Kriisi

Tänään maito oli jääkaapissa pilaantunut, enkä voinut juoda aamukahvia.
Ei kuitenkaan hätää. Tilanteesta on hiljalleen toivuttu, ja olen jo kyennyt tekemään töitäkin. Elämä voittaa kyllä. Kiitos lämpimistä ajatuksista.

Metateemana LotR

Hortoilin videovuokraamossa ja vuokrasin itselleni tuntemattomaksi jääneestä syystä elokuvat Kingdom of Heaven ja Alatriste. Jälkimmäisessä Viggo on hieno - ja vesi on märkää ja maa kiertää aurinkoa - ja ensimmäinen on ihan niin kuin Helm's Deepin ja Minas Tirithin taistelujen sekoitus, kun vielä Orlandokin tuimana siellä reuhtoo. Molemmat olivat räimettä, roisketta ja politiikkaa, eivätkä oikein kolahtaneet. Mutta tulivatpa nähtyä.

Mansikki

Nyt on ukkosta riittänyt. Yöllä oli nukkuminen katkonaista näin herkkäunisella, kun sekä rankkasade että jyrinä jylläsivät.
Tänään olen pohtinut sitä, onko olemassa oikea syy siihen, että lehmät lypsetään alkuillasta ja aikaisin aamulla, vai onko se vain perinne. Selväähän on, että lypsy on tehtävä säännöllisesti, eikä kauheasti yli 12 tunnin välein. Mutta onko lehmien kannalta merkitystä sillä, lypsetäänkö kuudelta aamulla ja kuudelta illalla, vaiko yhdeltätoista aamupäivällä ja yhdeltätoista illalla? Osaako kukaan kertoa? Kuka vastaa - kunnat, seurakunnat?

Yo-ho, yo-ho, a pirate's life

Kävin katsomassa viimeisen Pirates of the Caribbean. Olihan se haipakkaa. Miellytti minua enemmän kuin kakkososan liiallinen slapstick, mutta ei tämäkään vedä vertoja ensimmäisen elokuvan hallitulle, aavistuksen pienieleisemmälle kokonaisuudelle. Mutta Captain Jack Sparrowtahan minä siellä olin katsomassa, ja se ei pettänyt. Aikamme sankari. Kyllä saa ihmisen muutaman kerran huokaisemaan vaikuttuneena sen kolmen tunnin aikana.
Niin ja halpa mutta takuuvarma jippo, pieni sievä apina puuhastelemassa asioita. Kelpaa minulle joka kerta.

Kesä

Tulihan se ukkonen. Kotiin kävellessäni kahlasin onnellisena kaikissa vesilätäköissä. Sitä ennen oli helteistä istuskelua katolla. Kesä on siis virallisesti käynnissä.

Pyhäpäivän pohdinnat

Katsoin aiemmin mainitsemani Chasing Libertyn, koska tarvitsin iloisemman Matthew Goode -elämyksen edellisen jälkeen. En välitä Mandy Mooresta enkä hänen viehätystään täysin ymmärrä, mutta leffa on ihan kiva hyvänmielen huppa, ja Matthew on Goode.
Näin viimein myös A Scanner Darklyn, jokahan on varsin hyvä. Luen parhaillaan Philip K. Dickin Galactic Pot-Healeria, joten teemaviikko on tekeillä. Pohdin taas Keanu Reevesin hiukan selittämätöntä vetovoimaa. Kasvot ovat kauniit, kyllä, mutta mieshän on kiistatta mölli. Ja silti, aina kolahtaa. Je ne sais quois.

Ukkosta ei olla vielä saatu. Yhä lupaillaan, joten optimismini on korkealla. En edes mene puistoon istumaan, kun olen niin toiveikas. Menen sen sijaan ihmiseni ikkunalaudalle istumaan, siinä sopii nauttia kaikista sääilmiöistä.

