Keskittymisen taito

Luettiin kirja, jossa pieni tyttö suree isosiskonsa kuolemaa. Tarinan jälkeen juteltiin siitä, tuntuiko se surulliselta. Pieni poika: "Ei! Se oli hassu! Kun pilvi katoaa ja siksi se isosiskokin katoaa!"
Ope: "Niin no, se siskohan oli jo kadonnut, kun se oli kuollut." Pieni poika: "Jaa mitä, kuollut? Ai, no sitten se oli surullinen tarina."

Sisäkkäin

Päiväkodista on jäänyt ope äitiyslomalle. Tässä on kaikkinensa paljon puitavaa. Vauvat ihmisten mahassa ovat mielikuvituksellinen ja loputtoman kiehtova ajatus kenelle hyvänsä. Kerran opella oli paita, jossa luki masun kohdalla että "There's a rock star in here." Hyvänen aika. Kuka siellä oikein on? Millainen rocktähti? Mitä muuta siellä saattaakaan olla? Miten se MAHTUU sinne?!
Ja nyt ope on sitten jäänyt pois töistä mahansa ja sen salaperäisen asukkaan kanssa. Lapsilla on ikävä. Viisivuotias haikeana: "Now she has to wait at home until the baby gets big and goes to school. Then she can come back here."

Kulta-aikaa

Totesin taas, että 30-luvulla tehtiin Hollywoodissa hyviä elokuvia. Forsaking All Others ei ole kaikkeista paras, mutta varsin viihteellinen ja dialogiltaan ja hahmoiltaan terävä romanttinen komedia. Se käsittelee ihmis- ja erityisesti parisuhteita tavalla, jota olen oppinut tuon ajan elokuvilta odottamaan: ei kauhean naiivisti eikä ruusunpunaisesti, vaan asioiden ja ihmisten monimutkaisuuden tunnistaen. Ja hyväntuulisesti.
Tunnustan häpeäkseni että mielikuvani Joan Crawfordista on perustunut hatariin mielikuviin myöhemmän uran synkistä ja melodramaattisista hahmoista, enkä olisi osannut ajatella häntä romanttiseen komediaan. Tässä hän on kuitenkin nuori, nätti ja kepeä, ja voitti minut puolelleen.

Hyvä haltiakummi

Oli Oscarit. Haluan kolmenkymmenen vuoden kuluttua näyttää siltä kuin Helen Mirren nyt. Itse asiassa haluan nyt näyttää siltä kuin Helen Mirren nyt. Sen lisäksi haluan viettää elämäni katsellen Johnny Deppiä. Jos Johnny joskus tahtoo vapaapäivän minun katseltavana olemisesta, voin sen päivän ajan katsella Viggoa. Ja Viggon hevosia.

Ikääntyminen

Juhlin iskäni pyöreitä vuosia. Se tehtiin syömällä, juomalla, kävelemällä auringonpaisteessa, olemalla yhdessä ja katsomalla ihan kaikki urheilu mitä oli katsottavissa. Se oli hyvä. Sain kyydin kotiin nuorilta miehiltä, mikä sekin oli hyvä. Kotona eläkeläiskissani riehuu kuin huomista ei olisikaan, ja puuskuttaessaan sitten katsoo minua kysyvästi ja hiukan syyttävästi. Miksi olen järjestänyt hänen asiansa näin?

Pimeällä puolella

Olen katsellut hajajaksoja tosi-tv-sarjaa K-70, jossa joukko eläkeläisiä tutustuu rockmusiikkiin ja sen maailmaan. Tänään osuin näkemään sellaisen jakson, jossa mummot ja papat kävivät levykaupassa. Siellä he pyysivät soitettavaksi Moottoritie on kuuma, jota ovat kovasti harjoitelleet laulamaan. Seurasi mahtavaa elämänriemua, kun koko ryppyinen ja kumarainen porukka jammasi villisti ja lauloi levyn mukana minkä ääntä lähti, ja levykaupan nuoret miehet hymyilivät leveästi ja hämmentyneinä. Se oli viikon ilahdus. Tosi-tv:llä on tarkoitus!

