Eturivin paikka

Pienet pojat piirsivät kuvia ja lauloivat Ari Koivusta. (Ari näyttää kuusivuotiaan väestönosan keskuudessa nyt syrjäyttäneen Lordin.) Välillä oli keskeytettävä laulaminen ja käytävä antaumuksellisen vakavaa keskustelua siitä, tarkalleen millaisella siansaksalla laulua olisi syytä laulaa. "Ei, kuuntele, se menee että RIIF PRII MII VRII!"
Tänään kuultiin uudessa eskariryhmässä myös ensimmäinen "Ihanaa, suomentunti!" -huudahdus. Opettajan sydän ylenee.

Nice crash!

Tein kesällä tyyppien luona oman Miin ja pelasin Wiillä lehmälläratsastamista ja biljardia. Biljardi oli kiva, mutta ylivoimaisesti kivampaa oli se Miin luominen. Tähän asia jäi; ei ole moiset hetkuttimet minua varten, ajattelin. Sitten tulin äskettäin painostetuksi pelaamaan sellaista, missä ajetaan autolla päättömästi kaikkia fysiikan lakeja rikkoen. Sen nimi on Excite Truck, ja se on taikaa. Päivä hujahti siinä ihan kokonaan ja vain ajelemisen parissa - kun en itse ajanut, hurrasin muille jotka ajoivat. Päivän mittaan tasaisesti aina joku vastahakoinen seurueessa antautui ja halusi kokeilla, ja koukkuuntuminen oli sataprosenttista. Sekin, joka kärttyisästi tiedusteli, että eikö tuo #¤%& Wii-väki voi jo 7 tunnin jälkeen väistyä vähän, että kunnon ihmiset mahtuvat pelaamaan korttipelejä - sekin lankesi illemmalla ajamaan ja riemastui tappiin asti. On onni ettei minulla ole varaa tällaisiin kotkotuksiin, koska jos omassa olohuoneessa olisi tämä peli, en enää söisi enkä nukkuisi.

Taijamai turisteeraa

Seuraavaksi pakollinen matkaraportti niiltä tylsemmiltä osin, jotka eivät liity punttaamiseen.
Nähtiin British Museum, Natural History Museum ja St. Paul's (viimeinen vain ulkoa käsin, koska pyytävät hulppeat yhdeksän ja puoli puntaa siitä, että tulisin sisään). Lopun aikaa nähtiin itse kaupunkia, ja se oli parasta.
Tube on loistava, eikä siellä edes kykene eksymään, paitsi ehkä sillä tavalla että puristaa silmät tiukasti kiinni, laittaa kädet korville ja sanoo laa laa. Sillä lailla saattaa onnistua olemaan osumatta perille, mutta muuten ei. Koettiin yksi kunnon tungoskin siellä, sellainen missä seisotaan naama jonkun kainalossa ja jonkun maha omaa selkää vasten. Lomalla kun oltiin, olin tästäkin melko lailla riemuissani. ("Juna on puoli tuntia myöhässä? Hienoa! Me ei mahduta sinne sisään? Loistavaa! Me ei pystytä hengittämään siellä? Mahtavaa! Me ei päästä ulos sillä asemalla kuin haluttiin? Parasta ikinä!")
Bussit olivat haasteellisempia, ja myös hyvin hälyttäviä, koska lontoolaiset ajavat kuin itsetuhoiset mielipuolet ja heittäytyvät bussien eteen kaikilta suunnilta alati. Plussana kuitenkin se maaninen ilo, jota aiheuttaa asioiden näkeminen ikkunasta. ("Katsokaa, TALO!")
Summa summarum: ajeltiin paikasta toiseen, ja minä ostin kahvia kioskeista ja kojuista. Sitten mentiinkin pois. Loistavaa oli.

Väsynyt mutta onnellinen

Kotona taas. Kuuliaisena otin siellä kuviakin, vaikka en niin paljon kuin oikeat ihmiset.