Engrish

Naiseni Tokiossa muistutti mieleeni Engrishin ihanuuden. Tämä asia kohottaa absurdiuden huimaaviin, filosofisiin korkeuksiin. Don't you take breath, either?

Victory In Our Time

Tapasin rakasta mummiani, joka on käymässä etelässä. Sain kunnon poronkäristystä ja itsemuussattua perunamuussia. Kun Kauniit ja Rohkeat alkoivat, veljyeni ja minä koimme pakottavaa tarvetta verrytellä jalkojamme Suomen kauniissa luonnossa, koska niin tervehenkisiä nuoria me vain olemme. Luonnossa näimme oravan ja paljon muita luonnollisia asioita, ja kieloja ja valkovuokkoja ja keltaisia kukkia. Veljyeni tiedusteli minulta mitä keltaiset kukat olivat, ja minä sanoin autoritäärisesti "rentukka," ja sitten poimimme sellaisen ja veimme kunnon ihmisille kuullaksemme mikä se oikeasti on, ja ha! se oli rentukka! Voitonriemun päivä. Olen tunnistanut kasvin.

Muutosvastarinta

Tänään olen ahdistunut äidinkieleni tulevaisuudesta. Helsingin Sanomien työharjoittelublogissa kirjoittavat ysiluokkalaiset ihmiset, jotka ilmeisesti ovat kiinnostuneita toimittajan ammattiin ryhtymisestä. Kieli, jota blogista saa kuukausien aikana lukea ei viisitoistavuotiailta enää ole hellyttävää, se on pelottavaa. Tätäkö on kymmenen vuoden päästä suomen kirjoitettu kieli? Onko kielen muuttumiseen alistuttava? Miksi kiikkustuolini narisee niin?

Hyvissä uutisissa: luvattu ukkosta! Oi iloa!

Ohjeita elokuvateollisuudelle

Näin elokuvan, jota mainostetaan tällaiseen tapaan: "odottamattomat käänteet ovat ainutlaatuisia," "korkkiruuvin tavoin kiero," "tarina, jonka kulku yllättää sinut aina kun luulet tietäväsi mitä seuraavaksi tulee." (Dvd:n takakansiteksti on muuten suomenkielen helmiä, ja kertoo esimerkiksi että "[elokuvan] ote puristaa sinua loppuun saakka, mikä ei ole sellainen kuin luulet.") Tämä kaikki sai minut leffan alusta saakka kyttäämään kaikkea epäluuloisesti ja suuria paljastuksia ja käänteitä ennakoiden, ja lopputulos oli se, ettei koko jutussa ollut yhtään mitään yllättävää. Ei yhtään mitään. Ja se loppu oli juuri sellainen, kuin sitä edeltävien asioiden pohjalta luulin. Väitän, että tässä - kuten monessa muussa vastaavassa tapauksessa - teki markkinointi karhunpalveluksen sekä minulle että elokuvalle. Jos olisin saanut katsoa tarinan läpi vailla tätä kattavaa valmennusta yllätyskäänteiden varalta, olisin saattanut jopa yllättyä yhden kerran katsomisen aikana, ja joka tapauksessa olisin keskittynyt muuhun ja nauttinut teoksesta paljon enemmän. Buu.
Näin myös elokuvan Imagine Me & You, joka on mitä herttaisin romanttinen komedia (ja siinä on Anthony Stewart Head!), täynnä kauniita ja ihastuttavia ihmisiä, ja jonka päällimmäinen vaikutus minuun oli väkevä halu saada nähdä huppaelokuva Chasing Liberty, koska siinä tyttö käsittääkseni tahtoo Matthew Gooden. Matthew Goode ei ole se, joka kuuluu laittaa romanttiseen komediaan klassiseen Sympaattisen Mutta Väärän tyypin rooliin. Matthew Goode voi olla vain Sympaattinen Ja Oikea. Olen puhunut.

