Jos pakkanen paukkuisi

Luin Diane Setterfieldin aika kiehtovan kirjan nimeltä The Thirteenth Tale. Goottissävyinen, voimakastunnelmainen teos, synkistä aiheista mutta ei kuitenkaan synkistävä. Oikein miellyttävä hiljainen sohvallekäpertymiskirja, suosittelen.

Elämyksiä

Katsoin ihmisteni kanssa elokuvia liian pitkästä aikaa. Oli musikaaliteema, ja siksi piti ensin katsoa Sound of Music. Olen nähnyt sen joskus aikanani, kauan sitten, eikä muistijälki ollut kovin upea. Nyt selvisi miksi ei - siksi, että se on yhdeksänsataa vuotta pitkä elokuva, ja pituus kertyy puolen tunnin mittaisista kasvokuvista sekä kolmen tunnin mittaisista, ällöpirtsakoista ja tyhjänpäiväisistä laulukohtauksista. Koreografin kanssa olisin mieluusti päässyt keskustelemaan terapiasta tai uranvaihdoksesta. Seuralaisteni piinaksi ryhdyin puolivälin kieppeillä huutamaan ruudulle, että "Lopputekstit! Nyt lopputekstit!" Odotus oli loputon ja piinallinen, ennen kuin ne tekstit sitten tulivat.
Mutta sitten korvautui kaikki paha mitä maailmassa on konsaan ollut, koska katsoimme Jesus Christ Superstarin. Kun sen aikanaan näin ensi kertaa, joskus alle kaksikymppisenä, oli vaikutus aika lailla vastaava kuin halon osuma päähän. Olen vuosien varrella näyttänyt sitä ihmisille pääsiäisenä, lainannut kappaleeni jollekulle ja menettänyt sen, saanut uuden kappaleen lahjaksi ystävältä, kuunnellut soundtrackin puhki, ja rakastanut teosta kuumeisesti. Viime vuosina on ollut pitkä tauko katsomisessa, koska on vain VHS, eikä enää toimivaa VHS:n esittämislaitetta. Nyt sitten viimein sen taas näin. Olin kananlihalla käytännössä koko elokuvan ajan. Öljymäen rukousta ei voi asia maailmassa ylittää. Ooh.

Sosiaaliset taidot

Vietin illan pauhaten kiivaasti USA:n politiikasta, vuokrasäännöstelystä New Yorkissa, John F. Kennedyn terveydentilasta ja sen vaikutuksesta arvostelukykyyn, ynnä muista amerikkalaisista asioista joista en mitään tiedä. Amerikkalaisille ihmisille. Se oli varmasti heille mitä palkitsevinta. Tämän lisäksi söin hyvää ruokaa ja join viiniä, ja toisin kuin minä, olivat toiset erinomaista seuraa. Hyvin oli siis minulla asiat!

Pyhäraportti

Nyt on ollut rauhaa ja hyvää tahtoa ja lämpöä ja kaikkea sitä. Toivottavasti kaikilla teilläkin siellä. Olen laulanutkin, ja kissa on tuijottanut minua synkästi ja syyttävästi kuten aina laulaessani. (On ikävää kun asuintoverilla ei ole mitään tajua musiikista, ajattelemme kissa ja minä tahoillamme.) Mitään ei ole puuttunut paitsi lunta. Nyt kokoan voimia uuttavuotta varten. Muuten kyllä imuroisin ja sensellaista, mutta täytyy maata sohvalla nyt että jaksaa riekkua sitten.

Kystä kyllä

Olen tänään leiponut verileipää ja lohipiirakkaa ja tehnyt siianmätimoussea, ja kissani on auttanut kovasti. Sen kanssa leipominen on kuin hyvin nuoren ihmisen kanssa: "Kulta, älä laita kättä sinne veritaikinaan, tulee sotku. Nyt mun täytyy laittaa tää uuniin, varo kuumaa. Väistätkö ihan pikkuisen... Nuppu, ei kättä mätiin." Pieni ihminen tosin vähemmän kävelee pöydällä ja yrittää istua leipomukseen. Oletan.