Eilen ennen kotiinlähtöä oltiin siis Cam-joella punttaamassa. Reippain mielin kokeilin itsekin työntää venettä, erittäin heikoin tuloksin. Tavattoman, huomiotaherättävän heikoin tuloksin. Kukaan ei kuitenkaan menettänyt henkeään, eikä edes pudonnut veteen, joten laskettakoon voitoksi. Lopun aikaa vietin autuaan onnellisena istuksien auringossa muiden puntatessa. Seurueen muut ensikertalaiset olivat kaikki käytännön ihmisiä ja muutenkin fiksuja ja kauniita, ja punttasivat kuin vanhat tekijät (paitsi saksalainen, joka sentään edes hiukkasen osallistui kanssani huumorisisällön tuotantoon).
Ihmisenhän annetaan ymmärtää, että punting on the river Cam on ideasisällöltään sellainen, että joku saa terveellistä ja järkevää liikuntaa, ja kaikki saavat sivistyneesti katsella pittoreskiä maisemaa. Tämä on sinänsä totta, mutta hiukan epärelevanttia. Tulkaatten täten tietämään, että punttaamisen nerokkuus ja viehätys on sen mielipuolisessa luonteessa.
Joki on kapea, ja ainakin hyvällä säällä melko lailla kirjaimellisesti täynnä väkeä. Väestä suuri osa on turisteja ja taitamattomia. Veneet siksakkaavat villisti joen laidasta toiseen, ajautuvat poikittain kaikkien muiden veneiden eteen, törmäävät siltoihin ja ennen kaikkea toisiin veneisiin, ja kaikki on kokonaisuudessaan kuin erityisen kauniilla ja märällä törmäilyautoradalla. Suuri ihmiskunnan yhteisyyden tunne vallitsee, kun japanilaiset, saksalaiset, suomalaiset ja britit karjuvat toisilleen "Look out! WE'RE RAMMING YOU!" ja "Sorry about that! Sor-- LOOK OUT! RAMMING!" sekä myös "DUCK! DUCK! There's a bridge!"
Mitään niin hauskaa emme minä ja saksalainen olleet aikoihin nähneet. Suuri oli hihityksen ja jaetun ilon määrä, ja parempaa tapaa lopettaa lomaa en saata kuvitella.

Nörtit auringossa

Nyt on vuorostaan mukavaa Cambridgessä, helteessä, Debian-kehittäjien ympäröimänä. Nörttibileet ovat nerokas asia. Läppäreitä on kuin kärpäsiä, ja ruokaa valtavia vuoria. Cambridge on vähän kuin satukaupunki; lehmät laiduntavat keskellä kaupunkia auringonottajien keskellä, ja kaikki on epätodellisen kaunista. Toistaiseksi olen nähnyt pääasiassa tyypin takapihaa, mutta huomenna ennen kotiinlähtöä on luvassa vielä perinteistä punting and picnicing. Nyt menen tuonne takapihalle katsomaan joko kohta taas grillattais.

Äiti, lähetä rahaa

Lontoon metrossa on kauhean mukavaa. Samoin British Museumin Great Courtissa. Ympäröivät brittiaksentit ovat kuitenkin yllättävällä tavalla ajaneet minun kalifornialaisen aksenttini aivan nolostuttavaan leveyteen. Ennusteen mukaan ryhdyn jossakin vaiheessa tänä iltapäivänä huutamaan joka välissä, että "Dude!" sekä "That's, like, awesome!" Oloni on sikäli kovin moukkamainen.

Ja sitten palajan

Loistavan strategiani ansiosta eilisestä suuresta siivouksesta siirtyi suunnilleen 3/4 tälle päivälle. Tänään olen vältel-- suunnitellut siivoamista elokuvan Reign Over Me avulla. Se on aika hieno elokuva, varsinkin jos sattuu minun laillani tykkäämään suuressa määrin Don Cheadlesta. Don on tässä aivan huipputerässä sympaattisena ja kömpelönä kilttinä miehenä. Leffa edustaa lajityyppiä "Adam Sandler ihmisenä", joka on harvinainen mutta paikoitellen palkitseva genre. Tässä Adam mumisee ärsyttävästi (Adam, kyllä posttraumaattisesta stressistäkin kärsivä ihminen kai voi laittaa huulet yhteen joitakin äänteitä muodostaessaan?), mutta on muutoin aivan vakavastiotettava.

Nyt lähden pistäytymään Lontoossa ja Cambridgessä. Jos ei mitään kuulu viikkoon, ei tällä kertaa siis poikkeuksellisesti ole tarpeen tulla tänne pelastamaan minua peiton ja sohvan hirmuhallinnon ikeestä. Olen lentänyt vapauteen!