Kitchen Joy

Nyt on vielä palattava hiukan Panang Curry Chickeniin, jota viehättävästi saa ostaa pakastettuna kaupasta. Paitsi, ensinnäkin, kun ei saa. Taaskaan ei ollut siellä missä kävin! Mitä on tekeillä? Kenen epäsuosioon on joutunut Panang?
Toinen seikka johon puuttuisin on se, että ne thaimaalaiset ihmiset jotka valmistavat tätä herkullista einestä minulle ovat epämiellyttävällä - jopa epäterveellä - tavalla kiintyneet asiaan, jota tuoteselosteessa kutsuvat pikantilla nimellä Kiffir Lime-Lehti. Tätä Kiffir Lime-Lehteä he laittavat minun Panang Curry Chicken -annokseeni sekä Quolitettuna että Suikaleina. Jos neuvottelut heidän kanssaan saadaan käyntiin, olen valmis tulemaan vastaan ja myöntymään Quolitetun Kiffir Lime-Lehden läsnäoloon. Quolitetussa olomuodossaan Kiffir Lime-Lehti on vaivatonta poistaa Broilerinhilan joukosta ennen nauttimista. Mutta ikävä kyllä en voi tinkiä siitä, että Kiffir Lime-Lehti Suikaleet on jätettävä pois. Niiden poimiminen puikoilla roskikseen on tuskastuttavaa ja aikaavievää.

Kirjojen päivä

Tänään on ollut lukemispäivä. Yleensä otan kirjoille aikaa paljon vähemmän kuin oikeastaan tahtoisin, ja luen pääasiassa bussissa, junassa ja niitä sekä muita asioita odotellessani. Tänään olen maannut sängyssä ja lukenut loppuun The Terrorin (Simmons lepytti minua hiukan kirjan lopussa. Kannatti jaksaa.) sekä Marisha Pesslin Special Topics in Calamity Physicsin. Tämä jälkimmäinen on lukemisen arvoinen, vaikka puoliväliin saakka minua vähäsen uuvutti se, kuinka paljon sitä on. Liikaa selittämistä, liikaa päämäärättömiä sivupolkuja, liikaa sanoja. Mutta kerronta tuntuu ryhdistäytyvän loppua kohti, ja kokonaisuus on palkitseva. Siitä on kuulemma tekeillä elokuva.

Kirjat: ei oikein ota

Harvoin mutta joskus käy niin, että kirjavalintani osuu siinä määrin pieleen etten saa kirjaa ikinä luettua loppuun. Hiukan useammin käy niin, että lukeminen takkuaa ja kestää ikiajat, mutta kahlaan kuitenkin loppuun. Tällainen tervassarämpimiskirja jonka vakaasti aion saattaa loppuun on se Dan Simmonsin The Terror, niistä uskomattoman säälittävistä luoteisväylän etsijöistä. Myönnän loikkivani kohtien yli, mutten sentään kuitenkaan luovuta kokonaan.
Viimeisimpiä kokonaan kesken jääneitä ovat olleet joku Dean Koontz (sitä ei melkein edes lasketa, koska Koontzin tiedän surkeaksi jo aloittaessani kirjan - joskus vaan tulee hairahdettua) ja Kate Mosse -nimisen ihmisen Labyrinth. Sitä en kykene. Tuomiota odottaa Lucy Sweetin Have Love Will Travel, jonka saatan vielä rämpiä loppuun mutta ehkä en; pitkään aikaan ei ole kirjassa ollut niin raivostuttavaa ja epäsympaattista päähenkilöä, ja sellainen ei toimi silloin kun kirjailijan mielestä tyyppi on ihana ja samaistuttava. Sovittamaton ristiriita.
Klassisin ja häpeällisin en saa luettua, en saa! -tapaukseni on China Mievillen Perdido Street Station. Aloitettu kolme tai neljä kertaa, joka kerta päättäväisesti ja taistoon valmiina. Joka kerta jäänyt jonnekin sivun 50 tienoolle. En tiedä mikä lienee siinä, mutta jokin asia ei vaan ole mulle yhteensopiva. Tämä on kuitenkin niin hypetetty ja niin laadukkaana pidetty teos, että sen suhteen elättelen vieläkin heikkoa toivoa: jonakin päivänä kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, biorytmini ja auringonpilkut ovat täydelliset, ja silloin minä oivallan kuinka Perdido Street Station luetaan.