Ikea II

Kävin taas Ikeassa. En yleensä käy monta kertaa vuodessa (OIKEIN, TAIJAMAI!) mutta nyt kävin pienen veljyeni kanssa siksi että elämässäni oli viaton tarve kenkätelineelle. Lähdin siis, puhtain mielin. Olin katsonut intterverkosta, että todella halvalla saa kenkätelineen Ikeasta. Saavuimme sinne. Kiersimme veljyeni kanssa koko alakerran väärään suuntaan, ja puolivälissä kiertoa veljy etsi jostakin kärryt. Minä aloin lappaa näihin kärryihin asioita Ikean hyllyistä. Kiersimme sitten Ikean alakerran toiseen suuntaan, ja taas, ja taas. Kenkähyllyä ei löytynyt. Löytyi kaikenkaltaisia lakanoita, löytyi kynttilöitä, löytyi sohvatyynyjä, wok-pannu, veitsiä, keittötarvikkeita jos jonkinlaisia. Löytyi ihan kaikkea paitsi kenkäteline. Nyt olimme minä ja veljyeni uupuneita. Työnsimme raskasta kärryä kohti kassaa, kun näin myyjän. Vastahakoisena lähdin kysymään mistä kenkähyllyjä ehkä löytyisi. Yläkerrasta löytyisi, jos menisimme viidettä kertaa läpi alakerran ja löytäisimme hissit. Kolkkasin veljyeni Ikean kukkapurkilla ja työnsin kärryt yhdeksännen kerran halki Ikean alakerran, löysin hissit, ja vaelsin kolmetoista tuntia toisessa kerroksessa. Löysin halvan kenkätelineen, jonka vuoksi olin tähän kiirastuleen lähtenyt. Se kenkäteline on koottu syömäpuikoista, ja sen idea on se, että naurattaa todella paljon aina kun joku osuu olemaan se, jonka kenkä romauttaa koko kasan ja koko peli aloitetaan alusta!
Veljyeni tointui jonkinlaiseen tajunnantilaan ja määräsi minut valitsemaan metallisen kenkätelineen, joka sisältää ruuveja. Kiersimme neljä tuntia ja pääsimme hisseille. Kaksi tuntia ja 45 minuuttia hoimme yhdessä, että "22, 46!" ennen kuin löysimme sen kohdan, jossa Ikea todella ihanasti antaa paperia ja pikkuisen vauvalyijykynän ihmiselle. Nyt oltiin jo lähellä! Löysimme hissin.
Taivalsimme läpi Ikean alakerran sadatta kertaa tänä päivänä. Veljyeni voihki tuskissaan. Minua alkoi nälkä kaihertaa. Kenkähylly löytyi valtavasta varastosta koordinaattien mukaan, läheltä kassaa. Maksoin huimaavan summan. Horjuin ulos veljyeni tukemana.
Olen nyt kotona, ja veljyeni on myös turvassa. Rakkaat nuoret, toivon että tämä tarina antaa teille ajattelemisen aihetta.

Ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

Miten saa huoneellisen kuusivuotiaita kierimään lattialla naurusta? Kertomalla tarinan, jossa jokaisen sanan eteen laitetaan sanat "pikku pikku". Tämä on aika yksinkertaista toteuttaa, suosittelen kaikille. Ei epäonnistu koskaan. Tarinan sisällöllä ei ole väliä, voi kertoa vaikkapa eilisestä ruokakauppareissustaan tai eduskunnan uusimmasta lakialoitteesta. Kunhan pikku pikkuisen muistaa sanoa, että pikku pikku joka pikku pikku välissä.