Kodin hengetär

Tänään on Vuoden 2007 Suuri Siivouspäivä. Jätesäkkejä! Tolua, kloriittia, Kodin putkimiestä! Puunausta!
Olen aloittanut vahvasti juomalla kahvia, laittamalla pyykkiä koneeseen, juomalla kahvia, ja katsomalla kauhuelokuvaa. Nääs, katsonkin päivällä sen! Enkä juuri ennen nukkumaanmenoa! Mahtavaa ajattelua, nerokas strategia, joka päivänselvästi ohittaa tärkeydessä keittiön siivoamisen.
Taidanpa tästä vähäsen kahvia.

Hyvänlaatuinen

Taas se lipsahti, se vuorokausi. Tiirailin bussissa pilviä tarkasti, että onko se nyt se cumulus congestus, vai olisko vain cumulus mediocris. Hyvin kävi, se oli vaan se keskikokoinen, ja vaikka sillä oli kasvavia kyhmyjä, se ei satanut meidän grilliin. Se grilli olikin sitten aivan huippuluokkaa, ja kaksi kertaa peräkkäin! Vierailevina tähtinä olivat tällä kertaa naapuruston ihanat basset houndit - tutut lapinporokoirat menivät ohi nuuskuttamatta, kun lihat oli jo syöty.

Haloo? Taijamai täällä,

ihmettelen tässä sitä, että miksi ihmisen on nyt katsoman pelkkää kauhua. Muutamana iltana jo olen harhaillut asunnossa ja etsiskellyt mukavaa elokuvaa katsottavaksi ennen nukkumaanmenoa, mutta kaikki mitä osuu käteen tai silmiin (joskus konkreettisesti osuu silmiin, käyvät penteleet kirjahyllystä päälle) on kauhua. Mikäs siinä sitten muu eteen kuin silmät kiinni katsomaan yön pimeydessä yksin. Kissat rapistelevat toisessa huoneessa kuin aaveet ja moottorisahamurhaajat konsaan, ovet aukeilevat vedossa, ja Taijamai hyräilee hiljaa itsekseen lohdullisia lauluja. Elokuvan jälkeen etsitään käsiin se kookkaampi rapistelija, viskataan se makuuhuoneeseen ovenraosta ja odotetaan että se kukistaa sieltä kaikki pahalaiset tai ainakin huutaa että pakene kuin tuuli, Taijamai! Yön aikana ei auta pissattaa, koska tough luck. Peiton alta en nouse. Niin että voisivatko esimerkiksi Colin Firth (ja Farrell kanssa!) ja tietysti Johnny Depp ja muut sellaiset aika pian nyt tehdä saataville jotakin iloisia ja romanttisia elokuvia. Alkaa käydä tukalaksi täällä. Kiitos.

No onkos tullut syksy nyt kesän keskelle

Esikoulu alkoi.
Päiväkodissa parveili pikkiriikkisiä uusia kolmevuotiaita, ja eskarilaisetkin ovat hentoja ja suurisilmäisiä. Kun ne unohtavat piirtäessään että ihmisen kädet eivät lähde päästä ja kuuntelevat juhlallisen jännittyneinä ohjeita viittaamisen ideasta ja käytännön suorittamisesta, on vaikea uskoa että ensi kevään lopulla nämäkin taimet ovat vantteria ja päteviä. Fiksua ja viehättävää väkeä ovat kuitenkin tänäkin vuonna, joten voitte havaita että yhteensopivuus tämän open kanssa on kerrassaan merkillepantava.
(Myös minun on vaikea sitä tajuta, että miten ihmeessä ne kaikki ulokkeet siinä piirtäessä tulee. Enkä minäkään tiedä paljonko on peninkulma. Ei mua sieltä oikeastaan mitenkään voi erottaa, sieltä kuusivuotiaiden keskeltä.)

Yön pimeydessä

Puistossa oltiin tällä kertaa tavallista myöhempään, kun ei kauhean kylmä näinä päivinä ole päässyt ihmiselle tulemaan, vaikka mihin aikaan vuorokaudesta istuisi ruohossa. Katsottiin siis hiipuvan hiilloksen lämpimässä kajossa tähtiä, ja hienous oli kohtalaisen kokoinen. Iltayöstä ohitin matkallani käyttämään Koffin puiston erinomaisia käymäläpalveluja joukon nuoria ihmisiä, jotka lahjoittivat minulle banaanin. Kaunis ele, nuoret! Ihan oikean verran kypsäkin oli banaani heti saman tien. Että sellaista on pelottava ja väkivaltainen yöelämä pääkaupungin kaduilla ja puistoissa. Ihan selkäpiitä karmii.

