Tohtori Ai ja Farscape

Luin esikoululaisilleni uusiksi minun ja kaikkien esikouluryhmieni, sekä kaikkien muiden viisaiden ihmisten, ylivoimaisen kestosuosikin, Kornei Tšukovskin kirjan Tohtori Ai (Tammi, 1975, suomennos Natalia Baschmakoff). ”Auringon ryöstö” jännitti taas kaikkia - ”Jo nousi Otso, jo karjahti Karhu, jo Suurelle Virralle viipotti Karhu!” - ja Tohtori Ain työläs matka Sansibariin, Saharaan ja Kalahariin pieniä eläimenlapsia auttamaan, sitä ei ylitä mikään. Limpopo! Limpopo! Limpopo!

Näillä eilisillä eskarin suomentunneilla sattui myös sellaista, että toisen päiväkodin pomo sanoi: ”Kivat kiharat! Ooksä laittanu väriä tukkaan?”, yksi työkavereista (joka näkee mut siellä joka viikko, eikä yleensä puhu tällaisista) halusi huomauttaa että ”I love your hair color! You have so much hair!”, ja yksi kuusivuotiaistani kirkui villisti ”KIHARA!” kun tulin sisään. Ja mistä kaikki tämä hiuksistokommentaari? Siitä, että olin edellisenä iltana mennyt nukkumaan tukan ollessa vielä kostea. Dramaattinen oli vaikutus tällä. Suosittelen muillekin halvempana ja/tai vaivattomampana keinona kuin kiharrukset ja värjäykset.

Eilen pääsin Farscapen uusintakatseluprojektissani ensimmäisen kauden loppuun. Mielikuvat ekalta katsomiskierrokselta vaihtelivat nuivasta keskiviihteelliseen, ja – toisin kuin aikanaan vaikkapa Buffyn ja Angelin ekojen kausien uusintakatselussa kävi – vaikutelma säilyi nyt melko lailla samana.
Syyt uusintakierrokseen olivat alkujaan kaikin puolin syvällisiä ja vakavamielisiä, eli järjestyksessä Ben Browder, Claudia Black, John Crichton, Aeryn Sun, sekä John Crichton/Aeryn Sun. Nämä osoittautuivat käytännössä juuri oikeiksi ja lähes ainoiksi hyviksi syiksi katseluun, vaikkakin puskan takaa kavaluudella ja alhaisin keinoin iski tällä toisella katselukerralla nyt myös Dominar Rygel XVI, jolle lyhyesti omistankin oman kappaleen.
Haluaisin omistaa aiheelle oodin. Niin viiltävä ja katkeransuloinen on rakkauteni Rygelia, sen pikkuisia käsiä, vastustamattomia pikkiriikkisiä jalkoja, bravadoa ja haavoittuvuutta kohtaan. The fricking Muppet made me cry.
Hallitummalla puolella, joka myös herättää vähemmän huolta munasarjojeni mielenterveyden tilasta, Ben Browder ja Claudia Black. Yhteen laitettuina yhä ja ainiaan silkkaa kemian riemujuhlaa. Sitä kelpaa katsella.
Muutoinhan sarja on sitä mitä on. Ihan ok, monin paikoin. Tällä kertaa on kunnianhimoinen tavoite katsoa loppuun saakka, eikä uupua kolmoskaudella kuten viimeksi kävi. We shall see. Lopuksi vielä: sanon minä sarjasta sitten mitä tahansa muuta, sille on kuitenkin kunniaksi se, että siinä on kolme hahmoa joihin ihminen melko eeppisellä tavalla kiintyy. Tähän ei moni yrittäjä kykene.