Addiktio

Sohvassani on sellainen vuodemekanismi, että se kiskomalla avautuu parisängyksi. Kun se on tällä tavoin avattu, jää sohvan selkänojan ja sänkyosan väliin rako, josta lihava vanha kissani kykenee puristautumaan läpi painovoiman avustamana. Puristauduttuaan kissa päätyy sohvan rungon sisälle, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin se samainen rako. Kissa ei osaa tulla raosta toiseen suuntaan. Kun on hänen mielestään aika tulla ulos sohvasta, pitää ihmisen joko nostaa koko sohvaa tai sitten ujuttaa kädet rakoon, tarttua kissaa kainaloista ja kiskoa se raon läpi väkivaltaisella tavalla runnomalla. Tätä kiskomista kissa paheksuu. Kun koitti sohvan aukipitämisen kausi, jotkut taloudessani asuvat ihmiset viattomuudessaan kuvittelivat alkuun, että kissa huomaisi sohvan sisään menemisen epäkäytännöllisyyden ja alkaisi harrastaa jotakin muuta. Näin ei tapahtunut. Kissa on lämpimästi kiintynyt sohvan sisällä oleskelemiseen ja pusertaa pullean kehonsa sinne aina kun minun silmäni välttää.
Tulen kotiin maailmalta, kaikki on hiljaista. Keitän kahvia, laitan pyykkiä, puuhastelen. Lopulta istahdan vuodesohvalle kirjan kanssa. Jonkin ajan kuluttua takapuoleni viereen selkänojan ja sängyn rakoon työntyy pieni valkoinen naama, joka nolona pyytää: "Krrrmf?"

Ai se on taas

Minulla on sellainen jouluperinne nykyään, että elän täysin tiedottomana joulun lähestymisestä siinä määrin, että kirjaimellisesti unohdan sen suuren osan aikaa; sitten vanhempani soittavat ja kertovat, että Lions Club Helsinki Sadan jokavuotinen joulukonsertti on taas, ja minä tajuan että jouluun on muutama päivä aikaa. Ja sitten menen sinne konserttiin. Näin on toimittu vuosien ajan, ja se on toimivaa. Huomaan tällä tavoin joulun aina juuri sopivasti ajoissa ja ehdin miettiä lahjoja.
Hei Taijamai, jouluun on 5 päivää -konsertissa lauloivat tänä vuonna Laulu-Miehet kauniisti, ja ohjelma painottui joitakin vuosia enemmän tuttuihin joululauluihin ja vähemmän Taiteeseen ja urkumusiikkiin. Olin erittäin tyytyväinen. (Minä tahtoisin kovasti että joku kertoisi havainnollisesti miten urut toimivat, mutta en tahdo kuunnella niillä soitettua musiikkia.)

Salatut identiteetit

Sain viehättäviltä, sympaattisilta ja älykkäiltä ihmisiltä lahjaksi kissan muotoisen viivakoodinlukijan. Sillä huidon kirjojeni viivakoodeja ja kirjat menevät LibraryThingiin ja saatan viimein saada jonkinlaisen listan niistä aikaan. Huitominen on hirvittävän hauskaa. Myös siksi, että LibraryThing ja CueCat ovat sitä mieltä, että kappaleeni Connie Willisin kirjasta Miracle and Other Christmas Stories onkin itse asiassa Judith Krantzin epäilemättä kuolematon teos I'll Take Manhattan. Ja myös meinaavat he, että rakas Cryptonomiconini onkin oikeasti jotakin jonka nimi on Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood. Kiehtovaa.