Paluu arkeen

Amerikkalainenkin lähti, ja minä nukuin uupuneen unta läpi vuosisadan ukkostuksen. Ihmiseni oli kuulemma vähällä soittaa yöllä että heräisin katsomaan myrskyä, mutta ei. Ohi meni kaikki.
Nyt on joka tapauksessa taas oiva puistosää, joten mitäpä sitä muutakaan. Grilli kainaloon ja sinne. Onkin jo korkea aika nähdä taas pullonkerääjiä. Olen tulossa, Hymyilevä afrikkalainen!

Ohi on

Kanadalainen poistui, ja hyvästijätön hetki lentokentällä kaipasi amerikkalaista rikkomaan jäätä; kun suomalaiset ja kanadalaiset päästetään keskenään olemaan, niin eihän siitä seuraa muuta kuin kiusaantuneisuutta ja kättelemistä, kun ei kukaan kehtaa halata.
Tapahtumaa kaadettiin, ja sitten vielä ihan vähän enemmän kaadettiin ihmisten kotona, ja vielä vähän. Mutta sitten oli aamu, ja nukkumapaikkani pyykinpesukoneen vieressä, saksalaisen kohdalta vasemmalle, oli meluisa, koska sedät tulivat remontoimaan kattoa. Paistoin kananmunia ja pekonia, avasin kuohuviinin, paransin tyyppien kanssa maailman, ja kävin pihalla juttelemassa setien kanssa. Vielä yksi ihminen heräsi sitten, joten paistoin kananmunia ja pekonia, avasin kuohuviinin, ja sitten paransin maailman. Ja suunnittelin ensi vuoden tapahtuman.

Kurjat ei koisi

Tänään on ohjelmassa kanadalaisen vieminen pois, riprap-meiningillä väliin slotattu vanhan rakkaan ystävän tapaaminen ("No antaa tulla että mitä kuuluu, tässä ei kuule ole aikaa jaarittelemiseen! Niele se kahvi! Atten-hut!") ja harrastetapahtuman tältä vuodelta hautaan saattaminen. Ikävä kyllä en pidä sopivana tehdä näitä asioita vailla vaatetusta, vaikka elimistöni on laittanut kirjallisen hakemuksen kolmena kappaleena. Meillä ollaan aika tarkkoja sopivaisuudesta, elimistön ja minun kesken.

Maa, aukea allani

Uusi sohva tuli. Tuskallisimpia kokemuksia varhaiskeski-ikäisessä elämässäni: salskeat nuoret miehet kantoivat jättimäisen esineen portaita viidenteen kerrokseen vuodesohvamekanismin ponnahdellessa vapautuneesti auki kerrosten välillä, painivat puoli tuntia hirviön ja ovenpielien kanssa, kompastelivat asuntoni sedimenttikerroksiin, hengittivät pölyä, konttasivat, irrottivat ovia saranoiltaan ja saivat haavoja. Minä seisoskelin ja päivittelin. Kissani valvoi ylväänä raadantaa ymmärtämättä edes hävetä minun laillani. Verellä, hiellä ja häpeällä on tämä sohva lunastettu, ja se on mystinen ja mahtava. Jos istun siihen, se oletettavasti nielee minut jälkeä jättämättä ja kutsuu lumivyörypeiton jakamaan saaliin. Pääsenpä häpeästä.

Vielä vähän aikaa

En tehnyt hiekkakakkua vielä eilen, mutta ehkä tänään, kun ukkonen on ensin kastellut hiekan. Eilen näin kivi-paperi-sakset -suomenmestaruusturnauksen jännitettä tihkuvat alkuerät, katsoin kun maali kuivui figuissa, ja kävelin kohti auditoriota kuunnellakseni puheohjelmaa. Sydämeni oli puheohjelmaa kohti kävellessäni puhdas ja vilpitön, mutta juuri ennen ovea minut pysäytettiin ja vietiin syömään päivän toista päivällistä. Minkäs teet. Jatkossa aion laajentaa myös toiseen aamiaiseen sekä puoliseen.