Paikkasidonnaista

Täällä vallitsee nyt täydellinen sää: kirkas auringonpaiste ja pari astetta pakkasta. Sen innoittamana kävin pitkästä, pitkästä aikaa Espoon tuomiokirkossa, jonka ikivanhaa rauhallisuutta suuresti rakastan. Keskiaikaisissa kirkoissa käydessäni ajattelen aina sitä muunmuassa Neil Gaimanin fiktiossaan esilletuomaa ideaa, että kirkkoja on rakennettu jotenkin erityisille paikoille maailmassa; paikoille, joissa ley-linjat yhtyvät tai todellisuuden kudos on ohuempi kuin muualla, tai jotakin muuta ihanan fantsua. Oli miten oli, vanhoissa kirkoissa on minulle jotakin. Siellä tuntuu tyyneltä ja syvälliseltä, ihan riippumatta mistään kristillisestä. Suosikkipaikkani on Turun tuomiokirkko, josta on meditatiivisia muistoja jo teini-iästä saakka. Siellä tahdon ainakin kerran vuodessa käydä imemässä ilmapiiriä.
Toinen onnellisuuden paikka ja ilmapiiri tällaisella säällä (kuten kyllä kaikilla muillakin säillä) on tietenkin Helsinki-Vantaa. Sinne en tänään saa aikaiseksi matkata, mutta ilahduttaa tietää että voisin.

Yksityisyyden suoja

Tämän tuokiokuvan henkilöt ovat kaikki kuusivuotiaita, paitsi Minä, joka on 33-vuotias. Heidän nimiään on tässä hienovaraisesti muutettu.

Aulis-Armas: "Kalle Kustaa Korkki ja Peppi Lotta Sikuriina on rakastunu! Koska mä kuulin että ne aikoo mennä häihin."
Minä: "Naimisiin."
Aulis-Armas: "Niin, naimisiin!"
Peppi Lotta Sikuriina: "Et kai sä kuullut minkälaisen hääpuvun mä haluan?"
Aulis-Armas: "Valkoisen!"
Peppi Lotta Sikuriina: "Aagh!"

Määritelmät

Kuusivuotias tyttö: "...ja sen tarinan opetus on se, että kauneus ei ole tärkeintä, vaan kiltteys."
Kuusivuotias poika: "Mä en ole kaunis. Koska mä en ole tyttö."
Tyttö: "Mutta sä olet komea."
Poika: "Mä en ole komea! Mä en ole komea! Koska mä en ole herttainen."

Pääasia

Menin kampaajalle ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen, huolellisesti valmistautuneena puolustamaan toiveitani hiusten lyhentämisestä kunnolla. Yleensä kampaajatäti saa aina tahtonsa läpi. Nyt olin päättänyt olla antamatta periksi. Hartiapituus! Siitä en tingi. En vaikka kampaaja olisi millaisella tuulella. En tingi! Ylitseni ei kävellä!
Paikalla oli tyttö, joka ei aiemmin ole leikannut hiuksiani. Hän kysyi mitä tehtäisiin. Sanoin, että no keveyttä ja ryhtiä ja ilmavuutta, mutta myös pituutta paljon pois. Kunnolla! Hartiapituus! Se kasvaa takaisin! Se on aivan hyvä pituus, enkä halua käydä koko ajan... hei..?
Tyttö ei väittänyt ollenkaan vastaan. Hän nyökkäsi rivakasti, ja ennen kuin olin tästä toipunut ja alkanut muodostaa uutta strategiaa, hän oli kerrostanut tai keventänyt, tai jotakin muuta kampausteknistä, hiuksistani puolet pois. Enkä nyt tarkoita pituutta, vaan paksuutta. Hän otti hiukseni pois! Jonkinlaisella höylällä. Astuin ulos pöllämystyneenä. Hiukseni ovat aika lailla sen pituiset kuin halusinkin. Lisäksi ne ovat vähäiset ja epämääräisen muodikkaat. Peilistä katsoo joku ihan vieras.
Nyt on puoli vuotta aikaa muodostaa taktiikka tämän tytön varalta. Tulen olemaan valmis.