Ravustuksen tenho

Pidettiin odotettu ensimmäinen Deadliest Catch -ilta. Syötiin surimisalaattia, kuningasravut olivat valtavia, Edgar Hansen oli ihana, ja jännitys oli huima. Uusi katsoja innostui asianmukaisesti. Ensi kerralla ensimmäinen opilio-kausi! Jäätä ja hirvittävyyttä! En malta odottaa.

Menestys

Tänään kerroin lapsille vitsin, kun pyysivät. Minulle myönnettiin suorituksesta 48 miljoonaa tähteä, eli nähtävästi olen huumorin salattu kuningatar. I'll be here all week, folks, try the veal.

Eskapismin tila

Kyläilin kummilapsen luona, ja oli kaikin puolin aurinkoista.

Ameriikassa on meneillään suuri upfronts-viikko, ja se tarkoittaa sitä että kerrotaan mitä ohjelmia ensi syksynä tulee televisiosta siellä. Oma lempparini Supernatural jatkuu (YAY!), Veronica Mars puolestaan on nyt virallisesti kuollut ja kuopattu. Outoja ja epämääräisiä höpinöitä liikkuu jostakin muusta projektista jossa mukana Rob Thomas ja Kristen Bell, mutta siitä ei nyt ota selkoa. Monet muut kivat sarjat jatkuvat, muun muassa nerokas My Name Is Earl ja Alyson Hanniganin How I Met Your Mother. Tässä vaiheessa nyt kuitenkin malja pitkään sinnitelleelle, epätasaiselle mutta sympaattiselle Veronica Marsille. Nouskoon tuhkasta jotakin vielä parempaa.

Pähkinänkuoressa

Tänään luin kirjan, jonka ansiosta minun ei koskaan tarvitse kirjoittaa omaelämäkertaa. Siinä Pieni koiraeläin halusi pitää syntymäpäiväjuhlat. Se kirjoitti kutsuihin "Tulka minun syntäreile homenna kol 12," leipoi sekavan ja improvisaatiotaiteellisen kakun, ja ryhtyi odottamaan juhlapäivää. Syntymäpäivän aamuna Pieni koiraeläin tuli ajatelleeksi ettei ollut suorastaan vienyt kutsuja minnekään, ja pinkaisi sanomaan ystävälleen Suurelle koiraeläimelle, että vie tästä kaikille kutsu. Palasi kotiin ja odotti vieraita. Niitä ei tullut, ja Pieni koiraeläin maistoi hiukan taiteellista kakkuaan, kunnes se loppui. Seuraavana päivänä ystävät kolkuttivat ovelle ja selittivät Pienelle koiraeläimelle, että eilisen huominen on nyt, vaikka toissapäivän huominen olikin eilen. Pieni koiraeläin sanoi ettei ymmärrä, ja sanoi myös että kakkua ei ole koska se on syöty. Ystävät sanoivat että älä huoli, ja lahjapaketeista paljastui lautasliinoja, kynttilöitä ja hieno täytekakku. Siinä se kaikki on, lastenkirjassa tiiviisti kerrottuna ja värikkäiden kuvien keralla! Minun elämä!

Kaupassa ei ollut Panang Curry Chickeniä. Miten kaupassa voi olla olematta Panang Curry Chickeniä? Modernissa maassa! Joudun syömään Red Curry Chickeniä. Piimän kanssa.

