Lukupiiri kadulla

Kirjan lukeminen julkisella paikalla on yllättävän tehokas sosiaalisuuden väline. Joskus huutaa Elielinaukiolla irlantilainen setä "I love you!" kun kävelen kirjaa lukien ohi, ja joskus lähestyy nainen bussipysäkillä raportoidakseen, että hän on myös aikoinaan lukenut kirjoja, osa niistä ulkomaalaisia, ja jotkut näistä ulkomaalaisista kirjoista olivat erään Agatha Christien kirjoittamia, erityisesti eräs junamysteeri. Nainen arvelee tosin, että tämä Agatha Christie saattaa olla nyt jo kuollut.
Monta mukavaa junassamatkaajaa ja vastaanotoilla ja pysäkeillä odottelijaa on ryhtynyt kanssani juttusille siksi että luin kirjaa, ja keskustelut ovat olleet moninaisia ja ilahduttavia. Mutta siitä minä en kauheasti tykkää, kun tuntemattomat kysyvät mitä kirjaa luen. Se ei johdu siitä, etten tahtoisi keskustella heidän kanssaan, eikä siitä etten sinänsä haluaisi keskustella kirjasta jota luen; se johtuu siitä, että yleensä keskustelu sujuu suunnilleen näin: "Jaa että Dan Simmons? Onkos tämä englantia? Onko se dekkari? Eikö? Mikä se sitten on? Spekulatiivista mitä? Että sekö ei ole dekkari? No mistä se kertoo? Naparetkeilijöistä? Miten niin 'tavallaan'? ONKO SE NIIN KUIN HARRY POTTER VAI EIKÖ SE OLE?"