Oikein silmin

Elämäkerrat ovat ihana asia. Taianomainen, suorastaan. Kun jonkun elämään oikein kunnolla syvennytään, se tempaa aina mukaansa ihan kokonaan. Ei haittaa yhtään se, jos en ole konsaan aiemmin kuullut mitään siitä henkilöstä, johon syvennytään; yhtä lumoavaa on lukea äidin kirjahyllystä vahingossa löytynyttä teosta jostakusta 70-luvulla korkeana virkamiehenä olleesta sedästä kuin Lauren Bacallistakin. Hankalaa on se, että kun on lukenut yhden elämäkerran Cary Grantista tai kuningatar Viktoriasta, tahtoisi ostaa niitä viisi lisää. Koska mitäpä jos toinen kirjoittaja tietää tai on valmis sanomaan Caryn suhteesta naisiin tai Viktorian ja Benjamin Disraelin väleistä jotakin enemmän? Mitä jos lukemani teoksen ilmestyttyä on saatu tietää jotakin lisää? Mitä jos on ihan toisenlainen perspektiivi jollakulla toisella kirjoittajalla? Mitä Elton Johnille kuuluu sen jälkeen kun elämäkerta julkaistiin? Onko hän onnellinen? Minua mietityttää se.

Välillinen vietti

Isäni on innokas penkkiurheilija. Pienenä lapsena mielipiteeni maailmanjärjestyksestä oli se, että meillä äiti määrää paitsi urheiluohjelmista isi. Minä olen tässä asiassa isäni tytär; kun osun näkemään mitä tahansa kilpailutoimintaa, jään sitä innolla seuraamaan. Tänään juuri ampumahiihtoa, mutta kaikki käy. Tikanheitto, autokilpailut, pyöräily, pokeri, biljardi, mäkihyppy, uimahypyt, golf. Erityissuosikkini on amerikkalainen jalkapallo, yleisurheilu on myös sydäntä kovin lähellä. Taipumukseni ulottuu myös tietokonetta ynnä muita pelikoneita vastaan kilpailemiseen: viihdyn tuntikausia, jos minun sallitaan katsoa kun joku pelaa tietokoneella tai konsolilla. Tai jos jotkut pelaavat korttia. Tai jos virta kuljettaa tikkuja sillan ali.

Maailman kirjat

Eilen oli se päivä, jona ensimmäisen kerran tuntui hiukan keväältä. Jokin keväinen lintu lauloi (jos on mahdollista että tiedän jostakin asiasta vähemmän kuin kasveista, se asia on linnut). Aurinko ei suorastaan paistanut, mutta häämötti ohuen pilviverhon takaa ja valon laadussa oli jotakin keväistä.
Kotona sain kuulla, että on annettu siitepölyvaroitus.

Ihmisälyn rajoilla

Ennen tämänpäiväistä opetustani panin alistuneena merkille, että käyttämässäni esikoulutehtäväkirjassa on taas päästy siihen kohtaan, jossa tehtäväksi annetaan värittää samat sanat samalla värillä. Tehtävässä on kolme eri sanaa, kukin kahteen kertaan. Vuodesta toiseen aloitan tehtävänannon käyttäen tätä mainittua ohjetta: väritä samat sanat samalla värillä. En uskoakseni masokismin takia, vaan siksi että epämääräisesti arvelen sen kehittävän lasten ymmärrystä. Vuodesta toiseen lapsiryhmäni ovat enemmän pihalla ja äimistyneitä kuin koskaan ovat olleet. Samat sanat samalla värillä on heille täyttä hepreaa. Hölynpölyä, kvanttitiedettä. He eivät kykene.
Kuten aina, tänäänkin kului tämän tehtävän hahmottamiseen niin paljon aikaa, että normaalin neljän tehtäväpaperin sijaan saimme tehtyä kaksi. Kummassakin ryhmässä. Nuo viisi kohtalokasta sanaa jäävät taas vuodeksi kummittelemaan uniini.