Kofeiini

Epämääräinen setä metrossa: "(Mölinää.) Kahvia! Antakaa minulle kahvia!"
Taijamai: "Mm-hmm."
Setä: "Minä tarvitsen kahvia!"
Taijamai: "Missä haluatte jäädä?"
Epämääräinen setä: "KAHVIA!"
Taijamai: "Nyt on Kamppi, mä jään tässä. Ostan teille kahvia jos löytyy."
Setä: "ÄLÄ SINÄ KOSKE. KAHVIA. MINÄ HALUAN KAHVIA."
Taijamai: "Missä täällä on kahviautomaatti? Mäkin haluan kahvia. Onko se täällä?"
Setä: "ÄLÄ KOSKE. MINÄ TIEDÄN MISSÄ TÄÄLLÄ ON AUTOMAATTI. MINÄ TIEDÄN. ÄLKÄÄ TULKO TEIDÄN KANSSA TÄNNE! ÄLKÄÄ! MINÄ EN KESTÄ TÄTÄ JÄKÄTYSTÄ!"
Taijamai: "Portaat alas? Onko täällä ihan varmasti kahvia? Kello on nyt yksitoista, haluan vaan varmistaa että..."
Setä: "KAHVIA! MINÄ EN KESTÄ! EN KESTÄ TÄTÄ JÄKÄTYSTÄ!"
Taijamai: "No niin, mä tiedän että ei pidä jäkättää. Mä painan nyt tästä että maitoa kahviin."
Setä: "EN KESTÄ!"
Taijamai: "En laita sokeria! Kuule, tää ei toimi ollenkaan jos sä huudat vain. Sun täytyy sanoa. Tässä on kahvi maidolla ilman sokeria."
Setä: "SINÄ JUOT PUOLET! PUOLET ON SINUN!"

Jumalten juoma

Näin sarjaa Oz and James's Big Wine Adventure, joka on Jamesin toisen sarjan Top Gearin tapaan hauska vaikka ei lainkaan niin spontaani ja käsikirjoittamaton kuin haluaisivat antaa ymmärtää. Viinisarjan kärjistetty vastakkainasettelu asiantuntijan ja moukan välillä vetoaa minuun, koska olen niin selkeä moukka. Minäkään en saata ymmärtää miksi minun pitäisi haistella lehmänkakkaa ja nokkosia tienvarressa ollakseni viininystävä, enkä sitäkään miksi pitäisi osata sanoa "persikka!" eikä missään tapauksessa "hedelmäkarkki siitä yhdestä sekoituksesta!" kun haistaa viiniä. Kaikkein eniten tunsin sielun sympatiaa moukka-Jamesin kanssa silloin, kun häntä kuljetettiin loputtomiin viinitilan kellarissa katselemassa pulloja. Ei yhtään juomassa viiniä, vaan katselemassa pulloja. Herranen aika. Antakaa nyt miehelle lasi!

Kovaa ja korkealta

Eskarilaiset esittivät minulle yksityisennakkona illan joulujuhlan ohjelmanumeronsa. Siihen kuului runo ja laulu. Molemmat sujuivat epävireisesti ja ihanasti. Toisessa ryhmässä oli paljon huutoa ja melskettä, koska pieni poika uhkasi kertoa pienelle tytölle, että toinen pieni poika tahtoisi olla tytön poikaystävä. Tulin panemaan merkille, että kuusivuotiaasta pojasta lähtee tällaisen nöyryytyksen uhatessa huomiotaherättävän kimakka kiljuna.

Bitchiness

Tänään vietin miellyttävästi ja kaikessa rauhassa äitini syntymäpäivää. Perheeni pärjäsi erityisen hienosti viimeisellä Trivial Pursuit -kierroksella ravitsemusliikkeen koneella, ruoka oli hyvää, taivas pilvetön ja kaikki hienoa. Sitten tuli alkukotini televisioon Lenita Airisto näyttämään säikähdyttävältä (vähäsen vähemmän kosmeettista kirurgiaa, Lenita, ja vähäsen enemmän liikkuvuutta kasvoissa. Ihan vaan ehdotuksena.) ja sanomaan asioita, jotka aiheuttavat hiustenlähtöä, alavatsakipuja ja silmien pullistumista. Tahtoisin esittää Suomen yhteiskunnalle että joillekin julkisuudessa ylen määrin viihtyville henkilöille määrättäisiin jonkinlaisia holhoojia, jotka rajoittaisivat heidän pääsyään puhumaan julkisuudessa aiheista. Tämä olisi aiheellista ja hyväksi kaikille osapuolille.

Hyrinää

Poikkeuksellinen ja loistava aikainen aamukäynti lentokentällä. Matkalla sinne alkoi taivas idässä muuttua pikimustasta tummansiniseksi, ja onnellisen aamukahvin ja ihmiseni maailmallesaattamisen jälkeen alkoi aurinko nousta pilvettömällä taivaalla kentän yllä. Ihana tapa aloittaa päivä.