Ulkomaan haihatukset

Lapsi tarvitsee apua hupparin vetoketjun kanssa. Hänen epäonnekseen pikkusisko osuu näkemään tapauksen ja kommentoi pikkusisarusten ikiaikaiseen tapaan sitä häpeää, joka moisesta isosiskolle nyt koituu. Ei osaa laittaa vetskaria! Isosisko: "No hei, tää vetskari on toisesta maasta."

Batshit marvel

Fug-tytöt sanovat kaiken oleellisen Euroviisuista. Ja Apocalypticastakin!

Adaptaatioiden anatomiaa ja Jeff Goldblum

Katselin elokuvan Riding the Bullet. Kingin tarina ei ole suosikkejani, eikä elokuva ole kovin kummoinen. Kiinnostavaa on se, että elokuva on tunnelmaltaan, teemoiltaan ja tapahtumiltaan kovasti uskollinen alkuperäiselle pitkälle novellille. Se on hiukan erikoinen ratkaisu, koska tarina on pohdiskeleva ja päänsisäinen, eikä kingmäiseen tapaan edusta oikeastaan mitään tiettyä genreä: on eläviä kuolleita ja pelkoa, mutta kaikki on hidasta ja pohdiskelevaa ja luotaa monimutkaista äiti-lapsisuhdetta ja aikuistuvan nuoren miehen psyykeä. Kauhuksi tätä ei voi nimittää, vaikka klassiset kauhuelementit tekevät hankalaksi mihinkään muuhunkaan genreen luokittelemisen. Tämä Kingin omaleimainen ääni toimii kirjana, mutta on elokuvana outo lintu. Kingin Constant Reader kun olen, tämä metatason pohtiminen ja vertaileminen motivoi minua juuri sen verran, ettei oudon ja hiukan tarpeettoman elokuvan katsominen mennyt hukkaan.

Jeff Goldblumin uusi sarja Raines tyssäsi lyhyeen, mutta Goldblumin faneille (kuka ei ole Goldblumin fani? Kysyn vaan.) ne muutamat jaksot ovat näkemisen arvoiset. Jeff on siinä hyvä, ja lisäksi ihana. Ja sarjakin on aivan kelpo, omiensa joukossa.

Singahtelu

Nyt on väsy. On käyty vuoristoradat ja mustekalat ja märät ajelut, ja on pelattu uusia ja vanhoja pelejä, ja on hurrattu Unkarille ja masennuttu Iso-Britannian kauheudesta, ja on ryömitty ryteikössä poimimassa kukkia, ja on leivottu hellyttävän ruma kakku, ja on todistettu Suomen hopeasijaa. Ja bussilla, bussilla on ajeltu.

Ylitarjontaa

Tänään on ikääntyvällä kotonakököttäjällä voimallinen koitos edessä. Varhaisen herätyksen jälkeen on määrä iloitella Linnanmäellä ekaa kertaa aivan käsittämättömän moneen vuoteen (se on synti ja häpeä, se. Miksen koskaan mene Lintsille? No, nyt menen.) Tätä on päiväohjelmassa klo 13 saakka, koska nämä asiat on tehtävä jämptisti. Riekunnat. Sitten nopea tankkaus, ja pelaamaan seurallisia pelejä ystävän synttärin kunniaksi. Guillotine rules! Kun tätä on tehty sopiva ja jämpti määrä, siirrytään hyvässä järjestyksessä toisaalle katsomaan Euroviisuja, kirkumaan ja jännäämään myöhäiseen yöhön. Selväähän on, että tämmöinen verottaa vanhan ihmisen henkisiä voimia.
Ennalta painaa hiukan myös se, että saanko mihinkään väliin ujutettua Suomi-Venäjä -ottelua?

Vuoristorata

Eilen oli rankka ilta, kun ensin oli Suomi ja USA ja sitten oli Euroviisuja. Maksimaalisen jännä lätkämatsi otti jo heti voimille, koska emotionaalinen akrobatia on vaativa laji. Kun USA teki maalin, oli tietenkin harmistus, ja kun taas Suomi teki maalin, oli yhtäaikainen ilahdus sekä harmistus vastustajan reippaan maalivahdin puolesta. "Iiii! Jes! Hurraa! Älä sinä poikaparka välitä, hyvin se meni, ei se ollu sinun syy! Älä näytä tolta! Oi toista! Kyllä se menee paremmin ens kerralla!"
Viisujen semifinaali koetteli kykyjä toisella tapaa, mutta ei pitkästyksen, riemastuksen ja kauhun kokeminen samanaikaisesti ole kuulkaa sekään mitään helppoa. Tärkeää harjoitusta lauantain varsinaista tapahtumaa varten. "Mikä... Mikä...? Hyvä Luoja, nosta minut pois! Ahhahhaa! Au! Mitä...? Mikä toi on? Iik, heh! Loppuuko tää? Aaaagh! Mahtavaa! Loppuuko tää koskaan?!"

Juuret

Minulla ei ole lempparikirjailijaa, eikä -bändiä tai -muusikkoa. Tärkeitä ja hyviä on liikaa, ja liian erilaisia, kuten ihmisillä on. Mutta minulla on kyllä sen sijaan kaikkein omin kirjailija, ja kaikkein omin muusikko. Ne ovat Stephen King ja Bruce Springsteen. Molempiin kiinnyin formatiivisina lapsuusvuosina lähtemättömällä tavalla, ja molemmat ovat erottamaton osa selkäydintäni ja elämääni. Kaikenlaiset lapsuuden melskeet ja murrosiän kuohut on näiden setien tuella luovittu. Molempien uusikin tuotanto herättää sydämessäni ilahdusta, eikä edes pelkästään refleksinomaista. Vanhat klassikot ovat iäti aktiivisessa kulutuksessa. Nämä miehet eivät paini samassa sarjassa kuin myöhempien aikojen hupsutukseni; kun laitan Darkness on the Edge of Townin soimaan tai avaan illalla sängyssä Four Past Midnightin, tuntuu kuin tulisin kotiin.

The Prestige

Näin elokuvan The Prestige. Siinä on huomiotaherättävän monta tunnettua ihmistä puhumassa itselleen vieraalla aksentilla. Britit ja aussit puhuvat jenkkiä, jenkit brittiä. Ja David Bowiekin puhuu. Se kaikki kutkuttaa minua.
Tapahtuu siinä jotakin muutakin kuin kielilläpuhumista. Näyttävyyttä ja ihmismielen pimeyttä ja maagista tiedettä, ja sen sellaista. Mutta ne aksentit! Ihan ristiin rastiin!

Arkanoid

Äkillisen inspiraation vallassa etsin ja löysin Java-kopion klassisesta Arkanoidista, kaikkien addiktiivisten höpöpelien valtiaasta. Versio ei ole täydellinen, mutta riittävän hyvä voimalliseen nostalgiaan. Kaikki on kuin ennen: olen pelissä naurettavan huono, väistelen hädissäni hyödyllisiä bonuspalikoita koska suuri osa niistä hämmentää pienen mieleni ja tuhoaa pelini (erityisen kavalaa on se, että ylimääräisen elämän palikka on samanvärinen kuin se, josta seuraa kolme palloa yhden sijaan. Tuho!), ja koukutun peliin toivottomasti ja raskaasti. Yksinkertaisuuden neroutta.