Jatkuu vaan

Vielä on paljon tähdellistä nähtävänä ja tehtävänä Otaniemessä sekä tanskalaisen kanssa turisteerattavana. Tänään toivon rakentavani hiekkalinnan, tai edes ehkä -kakun. Toivon myös näkeväni live-Blood Bowlia, tuota lajeista jalointa. Lisäksi huolelliseen suunnitelmaani sisältyy haahuilua, ajelehtimista, vaeltelua ja ehkä hiukan pasteeraamista. Nyt on mentävä, koska nuo asiat eivät tee itse itseään, hyvät nuoret!

Se aika vuodesta

Nyt kuvitellaan yhdessä että on vielä eilinen, eikä minulta ole jäänyt päivää väliin merkinnöissä.

Tänään perjantaina 10.8. viehätin viettävän... vietin viehättävän päivän iloisessa harrastetapahtumassa. Näin siellä kauniita ihmisiä bikineissä ja sortseissa pelaamassa rantalentopalloa suuressa hiekkalaatikossa. Löin vetoa siitä, kuinka monta yli 20-vuotiasta henkilöä löytyisi tanssiharjoituksista, tuijotin vedon toisen osapuolen kanssa tanssijoita kiinteästi ja vain jonkin verran pelottavasti, ja voitin monikäyttöisen ja kauniisti muotoillun lasillisen colaa paikallisessa baarissa. (5-10 oli voittoveikkaukseni.) Makasin laiturilla ja näin tähdenlennon. Paheksuin seuralaista, joka halusi tietää mitä toivoin.
Tämän enempää ei kukaan olisi tältä päivältä, perjantailta 10.8., voinut toivoa. Minäpä kuitenkin vielä lisäksi katsoin ensimmäistä kertaa elämässäni figuja, ja koska ne figut joita katsoin olivat mestarin ja viehättävän ihmisen Jakob Rune Nielsenin maalaamia ja modifioimia, ne olivat vaikuttavia. Olen sivistetty.
Mainitsinko, että on perjantai 10.8.?

Käyttöliittymä

Tänään en ole käynyt yhtään missään turistikohteessa, vaan yrittänyt selvittää, miksi (minulle) uudesta tietokoneesta tulevat kaikki äänet ulos senkuuloisina, kuin puhuja tai laulaja istuisi metallitynnyrissä keskellä suurta lentokonehallia. Miksi, tiedustelin kaiuttimilta. Minkä tähden? Kuulostitte ihan kivoilta vielä äsken toisella koneella.
Vastaus löytyi tietokoneen aivoista. Jokin ääneen liittyvä ajatus siellä oli mennyt vikaan, ja tietokone tiedusteli minulta, että koenko minä nyt olevani kylppärissä, luolassa, viemärissä, Keskilännen tasangoilla, pyörällä päästäni, pilvessä vaiko psykoosissa. Vaiko, indeed, siellä lentokonehallissa. Pilkkaan ja sarkasmiin tottuneena en tästä hätkähtänyt, vaan vastasin arvokkaasti olevani täällä omassa huoneessani, kiitoksia kysymästä. Ja niin katosi kaiku ja muuttui kaikki hyväksi.

Aikakausia

Kävimme kanadalaisen kanssa Kiasmassa, Tarvaspäässä ja Hvitträskissä.
Kiasma oli minulle eka kerta, ja kävi ilmi että varautuneisuuteni oli ainakin hiukan oikeutettua; ei ole tämä moderni hupsuttelu tätiä varten. Paitsi Suomen salat on. Se hurmasi ja nauratti. Käyminen oli kaiken väärtiä myös siksi, että kaunani Kiasmaa kohtaan rakennuksena lientyi. Kyllä se niin on aina vaan, että ei se ulkoinen kauneus vaan sisäinen. Kiasma on kuin eri talo sisältä katsoen: elegantti, sensuelli, puhdaslinjainen, dramaattinen. Siitä nautin, taiteen yritin pitkälti jättää huomiotta.
Arkkitehtuurilla ja muotoilulla hellittiin meitä tietenkin myös muissa päivän kohteissa, jotka vielä bonuksena ovat ihania paikkoja istua ja kävellä ulkona kesässä. Tarvaspäässä jouduin taas Akseli Gallen-Kallelan karisman taikapiiriin ja ryhdyin haaveilemaan siitä, kuinka aikamatkaisin hänen salskeaan nuoruuteensa pällistelemään luomistyön neroutta. Voisipa minut saada sinne Hvitträskinkin kulta-aikaan ylipuhuttua matkaamaan, kärpäseksi kattoon suurien illanistujaisiin.

