Eilen tytär kutsui ystävänsä meille katsomaan Totoroa, ja kuuntelin salaa heidän jutteluaan elokuvan aikana. “Mä toivoisin että Totoro asuisi meillä, ja Mei ja Satsuki”, huokaisi toinen. “Mä taas haluaisin asua niiden talossa”, jatkoi toinen. Tunsin kateutta. Tuollainen totaalinen eläytyminen elokuvaan tai kirjaan ei enää luonnistu aikuiselta
sanoo Leena Virtanen Hesarin Lapsen kanssa -blogissa. Tunnen hämmästystä. Etteikö luonnistu? Mainitakseni esimerkin tällä lapsen aloittamalla "tahtoisin asua siellä" -linjalla: kun minä katson Fireflyta, ensimmäistä tai viidettätoista kertaa, kaipaa sydämeni kiivaasti asumaan Serenityyn. Ollapa koti, jolla voi aina ottaa ja lentää pois. Lentää pois, noin vain, kaikesta irti, kaikki oma ja tarvittava aina mukana. (Eikä toki haittaisi jos sen oman ja tarvittavan joukossa olisi Mal ja Zoë. Ja Kaylee. Ja Simon.)
Muunkinlaatuista, riemukasta ja tuskallista, eläytymistä harrastan jatkuvasti. The Time Traveler's Wifea lukiessa itken kaikilla lukukerroilla vuolaita kyyneliä, myös ruuhkabussissa kunnes tajusin olla lukematta sitä kirjaa siellä, ja kun Rygel Farscapessa painaa lannistuneena korvansa alas, mun mahaa kouraisee joka kerta. American Idolia katsoessa (shut up) kiljun aina yhtä ilahduksensekaisesti kauhistuneena, kun Ryan Seacrest sanoo suorassa lähetyksessä jotakin ilkeää Simon Cowellille, ja Dirty Dancing saa mut kävelemään pari senttiä maanpinnan yläpuolella koko loppupäivän. Ja oletan, että näin on muillakin. (Okei, paitsi se American Idol -juttu. Juu juu, ette te katso sitä.) Aikuiset hoi, osataanhan mekin eläytyä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti