18+14

Ostin tupaantuliaisiin vietäväksi Bols Blueta, koska se on sinistä. Alkon kassalla oli tällä kertaa nuori tyttö, jota papereiden kysyminen minulta nolotti jälkikäteen niin, että hän alkoi selitellä ja pyydellä anteeksi. Vakuutin että multa kysytään niitä koko ajan, ja hän sanoi helpottuneena: "Ai se ei ookaan vaan minä." Mulle nämä anteeksipyytäjät ovat helpoimpia tapauksia, koska heille saan sanoa että ei ole noloa, moni tekee saman erheen. Piinalliseksi koen ne, jotka nolostuvat silminnähden, mutta eivät sano mitään. Heitä en pääse rauhoittelemaan, ja tilanne jää kaikille osapuolille kiusalliseksi. Karikkoiset ovat paheen tiet.

Kulissien takana

Vielä radiosta sen verran, että minä en kuuntele Radio Helsinkiä. Se ei ole kannanotto, vaan arvelen hyvinkin, että jos kuuntelisin radiosta jotakin muuta kuin aamuisin niitä Marjaa, Ileä ja vähäsen Peltsiä, niin kuuntelisin Radio Helsinkiä. (Tarkalleen ottaen altistun elämässäni liiallisen ja tuskallisen paljon myös Radio Suomelle ja sen Kansanradiolle sekä Kimurantille, koska istun viikonloppuisin aika usein vanhempieni autossa. Ja hittilistaradioille, koska istun bussissa etupenkissä.) Kuitenkin on niin, että Elämää radioasemalla on suosikkiblogini. (Tämänpäiväinen entry selittää miksi.)

Alkaen lapsena näkemästäni Making of Gone With the Wind -dokumentista olen myös usein tykännyt making of -dokkareista enemmän kuin niistä elokuvista tai sarjoista joista ne kertovat. Joku Titanic-leffan making of sai mut aikanaan aivan kananlihalle, enkä koskaan (ei, en milloinkaan!) väsy katselemaan LotR-leffojen ekstroja. Ne ovat taikaa! Ostin Supernaturalin ekan kauden dvd:llä pelkästään ekstrojen takia. Tylsänkuuloisia leffoja olen ensikatsellut joskus suoraan kommenttiraidan keralla, koska siellä se kiinnostavuus kuitenkin aina on. Tällä hetkellä kaihertaa pahasti se, että olen kuullut Farscape-bokseissa olevan suuria määriä ekstroja. Maailmassa ei pidä oleman ekstroja, joita minä en näe.

Kohtaamisia

Tänään on aurinkoinen päivä myös siinä suhteessa, että tapasin päiväkodista tullessani pitkästä aikaa Bussituttavani. Hän on tokalla luokalla koulussa, älykäs ja miellyttävä ihminen, ja tuttavieni joukossa poikkeava siinä, että tuttavuutemme on alkanut ja hoituu kokonaan Espoon bussipysäkeillä ja busseissa. Tänään vertailimme virpomista ja trick-or-treatingiä (tuttavani perusteltu kanta on, että trick-or-treating voittaa koska siinä ei tarvitse viedä mitään herkkujen vastineeksi), Teksasin ja Helsingin ilmastoa, ja Unossa käyttämiämme house ruleja. Bussituttavani näkeminen muistutti mieleeni sen, etten ole vielä etsinyt käsiini sellaista nestemäistä, suuhun suihkutettavaa karkkia, jota hän on aiemmin minulle suositellut. En tiedä mistä sellaista saa, mutta siitä on otettava selvää.

Aamun airut

Silloin kun kärsin unettomuudesta, kummallisesta vuorokausirytmistä tahi perjantaista, kuuntelen radiosta YleX Aamua. Tykkään Marjasta ja Ilestä, ja vähäsen Peltsistäkin. YleX on suunniteltu sellaiseksi, ettei mun tarvitse koskaan kuunnella sitä aamukymmenen jälkeen, mikä on ollut kätevää ja kaikin puolin hyvä silloin kun työn alla on ollut ääninauhakäännöksiä. Joskus sattuu sellainen traumaattinen aamu, että koko aamutiimi on samanaikaisesti teillä tietymättömillä, ja äkkiä kuulostaa koko aamun siltä kuin kello olisi jo yli kymmenen. Silloin harmittaa. Miksi en voi olla nukkumassa, jos ei ole edes aamutiimiä?

Haaveita

Tahtoisin S-junaan muutaman näitä New Yorkin konduktöörejä. Tahtoisin myös olla sellainen New Yorkin konduktööri. Ja tahtoisin ajella noilla junilla päivät pitkät ees taas kuuntelemassa heitä.

Läheisriippuvuutta

Tulee kirjojen uudelleenlukemisen kausia. Joskus vain täytyy lukea kaikki Stephen Kingit uusiksi, tai kaikki Connie Willisit, tai kaikki Tony Hillermanit, tai Cardin Speaker for the Dead, tai Waltarin Neljä päivänlaskua. Heti nyt.
Myös näiden kausien ulkopuolella on mieleni taka-alalla jatkuvasti pyörivä lista kirjoja, joita juuri sillä minuutilla teoriassa tahtoisin lukea. Istuskelen bussissa, ja oivallan että juuri sillä hetkellä tahtoisin ehdottomasti lukea Diana Gabaldonin Outlanderia. Ruokakaupassa iskee hinku päästä heti lukemaan Mary Willis Walkerin Under the Beetle's Cellar. Nukkumaanmennessä tuntuu, että ainoa oikea kirjailija juuri nyt on Leena Lehtolainen. Nämä tuntemukset eivät suuren osan aikaa johda siihen että suorastaan hakisin kirjan hyllystä ja lukisin sitä, mutta mun on ehdottomasti tiedettävä että voisin niin tehdä. Jos tahtoisin, voisin kolmelta yöllä nousta sängystä ja hakea hyllystä sen kirjan, joka äkkiä kolkutti mieleni ovea ja herätti unesta. Tämä on aivan ratkaisevaa kaikenlaisen mielenrauhan, perusturvallisuuden ja elämänlaadun kannalta. Kirjojen täytyy asua minun kanssa.

Ylimääräinen uutislähetys: Battlestar Galactica

Tänään on vuorossa Galactica-uutisia. Ensinnäkin neljättä kautta saadaan ensin luvatun 13 jakson sijaan täydet 22. Toisennakin saadaan loppuvuodesta -07 kaksituntinen erikoisjakso, joka Ronald D. Mooren mukaan sijoittuu menneisyyteen, taisteluasema Pegasukselle. Implikaatioita neljännelle kaudelle on siinä kuulemma luvassa.
Tämän kansalaistiedotteen jälkeen tunnustan, että itse väsyin Galacticaan toisella kaudella. Nykyään pysyn toisen käden kautta kärryillä suurimmista juonenkäänteistä, eikä ole tehnyt mieli palata katselemaan. Mutta onhan se hieno ja kunnianhimoinen sarja, ja toivotan sille pitkää ikää ja turvallista luovimista saippuajuonikarikoiden välissä.

Vaikea tie kohti ensimmäistä lukua

Nyt aloin lukea sitä ihanaa sinistä kirjaa, jonka jokin aika sitten ostin. Ihanien kansien sisällä se on James Blishin Cities in Flight, kaikki neljä osaa samassa. Esipuheen tähän painokseen on laatinut Stephen Baxter, joka tässä tehtävässään on valinnut mielestäni melko erikoiseksi taktiikakseen minun lukemiseni sabotoimisen. "Jos luet näitä suurenmoisia kirjoja nyt ekaa kertaa," sanoi Stephen minulle ensi töikseen, "niin luepa kuule toinen osa ekana." Mitä? En minä sellasesta tiiä... "Katsos nyt," jatkoi Stephen. "Kolmas osahan kirjoitettiin ensimmäisenä. Sitten ensimmäinen osa kirjoitettiin toisena. Sitten neljäs osa kirjoitettiin kolmantena. Ja sitten toinen osa kirjoitettiin neljäntenä. Jotta neiti ottaa nyt ja lukee sen toisen ensimmäisenä." Lamaannus.
Aloitin ensimmäisestä osasta. Siitä, joka on tässä minun kirjassa ensimmäisenä esipuheen jälkeen. Vasemmalta oikealle. Take that, Stephen!

Zen ja joutilaisuuden taito

Tänään en mennyt Korkeasaareen, Porvooseen enkä elokuviin. En myöskään siivonnut, vienyt roskia, enkä tehnyt töitä kolmea riviä enempää. Saavutuksiani olivat kellojen siirtäminen kesäaikaan, Jeff Goldblumin uuden tv-sarjan kokeileminen, sekä Farscapen neloskaudella eteneminen. Nyt iltasella olenkin sitten jo aika uuvuksissa.

Linja-autossa on tunnelmaa, paitsi jos Kansanradio soi

Tänään ajoin oman veljyeni kanssa bussilla 51. Se kulkee Hakaniemestä Konalaan, ja käy matkalla joka paikassa. Päivä oli aurinkoinen ja mitä sopivin kiertoajeluun, ja tunnelma oli iloinen. Helsingissä on niin monta paikkaa, ja niihin liittyy niin monia muistoja, ja tämä bussikyyti vei meidät niin moneen niistä yhdellä istumalla.

Tänään myös ajoin veljyeni kanssa autolla, ja kun se auto piti kerran työntää käyntiin, minä työnsin! Pääni paisui mahtavuudentunteesta muutaman hatunkoon. Veljyeni koki kiusalliseksi ja herrasmiehen maineelleen vahingolliseksi sen, että tuli koiranulkoiluttajien taholta nähdyksi istumassa ratin takana kitukasvuisen sisaren työntäessä autoa, mutta urbaanina ajokortittomana en suostunut vaihtamaan osia.

Jos olisin lyhyiden ja pulleiden ihmisten missikilpailussa, ja siellä kysyttäisiin minulta mitä asioita toivoisin, kuten käsittääkseni kysytään, ja odotetaan että vastaisin "maailmanrauhaa," niin ennen kuin ehtisin ajatella sitä maailmanrauhaa, möläyttäisin kysyjälle että "että ihmiset eivät saisi soittaa radio-ohjelmiin." Tämä on vakava ja kipeä aihe. Yhteiskunnassa rehottaa valtoimenaan radio-ohjelmiin soittaminen. Siitä on päästävä.

All Clear?!

Sanoin jonkin aikaa sitten siitä Connie Willisin tulevasta kirjasta. Nyt kävi niin, että kun kuljetin Willisin novellikokoelmaa ihmiselleni, joka tahtoi sen lainata, ajauduin bussissa lukemaan novellia "Fire Watch". Ajatuksenani oli alun perin (ja on myönnettävä että olin tästä suunnitelmallisuudesta aika tavalla ylpeä) käydä matkan varrella, ihmiseni luokse, kaupassa ostamassa kissanruokaa ja ihmisenruokaa. Varasin (yhä aika tavalla ylpeänä) tätä varten puoli tuntia aikaa bussin ja metron välillä. Noustuani kotipysäkillä bussiin ryhdyin sitten kuitenkin kertaamaan sitä novellia. Kampissa oivalsin (ja on sanottava että tästä valppaudesta olen myös vähäsen ylpeä) nousta ulos bussista ennen kuin kuski sitä pyysi. Hakeuduttuani istuma-asentoon tunsin kylmiä väreitä sekä hiukan kyyneliä poskillani. Sitten katsoin ympärilleni, ymmärsin tilanteen laadun, ja siirryin viivyttelemättä metroon, koska tarina oli loppu ja metroja oli mennyt monta. Kissan- ja pöhkönruoka jäi ostamatta, ja Lontoon pommitus oli ohi ja minun ja tarinan päähenkilön piti päästä tämän asian kanssa sopuun. Mutta minä en pääse! Koska mulle on luvattu se kokonainen kirja, joka käsittelee tätä. CONNIE!

Quiet or papa spank!

Hesarin Rajatapauksia ohjasi huomioni näihin sarjakuvahistorian helmiin. Huumorin laatu on pitkälti alatyylistä, mutta paikoin hihitin vapautuneesti. Varsinaisesti kiehtovaa tämä kuitenkin on muistutuksena siitä, kuinka paljon ilmaisu ja asenteet ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Korvaamatonta kulttuurihistoriaa.

Time Team

Yksi esimerkki brittien omaperäisestä nerokkuudesta kansakuntana on tv-sarja Time Team - se, jossa ryhmä arkeologeja syöksyy jollekin arkeologisesti kiinnostavalle paikalle ja riehuu siellä mudassa kolmen päivän ajan hurjalla vimmalla. Sitä ammattilaisten väkevää paloa työtään kohtaan on suuri ilo seurata. Ja innostus tarttuu. "Ooh! Hurraa! Oikeastiko kolmoskaivaukselta löytyi nyt sormenkynnen kokoinen savenpalanen?! Oi riemua! Oi täyttymystä!"

Ilmojen muumi

Fanitin rakkaan ystäväni kanssa Antonoveja. Mulla ei ole sanoja tämän asian ihanuudelle.

Niin on nimesi kaunis sana

Tänään aurinko siirtyy eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiselle. Tervetuloa! Kyllä on taas odotettu!

Aurinko sattuu muuten olemaan minun mielestä kaunein sana suomenkielessä. Diftongi ja o luovat miellyttävää pyöreyttä kokonaisuuteen, ja jokin kohdassa "rinko" viehättää tavattomasti.
Toisessa minulle läheisessä kielessä on suosikkisanani puolestaan "through". Nimenomaan äännettynä, ei niinkään paperilla. Jotkut ihmiset sanovat sen sanan aivan erityisen ripakasti ja pehmeästi yhtä aikaa, niin että se on kovin hyvä.

Aistielämys

Tänään täydessä bussissa tunsin hajuveden tai jonkin muun minulle lievästi mystisen kemikaalituotteen tuoksun, joka sävähdytti. En tiedä tarkalleen miksi (11-vuotiaat pojat eivät kai yleensä tuoksu erityisen hienostuneilta), mutta hajumuisti vei varoittamatta väkevästi takaisin siihen kesään, kun olin 10- tai 11-vuotias, Liminkajoen rannat olivat taikamaailma, ja rakastin pakahduttavalla tavalla Jaakko-nimistä poikaa. Whoa. Kiskoin tuoksua sieraimiini minkä kerkesin ennen kuin se katosi. Ihana maailma.

Kauneutta ja vierautta

Ikkunastani näkyy lähitalon parkkirakennuksen kattokerros. Tämä on hieno asia sen vuoksi, että kun on äskettäin lakannut satamasta, tämän kattokerroksen betoniin muodostuu viemäriin valuneesta vedestä kaunis hermosolukuvio. Tiedättehän, sellainen dendriittimäinen.

Kirsi Piha puhuu Hesarin blogissaan ihmisistä, jotka pitävät periaatteenaan, etteivät lue (tai, oletettavasti, katsele) fiktiota. Olen tuntenut yhden sellaisen ihmisen, silloin kun olin eilisen teeren poika ja tunsin eri ihmisiä kuin nyt. Hän sanoi, ettei ymmärrä fiktion ideaa tahi pointtia (hän ei tosin käyttänyt sellaisia sanoja kuin pointti), koska eihän se ole totta. Tuolloin nuorena ja märkäkorvaisena en osannut muuta kuin nyökytellä ällistyneenä tälle aikuiselle auktoriteettihahmolle. Nyt kysyisin ehkä, että mikä on totta?
Tämän ihmisen ajatteleminen on sen jälkeen kuluneina vuosina usein ahdistanut mua. Miten vieras ja ankara täytyykään hänen mielensä maiseman olla.

Veronica Mars ja (ohho!) Farscape

Eilisestä kiire-kiire-paniikki-deadlinesta selvittiin lopulta hurjan loppurutistuksen jälkeen kunnialla. Tänään ohjelmassa kevyttä rutiinityöntekoa ennen seuraavaan isoon deadlineen paneutumista. Ja kappas vaan, leppoisana päivänäni näkyy ikkunan takana harmautta ja sadetta. Tietysti sekin, kuten aivan kaikki sääilmiöt, näyttää kauniimmalta lentokentän yllä, joten ehkä tästä vielä.

To whom it may concern: omituisia ja kiinnostavia uutisia Veronica Mars -rintamalla. Sarja on koko elinkaarensa ajan ollut enemmän tai vähemmän teloitusuhan alla, ja nyt ollaan päästy jo giljotiinin rappusille. CW-kanava on raporttien mukaan kuitenkin antamassa Rob Thomasille taas kerran vielä yhden mahdollisuuden, mutta tilanteen epätoivoisuuden johdosta mitä epätoivoisimman mahdollisuuden: Veronica Mars ilmeisesti joko loppuu kolmoskauden 19. jaksoon, tai sitten palaa neloskaudella kokonaan uuden konseptin kanssa. Jos uusimmat tiedot pitävät paikkansa, Rob Thomas laatii parhaillaan muutaman minuutin esittelyvideota, jonka perusteella päätetään loikkaako sarja ajassa neljä vuotta eteenpäin vaiheeseen, jossa Veronica on FBI-agentti. On mahdollista, että uusi konsepti toteutuessaan ei sisältäisi Veronican lisäksi yhtään hahmoa tähänastisesta sarjasta. Jotta jaaha.

Lopuksi pakollinen raportti: Farscapen kolmas kausi loppui, ja jätti lopulta kokonaisuutena sellaisen olon, että juuri sen kauden voisin tahtoa jopa DVD:llä omistaa. Horjahduksia sattui, ja kurkotettiin hiukan korkeammalle kuin mihin oikeasti yllettiin, mutta kyllä se lopulta melkoisen hienoa oli. Siihen nähden miten korkealle siinä kaikkinensa kurkotettiin, oli lopputulos kunniakas - moni sarja jättää tasaisemman ja laadukkaamman kuvan, mutta ei myöskään missään vaiheessa ylipäätään kilpaile ihan tuolla vaikeustasolla. Kudos, show. (Rygel, I love you! Squeeee!)

Kosmista kommentaaria ja demokratiaa

Kun tänään kävelin suurenmoisessa myräkässä äänestämään, kulki edelläni kolme teinityttöä. Heistä yksi jättäytyi hetkeksi muista jälkeen piirtääkseen kengällään jotakin vastasataneeseen lumeen. Kun pääsin kohdalle, sain olla ensimmäinen joka näki hänen viestinsä maailmankaikkeudelle. Se kuului: LOL

Vaalipäivän kunniaksi ostin kaupasta kolmea erilaista vaniljajogurttia. Arvostakaa sitä, vaalit, koska minä en oikeasti edes syö jogurttia.

Tiheällä kammalla

Mieltäni kaihertaa sellainen, että: Cobwebin tarina alkaa huhtikuusta, jolloin yksi päähenkilöistä tekee tuttavuutta upouuden kämppiksensä kanssa. Heinäkuussa tämä päähenkilömme ja hänen kämppiksensä järjestävät "vuosittaiset" Fourth of July -pippalonsa, joihin heillä "on ollut tapana" kutsua muutamia ihmisiä. Kuulkaas nyt, Neal ja sinä Frederick. Teitä on siellä kaksi, ja teidän mahdolliset vaimonne tai miehenne tai isoäitinne, ja sitten teillä varmaan on vielä joku kustannustoimittajakin. Ryhtiä perusasioihin!
Muuten Cobweb on siltikin hieno. Ja eikö ole ihanaa ja kiehtovaa se, että saivartelu on englanniksikin nit-picking? On se!

Oppimisen onnea

Pääsin sittenkin ulkomaailmaan sen verran, että kävin pitämässä jokaperjantaiset suomentunnit.
Yksi akateemisesti suuntautuneista lapsistani oli pettynyt siitä, että tänään oli tarinapäivä eikä tehtäväpäivä, vaikka Tove Janssonin Vaarallinen matka onkin hänenkin mielestään ihana, varsinkin ne kohdat joissa Tiuhti ja Viuhti puhuvat. Hänen taistelumoraaliaan tukeaksemme otimme tarinatunnilla vähäsen ennakkoa ensi viikon tehtäväpäivästä, jona tulemme käsittelemään ä-kirjainta. Totesimme yhteisesti, että Ämmässuo ja sääri ovat erinomaisia ä-sanoja, onnittelimme toisiamme niiden sanomisesta (en minä oikeasti olisi sitä Ämmässuota keksinyt, ujutan vain ovelasti kunniaa omiin nimiini viattomien lasten kustannuksella), ja sitten vielä kokosimme sekalaisista tavuista sanoja kuten "makaroni" ja "miniluuta", ja kiljahtelimme hiukan ilahduksesta tätä tehdessämme. Ja aurinkokin alkoi paistaa.

Keväinen kaipuu

Ikkunan taakse on ilmestynyt varaslähtökevät juuri silloin, kun mulla on käytännöllisesti katsoen koko vuoden kiireisin työsuma meneillään, enkä millään ilveellä pääse ulos leikkimään ennen iltapimeää, enkä yleensä silloinkaan. Tällaisessa auringonpaisteessa sydämeni halajaa bussiin 540 ja lentokentän lasiseinäiseen ravintolaan, jossa saa parasta lattea ja parhaan näköalan avaralle taivaalle. Ja kaupan päälle kentällä vipeltävät puuhakkaat ajoneuvot, jotka omituisine ulokkeineen, nivelineen ja takaperin etenemisineen muistuttavat elävästi syvänmerenolioita. Niitä en väsy katselemaan.

This town ain't big enough for both of us, beer people. And Frederick.

Pikkulintu valittiin vuoden olutravintolaksi. Se on väärin, koska nyt kaikki olutihmiset vellovat sinne joka ilmansuunnasta ja vievät meiltä kunnon viskinjuojilta työpaikat ja naiset.

Luen Neal Stephensonin ja jonkun Frederick Georgen kirjaa Cobweb. En tiedä mikä tämän Frederick-henkilön rooli kirjoittamisessa on ollut (kuten en koskaan muulloinkaan ollenkaan ymmärrä yhdessäkirjoitettujen kirjojen anatomiaa - kuka siinä tekee mitäkin, ja millä lailla se toteutetaan?), mutta taattua Stephenson-tavaraa tämä on. Neal Stephenson on kirjallisuuden Deadwood. Myös siinä mielessä, että molempien nerouden laatu (ei määrä, vain laatu) jotenkin hämärtyy mun mielessäni luku- tai katselukokemusten välillä, ja tulee sitten aina yhtä riemastuttavana oivalluksena kun taas palaan.

Kysymyksiä puhujista ja kirjoittajista

Viime aikoina ovat minun kohdistumattoman ja mihinkäänjohtamattoman kiinnostukseni kohteena olleet australialaiset aksentit. Pohdinnan saattoivat alkuun jo Housen Jesse Spencer sekä Claudia Black nykyisessä Stargate SG1 -roolissaan, ja australialaisuutta pursuavan Farscapen katsominen on tietysti lisännyt sitä. Mistä johtuu se, ettei kenelläkään toisella ole sellaista aksenttia kuin Claudia Blackilla? Ja mistä taas se, että niin tavattoman monella on samanlainen aksentti kuin Jesse Spencerillä? Onko Claudia ehkä Australian ainoa näyttelijä, joka ei ole kotoisin Melbournesta? Mistä saisin selkeitä, alueen ja koulutustason mukaan jaettuja murrenäytteitä, jotka selventäisivät tätä tärkeää asiaa? Ja kun tätä murretietokantaa nyt ryhdytte valmistamaan, tehkää samalla sellainen myös USA:n etelä- ja keskiosista, jotta pääsisin siitäkin asiasta lopulliseen ymmärrykseen.

Päivän Farscape-uutisissa: olen nyt saavuttanut kolmannella kaudella sen vaiheen, jota en ensimmäisellä kierroksella enää jaksanut katsoa. Kaikki on siis nyt uutta ja hämmästyttävää. Ja kyllä se hämmästyttääkin. Sarja on ainutlaatuisen epätasainen, horjuva, rohkea, synkkä ja intensiivinen. Harvoin, jos koskaan, olen tuntenut tällaista epämukavuudensekaista jännitystä tv-sarjan tekijöiden puolesta: "Mutta... Miten te nyt tällä lailla? Mitä tämä oikein on? Miten te muka tästä kirjoitatte itsenne ulos? Miksi teitte näin? Tsempatkaa! Pysykää rohkeina! Te pystytte tähän kyllä! Juokaa paljon kahvia! Tai... ehkä vähän vähemmän?"

Ajan riento Alepassa

Huomaa että pääsiäiseen on alle kuukausi, kun kauppaan on ilmestynyt lavakaupalla pitkänperjantain perinteisintä virvoketta, simaa. Ensi viikolla voidaankin ehkä jo avata joulumyynti. Jouluun on sentään enää 12 joulukalenterillista aikaa!

56 paliskuntaa

Tänä yönä bussikuskini herätti mussa odottamatonta nostalgiaa. Hän aikoo vaihtaa etelän elämän poroisännän vapauteen, ja kun otetaan huomioon että hänen musiikkimakunsa on kokonaan moitteeton, en voisi kannattaa enempää häntä ja hänen suunnitelmiaan. Kunhan sukupolvenvaihdos tehdään, hänellä on monisatapäinen tokka. Hän on myös niin viehättävä nuori mies, että poroemännän paikan luulisi täyttyvän hetimiten.
Se nostalgia tuli siitä, kun itse olin nuori ja kesätöissä Kätkävaaran suunnalla Rannan tilalla. Siellä voitin pelkoni nupottamattomien lehmien suhteen, korjasin rikkoutuneita esineitä apua pyytämättä, ja näin viimein vasikan syntyvän. (Syntymää olin odottanut kultaisen isosetäni tilalla pienestä pitäen, mutta loma oli aina loppunut ennen h-hetkeä.)
Toivon bussikuskille valtaisaa tokkaa, aavoja, ja kaunista tyttöä joka kuuntelee oikeanlaista musiikkia.

Työstressiä Taijamailla, melankoliaa Moyalla

Työlään ääninauhakäännöksen deadline hiipi äänettömästi vaanimaan viikon päähän tästä päivästä, ja sanoi nyt sieltä PÖÖ! Odotettavissa paniikkia ja aivojen ylikuormitusta maanantain vastaiseen yöhön asti.
Ilmeisesti odotettavissa samalla ajanjaksolla myös auringonpaistetta silmiin. Kevät on ihana, mutta vaatii että siirrän työpisteen (se tarkoittaa kahden puhelinluettelon päälle asetettua läppäriä, ja vanhoja mammuttikaiuttimia, olohuoneen lattialla) johonkin sellaiseen kulmaan, että en saa auringonpistosta. Vexing.

Farscape-rintamalla sellaista, että toinen kausi loppui ja kolmas alkoi kovasti intensiivisissä merkeissä. Olen vähäsen huolestunut siitä, että mitä hyvänsä kuolemia ja muita ravistelevia asioita sarjassa tapahtuu, ne saavat mut itkemään vasta kun mulle näytetään Rygelin reaktio niihin. Mitä on tämä hulluus?
Yllätyksenä tällä toisella katselukerralla on tullut myös se, miten synkkä tämä sarja monella eri tasolla on. En heti muista yhtään vastaavalla tavalla konsistentisti surumielistä tunnelmaa laajalta katselu-uraltani. Visuaalinen ilme tukee tummasävyisyyttä, mutta ilmankin sitä Farscape on sarja menetyksistä ja luopumisesta. Look elsewhere for your feel-good entertainment.

Supernatural

Näinä aikoina suosikkini kaikista niistä kolmestasadastatuhannesta tv-sarjasta joita seuraan on Supernatural. Ekalla kaudella en vielä rakastunut, vaikka olin aivan mukavasti viihdytetty enkä yhtäkään jaksoa jättänyt näkemäti. Sitten tuli kakkoskauden ensimmäinen jakso, joka sai mut suoristautumaan tuolissani. Siitä eteenpäin onkin ollut vääjäämätöntä menoa. Kausi paranee paranemistaan, ja kaikki on ihanaista.
Miksi se on kaikkeista paras? Koska siinä on tasan kaksi vakituista hahmoa, ja recurringejäkin niukasti. Koska siinä on toistaiseksi onnistuttu välttymään loppuunkäytetyltä, epäkuollutta olemassaoloaan jatkavalta romanttiselta konventiolta. Koska siinä asioilla ja tapahtumilla on seuraamuksia, niin hahmojen tunnemaailmassa kuin käytännössäkin. Koska siinä hahmot kehittyvät johdonmukaisesti ja itselleen tosina pysyen. Koska siinä luodataan perheen dynamiikkaa kiinnostavammin kuin missään aikoihin. Koska se on fiksu. Koska se itkettää ja naurattaa.
Ja myös koska siinä on Jensen Ackles ja Jared Padalecki, ja koska siinä on hirviöitä ja aaveita ja demoneita, ja koska siinä on vuoden -67 Chevy Impala.

Päänsisäistä

Uniteatterissani on meneillään yksi koherenttien ja yksityiskohtaisten esitysten kausista. Ne vaikuttavat aina elämänlaatuun myönteisesti. Hauskat, jännittävät tai romanttiset edesottamukset ennen heräämistä jättävät hyvän mielen pitkälle päivään. Kiitos tutuille vierailevista esiintymisistä!

Tänään bussissa ajattelin joitakin asioita. Mitä ovat haaveet? Mikä erottaa ne asioista, joita muuten vain haluaa? Miksi kevät tuntuu väkevimmin silloin, kun sitä ei vielä ole, vaan helmikuussa ensi kertaa aavistaa sen potentiaalin valon laadussa? Ajattelin myös sitä, että päiväkodissa on aina kalaa perjantaisin kun syön siellä, ja sitä mitä mieltä olen siitä.

Toisen käden tunnekuohut

Eilen tytär kutsui ystävänsä meille katsomaan Totoroa, ja kuuntelin salaa heidän jutteluaan elokuvan aikana. “Mä toivoisin että Totoro asuisi meillä, ja Mei ja Satsuki”, huokaisi toinen. “Mä taas haluaisin asua niiden talossa”, jatkoi toinen. Tunsin kateutta. Tuollainen totaalinen eläytyminen elokuvaan tai kirjaan ei enää luonnistu aikuiselta
sanoo Leena Virtanen Hesarin Lapsen kanssa -blogissa. Tunnen hämmästystä. Etteikö luonnistu? Mainitakseni esimerkin tällä lapsen aloittamalla "tahtoisin asua siellä" -linjalla: kun minä katson Fireflyta, ensimmäistä tai viidettätoista kertaa, kaipaa sydämeni kiivaasti asumaan Serenityyn. Ollapa koti, jolla voi aina ottaa ja lentää pois. Lentää pois, noin vain, kaikesta irti, kaikki oma ja tarvittava aina mukana. (Eikä toki haittaisi jos sen oman ja tarvittavan joukossa olisi Mal ja Zoë. Ja Kaylee. Ja Simon.)
Muunkinlaatuista, riemukasta ja tuskallista, eläytymistä harrastan jatkuvasti. The Time Traveler's Wifea lukiessa itken kaikilla lukukerroilla vuolaita kyyneliä, myös ruuhkabussissa kunnes tajusin olla lukematta sitä kirjaa siellä, ja kun Rygel Farscapessa painaa lannistuneena korvansa alas, mun mahaa kouraisee joka kerta. American Idolia katsoessa (shut up) kiljun aina yhtä ilahduksensekaisesti kauhistuneena, kun Ryan Seacrest sanoo suorassa lähetyksessä jotakin ilkeää Simon Cowellille, ja Dirty Dancing saa mut kävelemään pari senttiä maanpinnan yläpuolella koko loppupäivän. Ja oletan, että näin on muillakin. (Okei, paitsi se American Idol -juttu. Juu juu, ette te katso sitä.) Aikuiset hoi, osataanhan mekin eläytyä?

Oh, the humanity!

Mainitsenpa nyt, to give credit, tahot, jotka ovat minunkin jokapäiväisen elämäni iloja: Fug-tytöt ja Overheard in New York vahvistavat molemmat päivittäin mun uskoani ihmisyyteen. Kielellisen iloittelun, ironiantajun, "wow..."-efektin, mutta ennen kaikkea silkan yhteisen ihmisyyden ilmaisijoina en ole tavannut niiden vertaa. There's something transcendent there.

Länsirintamalla lätäköitä

Nyt minua väsyttää, koska olin kahden päivän ajan sotilaana päiväkotien tuimassa ja toivottomassa taistelussa vettä ja loskaa vastaan. Lasten pukeminen ulosmennessä on puolen tunnin kirkuva kaaos; sen jälkeen alkaa otusten tuominen yksitellen sisään etsimään repuista ja päiväkodin varastoista kuivia sukkia ja lapasia, kun saappaan ja kurahousun välistä nyt kuitenkin lirahti yhdeksäntoista litraa vettä, eikä sille kerta kaikkiaan voinut mitään, koska yrittäkääpä itse uida keinun alla vellovassa valtameressä raajojanne kastelematta. Sitten koittaakin jo se aika, kun lasten vanhemmat saapuvat tungeksimaan päiväkodin kuraeteisessä ja sanomaan toisilleen ja ei-kenellekään "Mutta Otolla kyllä oli kaksi kurahanskaa kun minä olin nuori" ja "Mutta jos tämä on Aliisan litimärkä villasukka, niin missä on Emman villahaalari?"

Nyt en aio vuorokauteen poistua asunnostani, vaan istua aloillani ja nousta välillä katsomaan loskaa ikkunasta matkallani jääkaapille. On ihanaa tehdä kotona töitä.

Pilvilinnat ja pommitukset

Viime yönä luin ties monennettako kertaa L.M. Montgomeryn Sinisen linnan (The Blue Castle, 1926, Kariston painos 1987). Se on hurmaava. Kaikki on siinä hurmaavaa, jopa A.J. Salosen suomennos, joka on niin suloisen vanhanaikaista kieltä että mun "en voi! en saata! lukea suomennettua tekstiä" -ilmaisimeni ei ole kalibroitu siihen reagoimaan. Ah, romantiikka ja itsensä löytäminen. Niisk.

Farscape etenee, ja on vuoroin pöyristyttävän huono (2.16, "The Locket" ei vedä vertoja 2.03:lle, mutta huono se on) ja vuoroin kauhistavan intensiivinen ja vaikuttava.

Tahtoisin tietää missä luuhaa Connie Willisin vuosia ja taas vuosia odotettu All Clear. Miksi, Connie, et kirjoita sitä valmiiksi? Oletko pikkusielu ja pihtailet koska tiedät että se painaa kaikkia nappuloitani aikamatkustuksineen ja Lontoon Blitzeineen? Jos, Connie, olen sinua joskus ärsyttänyt, löydä sydämestäsi anteeksianto ja kirjoita se kirja.

A book by its cover ja muita muotoseikkoja

On kevät, ja mignon-linnut ovat muuttaneet takaisin. Ostin munan.
Ostin myös sinisen kirjan, jonka toivon osoittautuvan kivaksi myös sisältönsä puolesta, mutta en oikeastaan kovasti välitä, koska se on sininen. Sininen, mattapahvinen, kauhean kevyt, ja takakansiteksti on sivuttain! Olen lumoutunut. Well played, Gollancz. Well played.
Nämä asiat, sekä muutaman muun, ostettuani menin kotihissiin, jossa setä sanoi: "Lukeeko sun paidassa perkele?" Lukeehan siinä, koska sellaisen ihanan paidan olen ystävältä saanut. Kerroin sedälle, koska se ei takin alta näkynyt, että perkeleen jälkeen on piste. Koska se on ratkaisevaa. Katsokaa:

Perkele
Perkele!
Perkele.

Piste.