Sielunruokaa

Kävin Kanadan-vieraan kanssa Ateneumissa, jossa voi käydä ainakin kerran vuodessa täysin motivoituneena, kun siellä vaihtuu valikoima moninaisin tavoin. Kesänäyttely Musiikki ja hiljaisuus ansioitui tarjoamalla runsaasti ikisuosikkiani Gallen-Kallelaa sekä myös Simbergiä. (Linkkaan jälkimmäisen englanninkieliseen Wikiin sen johdosta, että siinä kerrotaan asioita, toisin kuin suomenkielisessä. Nurjankierteistä touhua.) Toinen vaihtuva näyttely tarjosi kirkkaita värejä ja haravan, joka kolisi pyöränpinnoja vasten. Aika hieno oli se. Näyttely, ei niinkään harava.
Helle vähän ottaa voimille niinä hetkinä, kun ihminen ei ole ilmastokontrolloidussa taidemuseossa eikä makaamassa Siwan jäätelöaltaassa. Näitä hetkiä osuu minulle hätkähdyttävän monta.

Länsisiiven uusi sisustus

Tänään olen ihmiseni avustuksella sahannut, repinyt ja rusikoinut palasiksi sohvani. Teurastettuna se on näppärämpi viedä pois uuden, hienon istumavälineen tieltä. Puuha oli aika tappavaa näin hellepäivänä, joita asuntoni lämpimästi rakastaa ja niihin täysin rinnoin heittäytyy mukaan. Keuhkojenkin päälle kävi tämä väkivalta, koska aivan yllättäen ilmeni että joitakin kymmeniä vuosia vanha sohva pöllyää melko tavalla, kun sitä hajotetaan sekä sahalla sörkitään.
Tänä samaisena muutoksen päivänä sain käyttöön (minulle) uuden tietokoneen sekä television (se on suuri ja hieno. Jäi yli varusteluvimman valtaan joutuneelta ystävältä). Ihanhan tässä on kuin olisi muuttanut.

Välilasku kotona

Eilen olin ihmisten luona ja grillasimme. Erinomaista kuuman kesäillan puuhaa. Sitten myös katsoimme Lord of the Rings -trilogian pitemmät versiot kaikki putkeen. Erinomaista minkä tahansa ajankohdan puuhaa. Kuitenkaan en ole tätä ennen katsonut niitä kaikkia putkeen aloittaen juuri kahdeksan jälkeen illalla, ja siihen on saattanut olla syynsä. Vaikkapa se, että The Return of the King loppuu tällä tavalla ajoitettuna seitsemän jälkeen aamulla. Mutta mikäpä siinä, kyllä Minas Tirithin taistelu aina henkilön hereillä pitää. Ja Viggo.
Nyt onkin riennettävä puistoon.

Mio ja Gnaghi

Aloitin pitkään aikomani Astrid Lindgren -kertauksen Mio, poikani Miolla. Se oli lapsena kauhean vaikuttava kirja - synkkä ja pelottava, mutta ei liian. Impakti on näin aikuisena vähäisempi, mutta on se mukava kirja silti olemassa. Olisi kiva, jos olisi joku sopivanikäinen henkilö jolle lukea sitä ääneen; yhteiskokemuksena jonkun varsinaista kohderyhmää edustavan kanssa se olisi luultavasti erinomainen juttu.

Sivistyin lisäksi taas elokuvamaailmasta, tällä kertaa Dellamorte Dellamoren avulla. Siinäpä elokuva, joka ei ole lintu eikä kala. Eikä nisäkäs. Mutta varsin viehko otus silti. Sietäisi uusintakatselun.
Niin joo, siinä on Anna Falchi. Anna voisi olla uuden ajan Sirpa Lane, paitsi että on kauneudestaan huolimatta hiukan vähemmän hurmaava kuin oikea Sirpa oli. Je ne sais quoi.