Lost

Lost-uutisia: sarjan loppumisaika on nyt määrätty, kuten alkuvuodesta lupailtiin. Vielä tehdään kolme 16:n jakson kautta. Tekijät ilmeisesti sanoivat, että 48 jaksoa on nyt se mitä tästä on vielä tulossa, ja tv-yhtiö sitten taas että no, siitä revitään sitten kolme vuotta. Joka tapauksessa tämä on minusta tärkeä ja hyvä askel ei vain itse sarjalle, vaan tv:lle yleensäkin: korkean profiilin ennakkopäätös siitä, että Amerikassakin voidaan sopia ennalta sarjan pituudesta ja luoda ryhdikäs kokonaisuus. Virkistävää, kun tavallinen toimintatapa on joko katkaista lupaava ja laadukas uusi sarja kolmen jakson jälkeen, tai sitten venyttää katsojien löytämää sarjaa niin kauan ja niin ohueksi, että meno muuttuu vanhuudenhöperöksi horjumiseksi. Nyt ehkä jaksan minäkin sinnitellä Lostin loppuun saakka, kun iänkaikkisen jahkailun ja mutkittelun päättyminen siintää viimein näkyvissä.

Dirty Dancing

Yle kertoo minulle, että Dirty Dancing on elokuva, jota naiset eniten katsovat uudelleen ja uudelleen. Tämä on ilmiselvästi mitä tieteellisin ja tilastollisesti akkuraatein tutkimustulos, koska voin itse allekirjoittaa sen heti. Katsoin iki-ihanan Dancingin juuri äskettäin kirjanpitoni mukaan 467 000. kertaa, eikä sen tenho laannu. Ensimmäinen katselukerta oli Forumin elokuvateatterissa kiihkeinä teiniyden päivinä, ja aiheutti minussa ja ystävissäni silloin huimaavaa, kikattelevaa elämänriemua. Vanhempina vuosinani olen todennut, että Dancing on uusviktoriaaniselle mielelleni ehkä eroottisin kuunaan nähty elokuva. Patrick Swayze ei edes ole minusta viehättävä, mutta tämä ei voi latistaa sähköistä latausta Johnnyn mökissä sateen ropistessa ulkona ja Solomon Burken Cry To Me:n soidessa. Ja Baby Houseman on näin aikuisenakin minulle yhä samaistuttavuuden epitoomi. Ja musiikki on tietysti vertaansa vailla. Happy sigh.

Arkeologigeeni

Simmonsin The Terror on ankea kirja. Ei huonosti kirjoitettu (vaikka ei kyllä niin hyvinkään kuin Simmonsilla on tapana, jostakin syystä), mutta todella ankea. Kauheata oli luoteisväylän etsijöillä.

Lisää asioita, joita Time Team on minulle opettanut: brittiarkeologeista ja -historioitsijoista hämmästyttävän moni on kaunis kuin elokuvatähti. Erittäin glamoröösi ammattikunta, kaikesta päätellen. Ovatkohan muunkinmaalaiset arkeologit kauniita? Ehkä se on niin kuin jalkapallo: jostakin syystä työssä tarvittavat kyvyt ja taipumukset kulkevat hämärällä tavalla käsi kädessä kauneuden kanssa. Tätä pitäisi jonkun geenihenkilön tutkia.

Kunnon ihminen

Tänään olen tehnyt tarmokkaita kodinhoidollisia asioita. Minun tarmokas päiväni ei yllä esimerkiksi mummini tarmokasta päivää edes polveen saakka, mutta onpa silti. Kunhan vielä vähäsen siivoan, sitten onkin aika katsoa jääkiekkoa. Tämä kaikki tuntuu niin epäboheemilta!

Lukupiiri kadulla

Kirjan lukeminen julkisella paikalla on yllättävän tehokas sosiaalisuuden väline. Joskus huutaa Elielinaukiolla irlantilainen setä "I love you!" kun kävelen kirjaa lukien ohi, ja joskus lähestyy nainen bussipysäkillä raportoidakseen, että hän on myös aikoinaan lukenut kirjoja, osa niistä ulkomaalaisia, ja jotkut näistä ulkomaalaisista kirjoista olivat erään Agatha Christien kirjoittamia, erityisesti eräs junamysteeri. Nainen arvelee tosin, että tämä Agatha Christie saattaa olla nyt jo kuollut.
Monta mukavaa junassamatkaajaa ja vastaanotoilla ja pysäkeillä odottelijaa on ryhtynyt kanssani juttusille siksi että luin kirjaa, ja keskustelut ovat olleet moninaisia ja ilahduttavia. Mutta siitä minä en kauheasti tykkää, kun tuntemattomat kysyvät mitä kirjaa luen. Se ei johdu siitä, etten tahtoisi keskustella heidän kanssaan, eikä siitä etten sinänsä haluaisi keskustella kirjasta jota luen; se johtuu siitä, että yleensä keskustelu sujuu suunnilleen näin: "Jaa että Dan Simmons? Onkos tämä englantia? Onko se dekkari? Eikö? Mikä se sitten on? Spekulatiivista mitä? Että sekö ei ole dekkari? No mistä se kertoo? Naparetkeilijöistä? Miten niin 'tavallaan'? ONKO SE NIIN KUIN HARRY POTTER VAI EIKÖ SE OLE?"

Vanhapiika

Päiväkodissa tänäänkin. Iltapäivällä pihalla oli small talkia.
Lapsi: "What is your husband's name?"
Taijamai: "I don't have a husband."
Lapsi: "What? Why?"
Taijamai: "Well, it's-"
Lapsi: "You don't have a husband? At all?"
Taijamai: "No, not at all."
Lapsi: "Do you live... alone?"
Taijamai: "Yes, just me and my cats."
Lapsi: "But why? Are you too young?"
Taijamai: "No, sweetie, too young I am not."

Olen käynyt saman keskustelun useita kertoja eri aikuisten kanssa, ja nyt ilmeisesti on aika puida tätä ihmisyydelle vierasta naimattomuuden mysteeriä vuorostaan lasten kanssa. Se on vaivattomampaa, koska ainakaan tämä lapsi ei tarjonnut yhtään tuttavaansa tai sukulaistaan minulle mieheksi, eikä muutoinkaan jakanut tietoa siitä mistä aviomiehiä löytyy. (Lapsi itse tietää jo menevänsä naimisiin päiväkodin kivan opettajan kanssa, minkä hän nyt antoi tiedoksi minulle ja onnelliselle sulhaselle romanttisin korulausein: "Well, I'm marrying that.")

Taikakeittoa

Lapset laativat kukin oman taikakeittonsa reseptin. Pienen tytön resepti: nallekarkkeja, jäätelöä, tikkareita. Pienen pojan resepti: ihmisen pää, ihmisen maksaa, myrkkyä, Kanada, sydän jossa on nuoli. (Kyllä, Kanada. Ei, en tiedä.)

Historia

En löytänyt vappua, mutta löysin todella mukavan päivän ja illan. Keskustelin kirjallisuudesta, visionäärisyydestä, kielestä, historiasta ja arkeologiasta, ja söin lettuja. Ja juustoja.
Lopuksi sain vielä kyydin kotiin, ja silloin ajattelin. Kun minä olin lapsi, ei oltu huolissaan takapenkillämatkustajien turvavöistä. Niitä ei edes ollut. Nyt en ollenkaan osaisi olla autossa ilman turvavyötä. Mutta kun nyt tiedetään että en kuollut pienenä ja viattomana turvavyöttömänä, en voi olla kokematta nostalgiaa. Kun olin lapsi, matkustettiin autolla ympäri Eurooppaa. Se oli hienoa. Nähtiin maisemia, keskiaikaisia kaupunkeja, vuoria, nummia ja linnoja. Ja osan aikaa maattiin ja nukuttiin, ja äiti huusi että nouskaa nyt kun on nähtävyys, te kiittämättömät. Ja kun oli tylsää, leikittiin hippaa takapenkillä. Henki oli vaarassa, mutta kyllä oli matkustaminen kivampaa.