Ikääntyminen ja scifi

Luen forensic anthropologist Bill Bassin elämästä ja erityisesti the Body Farmina tunnetusta testialueesta kertovaa Death's Acre - Inside the Legendary Body Farm. Loputtoman kiehtovaa. Se on mun haaveammattini numero yksi, jopa ennen arkeologiaa. Ollapa vain hiukan - okei, tosi paljon - käytännöllisempi ja fiksumpi.
Luen myös uusiksi Jack McDevittin Eternity Roadia. Kirja josta haluaisin tykätä, ja jonka premissi vetoaa minuun kovasti - toteutuksessa jää kuitenkin jotakin puuttumaan, en innostu tällä uusintayritykselläkään. McDevittin The Engines of God sen sijaan on yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Ehkä pitää suosiolla vaihtaa tuo Eternity Road siihen tälläkin lukukerralla.
Yleisesti ottaen scifin lukeminen on viime vuosina jäänyt mulla pahasti ja omituisesti paitsioon. Jotenkin ikä on vienyt poispäin siitä, muille spekulatiivisen fiktion alueille. SpecFic on yhä kaikkein ominta kirjallisuuttani (vaikka pelottava mainstream onkin ottanut jalansijaa maailmassani), mutta ei enää scifi. En tiedä kuinka siinä oikein niin kävi.
Farscape-projekti on edennyt rivakasti jaksoon 2.03, "Taking the Stone", jolle myönnän juhlallisin menoin Kaikkien Aikojen Turhimman Tv-sarjan Jakson palkinnon. Olipa aivan eksoottisen huono. Toivottavasti jaksoa käytetään opetusmateriaalina käsikirjoituskursseilla. Kids, please do not do this. Ever.

Tohtori Ai ja Farscape

Luin esikoululaisilleni uusiksi minun ja kaikkien esikouluryhmieni, sekä kaikkien muiden viisaiden ihmisten, ylivoimaisen kestosuosikin, Kornei Tšukovskin kirjan Tohtori Ai (Tammi, 1975, suomennos Natalia Baschmakoff). ”Auringon ryöstö” jännitti taas kaikkia - ”Jo nousi Otso, jo karjahti Karhu, jo Suurelle Virralle viipotti Karhu!” - ja Tohtori Ain työläs matka Sansibariin, Saharaan ja Kalahariin pieniä eläimenlapsia auttamaan, sitä ei ylitä mikään. Limpopo! Limpopo! Limpopo!

Näillä eilisillä eskarin suomentunneilla sattui myös sellaista, että toisen päiväkodin pomo sanoi: ”Kivat kiharat! Ooksä laittanu väriä tukkaan?”, yksi työkavereista (joka näkee mut siellä joka viikko, eikä yleensä puhu tällaisista) halusi huomauttaa että ”I love your hair color! You have so much hair!”, ja yksi kuusivuotiaistani kirkui villisti ”KIHARA!” kun tulin sisään. Ja mistä kaikki tämä hiuksistokommentaari? Siitä, että olin edellisenä iltana mennyt nukkumaan tukan ollessa vielä kostea. Dramaattinen oli vaikutus tällä. Suosittelen muillekin halvempana ja/tai vaivattomampana keinona kuin kiharrukset ja värjäykset.

Eilen pääsin Farscapen uusintakatseluprojektissani ensimmäisen kauden loppuun. Mielikuvat ekalta katsomiskierrokselta vaihtelivat nuivasta keskiviihteelliseen, ja – toisin kuin aikanaan vaikkapa Buffyn ja Angelin ekojen kausien uusintakatselussa kävi – vaikutelma säilyi nyt melko lailla samana.
Syyt uusintakierrokseen olivat alkujaan kaikin puolin syvällisiä ja vakavamielisiä, eli järjestyksessä Ben Browder, Claudia Black, John Crichton, Aeryn Sun, sekä John Crichton/Aeryn Sun. Nämä osoittautuivat käytännössä juuri oikeiksi ja lähes ainoiksi hyviksi syiksi katseluun, vaikkakin puskan takaa kavaluudella ja alhaisin keinoin iski tällä toisella katselukerralla nyt myös Dominar Rygel XVI, jolle lyhyesti omistankin oman kappaleen.
Haluaisin omistaa aiheelle oodin. Niin viiltävä ja katkeransuloinen on rakkauteni Rygelia, sen pikkuisia käsiä, vastustamattomia pikkiriikkisiä jalkoja, bravadoa ja haavoittuvuutta kohtaan. The fricking Muppet made me cry.
Hallitummalla puolella, joka myös herättää vähemmän huolta munasarjojeni mielenterveyden tilasta, Ben Browder ja Claudia Black. Yhteen laitettuina yhä ja ainiaan silkkaa kemian riemujuhlaa. Sitä kelpaa katsella.
Muutoinhan sarja on sitä mitä on. Ihan ok, monin paikoin. Tällä kertaa on kunnianhimoinen tavoite katsoa loppuun saakka, eikä uupua kolmoskaudella kuten viimeksi kävi. We shall see. Lopuksi vielä: sanon minä sarjasta sitten mitä tahansa muuta, sille on kuitenkin kunniaksi se, että siinä on kolme hahmoa joihin ihminen melko eeppisellä tavalla kiintyy. Tähän ei moni yrittäjä kykene.