I think I'm broken

Viime aikoina olen ravistellut maailmankuvaani ja mielenterveyttäni perehtymällä muutamiin elokuvan kulttiklassikoihin. Ihanaisen Sirpa Lanen tuotantoa olen nähnyt kolmen teoksen verran. Nazi Love Camp 27 on hirvittävän synkkä ja samaan aikaan hirvittävän korni; saavutus kai sekin. Papaya: Love Goddess of the Cannibals, eli Papaya dei Caraibi on melkoisen pitkäveteinen, varsinkin jos sen katsoo italiaksi ilman tekstejä, eikä taida tätä kaunista kieltä. Rohkenen kuitenkin väittää, että dialogin ymmärtäminen ei olisi muuttanut tätä elokuvaa sähköisen jännittäväksi (silti, vaikka erotin sanan "ydinvoima" monta kertaa!). Mutta Sirpa on tässä aivan kauneimmillaan, ja se on paljon se. Ja sitten olen nähnyt klassikon La Bête, joka on... omituinen. Sirpan rooli on ajallisesti pieni, mutta hänelle on toki varattu tarinassa tärkein, eli jonkinlaisen muinaismäyrän kanssa kisaileminen metsän siimeksessä.
Minut on myös jotenkin houkuteltu, yllytetty tai mahdollisesti hypnoosin ja mielenhallinnan kautta ohjattu katsomaan elokuva Singapore Sling. Siitä en osaa sanoa mitään. Voi olla että olen ikuisesti mykkä. Joka tapauksessa asun nykyään sänkyni alla. Silloin tällöin uikutan sanattomasti hiukan.

Kiiltävät on raiteet jotka löysin edestäin

Vietin suloisen suvi-illan ajellen ympyrää seiskan ratikalla, koska olin tutustumassa veljyeni kesätyöpaikkaan. Se on merkittävän pähee kesätyöpaikka. TET-kokemukseni kunniaksi sujui eilisilta 7B:n osalta auvoisan leppeästi ja vailla tapahtumia. Juonenkäänteiden ja jännityksen osalta jouduttiin siis turvautumaan liikenteenohjauksen radioviesteihin; seurasimme pitkin iltaa tätä kautta kaikkien muiden ratikkalinjojen yltyvää draamaa ja ahdinkoa. Oli haljenneita vesiputkia, kiskoille pysäköityjä autoja, kiskoilta suistuneita kolmosia ja poikkeusreittien poikkeusreittejä. Loppuillasta totesi liikenteenohjaaja aavistus helpotusta äänessään, että voitiin palata normaaleihin poikkeusreitteihin. Meillä tahollamme oli suurinta dramatiikkaa se, kun oltiin päättärille tullessa useita minuutteja etuajassa. Gasp!
Oisin ajellut pitempäänkin.

Valkoinen kuolema

Ystäväni muutti, ja huusi tuoksinassa, katse hurjana, kaikille näköetäisyydelle osuneille, että tarvitsevatko ne verhoja, leikkuulautoja, sähköjohtoja tahi autopelin ratteja. Osuin tulilinjalle sillä hetkellä, kun kysymys koski isoja lakanoita ja peittoa. Ajattelin tuplaleveitä lakanoita, joita juuri tarvitsen. Peitollehan nyt on aina käyttöä kummiskin. Vastasin siis tähän nimenomaiseen karjaisuun, että joo, otan minä. Yöllä ratsastin kotiini kuorman harjalla, ja mukaani päätyi monia asioita. Avasin sitten pahvilaatikon, joka sekin oli tullut minun mukana kotiin.
Sieltäpä vyöryi valkoinen vuori. Kävi ilmi, että se on se peitto. Se, jota en niin ajatellut, koska sellaisellehan on aina käyttöä kummiskin. No, tämä peitto on itse asiassa luonnonvoima. Se velloo asunnossa minne tahtoo, eikä sille mahda mitään. Se on lumivyöry. Se työntää kaiken edeltään. Sen mukana laatikossa oli, ilmeisesti pilkan ja ironian vuoksi, pussilakana. Tämä pussilakana on tenniskentän kokoinen. Ajatus siitä, että yksin, ilman aseita tai tainnutuskaasua, painisin pussilakanan sen peiton ympärille on naurettava. Nauran sille ajatukselle onttoa naurua.
Jos joku siellä ulkomaailmassa saa tämän viestin, tulkaa pelastamaan. Mutta älkää tulko yksin. Pelkään että se ymmärtää mitä yrit