Estrogeeni

Tänään laskeutui jokin kodin hengetär ylleni lähes pelottavassa määrin ja johti minut villisti laittamaan ruokaa ja leipomaan ja tuulettamaan ja pesemään pyykkiä ja vaihtamaan käsipyyhkeitä puhtaisiin naurettavan lyhyen käytön jälkeen ja tiskaamaan touhukkaasti ja käymään ruokakaupassa kaksi kertaa ja viemään roskia ja lappamaan sipulipiirakkaa muiden ihmisten kitusiin kuin mummini konsaan. En tiiä. Vähäsen huolettaa. Tuntuuko mun otsa lämpimältä?

Mylvintää

Ristiäisissä.
Pappi: "Lapsi on syntynyt..."
Kaksivuotias: "KOIRA!!"
Pappi: "...vanhempien, isovanhempien, sukulaisten ja kummien..."
Kaksivuotias: "ÄITI, KIRJA!!"
Pappi: "...ja sen symboliksi sytytetään nyt kastekynttilä..."
Kaksivuotias: "PALLO MULLE! ANNA MULLE!!"

Peruslukemille

Tänään haluan suunnata kansalaisten, medborgare, huomion vakavaan asiaan, nimittäin elämän tärkeysjärjestykseen. Sellainen on jokaisella oltava, ja mielellään oikeanlainen. Aloitetaan kaikki yhdessä prioriteettiemme rukkaaminen Columbian yliopiston asiantuntijan avulla: nauraminen on lopetettava kokonaan, ja hymyileminen pidettävä aivan minimissä. Nimittäin sellaisesta tulee naamaan ryppyjä. Kun hankkiudutaan eroon kaikesta nauramista aiheuttavasta, niin siitä se meillä kaikilla lähtee mukavasti uudeksi vuodeksi liikkeelle tämä elämänarvojen uudistus.

Kipu ja läheisyys

Tulin viettämään Suomen itsenäisyyspäivän Jorvin sairaalan päivystyksessä ihmiseni umpilisäkkeen tukena. Olen viettänyt päiviä ja öitä samalla tavalla aiemminkin, milloin omieni ja milloin toisten ihmisten elinten ja ruumiinjäsenten tiimoilta. Minulla on siksi eräänlainen viha-rakkaussuhde Jorvin potilasvalvomon kanssa. Siellä ollaan kun sattuu ja harmittaa ja on valvottu luonnottomia aikoja ja odotettu verikoetta, hoitajaa, lääkäriä, tippaa, ultraa ja lääkettä kutakin vuorollaan kolmesataa tuhatta vuotta. Toisaalta siellä vietetyt päivät ja yöt ovat omalla tavallaan meditatiivisia. Siellä ollaan sisäänpäinkääntyneitä ja samaan aikaan erittäin tietoisia jaetusta kivusta ja huolesta. Verhon takana kärsii aina joku kiinnostava ja sympaattinen ihminen kiinnostavien ja sympaattisten omaistensa kanssa, ja heidän tarinansa käänteet muuttuvat sen loputtoman päivän tai yön aikana läheisiksi ja tärkeiksi. Huh, pääsihän se ysisängyn setä viimein leikkuriin. Milloin takaseinän humalainen, joviaali miekkonen oikein saa ne tikit kasvoihinsa? Ihanaa, viereisellä tytöllä ei olekaan murtumaa!

Luontoäidiltä piilossa

Saatiinhan sitä kunnon Helsingin joulukuutakin tänne. Tarvoin räntäsateessa ja viimassa eilen, kunnes olemukseni hyytyi ja naamani jäätyi ja kieltäydyin enää tekemästä niin, ja kuljin Stockmannilta Kamppiin ja bussiini ihanaisten, kuivien, kirkkaiden ja lämpimien tunnelien ja parkkihallien kautta. Eläköön luonnottomuus! Lisää tunneleita Helsinkiin! Niissä saa laulaa vaikka linnutkin, jos luonnottomuus halutaan niin pitkälle viedä. Kuten Forumin parkkihallissa halutaan.

Voi torstai!

Syystä jota en nyttemmin voi mitenkään ymmärtää, mutta joka ilmeisesti liittyy jollakin tavalla tyhmyyteen, näin vasta nyt suomalaisen elokuvan kulmakiven Star Wreck: In the Pirkinning. Se on kauhean kiva! Se on hieno! Se on vakuuttava! Nauroin kovasti, mutta en kertaakaan tahattomalle huumorille. Kuka oikeastaan ihan tarkalleen ottaen on se, joka on salannut tämän minulta tähän saakka? Voisiko hän ilmoittautua, jotta voimme keskustella nuhteista sekä korvauksista mahdollisesti esimerkiksi kuohuviinin muodossa.

Urheiluilmiöitä

Keilasin. Vieläpä hohto-. Seurue oli yhteensopivan huono tässä urheilussa, musiikki keilahallissa oli hyvää vaikka liian kovalla, ja kaikki oli miellyttävää. Tunnen ihmisiä (useamman kuin yhden nyt, sinä yksi siellä! Et olekaan ainoa!) joilla tulee keilaamisesta kipeäksi vasemmanpuoleinen pakara. Rampauttavan kipeäksi suorastaan. Se on omalaatuinen ja viihteellinen seikka maailmankaikkeudessa. Minulla ei tänä aamuna tunnu olevan kipeänä mikään. Hohtokeilatessa kävi kuitenkin ilmi, että kasvoni hohtavat radioaktiivisesti ultraviolettivalossa. Aika makeeta. (Se johtuu ilmeisesti kosteusvoiteestani, jossa on aurinkosuojakerrointa.)

Ilo

Eiliseen turkulaisseuraani kuului muunmuassa maailman mahdollisesti onnellisin henkilö, 7,5 kuukautta vanha ihminen joka laittoi nenänsä mitä sievimmällä tavalla kurttuun ja tuhisi sitten tavattoman kovaäänisesti. Tämän hän teki, koska sen tekeminen on riemukasta. En ole kuullut niin järjestelmällistä ja niin kuuluvaa tuhinaa koskaan aiemmin. Toinen hänen erityisen onnellisista harrastuksistaan on seinän silittäminen. Konttaillessaan hän silloin tällöin tapaa seinän. Tällöin hän viehättyy suunnattomasti, nousee seinää vasten seisomaan ja taputtaa ja silittää sitä määräämättömän ajan. Hänen kotinsa seinät ovat hyvin valkoiset ja hyvin sileät, ja saattaakin hyvin ymmärtää miksi hän haluaa niitä paijata.

Polku elämässä

Ajoin junalla Suomen Turkuun, mikä oli mukavaa vaikkakin kohtalaisen mielenkiinnotonta (se junalla-ajaminen, ei Turku eikä siellä oleminen.) Runsaan ja vaihtelevan hyvän seuran jälkeen ajoin bussilla takaisin Helsinkiin, ja se oli mukavaa ja mielenkiintoista. Jostakin syystä en koskaan aja pitkän matkan bussilla. Mutta nyt ajoin, koska keskiyöllä ei sieltä lähtenyt junaa. Bussi ajoi kaikkialle sekä Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja vei sitten minut viimein Kamppiin puoli kolmelta yöllä. Se oli ihanaa. Kotimaanmatkailun kruunasi YTV:n yöbussi keskustasta kotiin. Yöbussi ajoi tapansa mukaan kaikkialle paitsi ei Turkuun eikä lentokentälle, vaikka näitäkin piipahduksia jo alettiin odotella jossakin kohtaa Espoon kolkissa pyöriskellessä. Nyt olen sitä mieltä, että oikeastaan tahtoisin jatkossa ainoastaan ajaa aamuyöllä bussilla jossakin päin Suomea. En suoralta kädeltä keksi syytä siihen, että en näin tekisi.