Minä ite

Minä tykkään elokuvasta Alien vs Predator. Se on hauska ja vauhdikas ja siinä on älyttömän cool predator. Se on kuin tanssija, se predator! Ah kuinka se on ilo silmälle.
Nyt näin jatko-osan. Oi tavatonta oi. Tylsää kohkaamista, ja kaikki järjettömyys on tyhmänsorttista järjettömyyttä, eikä sellaista kuin toimintaelokuvissa sisäsyntyisesti on. (Nyt jos jostakin syystä ette halua tietää AVP-leffoista spoilereita, katsokaa muualle.) Viehättävässä ykkösosassahan urheaa, salskeaa ja sulavaa kokelas-predatoriamme on pihalla odottelemassa ruotsinlaivallinen jotakin sukulaissetiä tahi vastaavia. Nyt kakkosessa tämä koko joukko rysähtää takaisin maapallolle inhat alienit muassaan. Tästä välittyy tieto kotiin eräälle predatorille, joka irvistää rumasti, kiskaisee naulakosta takin niskaansa ja hurauttaa maapallolle hoitamaan jutun. Yksin. Soittamatta paikalliselle alien-asioiden päivystäjälle, tuholaistorjujalle, presidentille, äidilleen tai omille sukulaissedilleen. Yksin hän sitten reuhtoo sataaviittätoistatuhatta alienia sekä Yhdysvaltain väestöä vastaan (ja onnistuu tekemään sen pitkästyttävällä tavalla). Missä oli ykkösosan kaltainen Viking Predator miehistöineen silloin kun sitä todella tarvittiin?

Akatemia

Opetin tänään, sijaisen ominaisuudessa, kolmevuotiaita. Olen tottunut auttamaan heitä pukemisessa ja pohtimaan heidän kanssaan maailman menoa, mutta varsinaista istutaanpa-pöydän-ääreen-ja-tehdään-tehtäviä -opettamista olen tottunut tekemään kuusivuotiaiden kanssa. Siinäpä oltiin sitten koko porukka pihalla. Lapset sohottivat väriliiduilla tehtäväpaperin suuntaan ja ope sanoi paljon "Umm... okei! Joo! Tosi... niinku, joo!" Kyllä on iso harppaus näistä pienistä esikoululaisiin.
Kun oli paljon väriä paperissa ja ajattelin että nyt saa kyllä riittää, kysyin lapsilta osaavatko he kirjoittaa oman nimensä siihen. Kyllä, ehdottomasti, vastasivat kaikki lapset. Yksi kirjoitti nimensä. Toinen kirjoitti nimestään eräät kolme kirjainta. Kaksi sohotti väriliidulla vielä vähän lisää paperin suuntaan. Yksi kirjoitti H. Kehuin häntä, koska H tosiaan esiintyy hänen nimessään, viimeisenä kirjaimena. Hän kysyi mitä siihen alkuun tuleekaan. Sanoin, että ekaksi tulee N. Hän nyökkäsi, piirsi paperiin pitkähkön vaakasuoran viivan ja totesi: "I wrote N this way now."

Missä mun valta?

Olen muun Suomen ja osan muuta maailmaa kanssa tässä viimeiset pari viikkoa pähkäillyt assosiaatiopelin Suomi-versiota. Nämähän ovat addiktiivisuudessa aivan huippuluokkaa, mutta toisin kuin kaikenlaiset klikkailupelit joihin aikaani laitan, nämä tällaiset opettavat aivoille monia asioita. Tätä työstäessäni olen taas tavannut Wikipediaa taajuudella ja intesiteetillä jollaisiin en normaalielämässä yllä. Sisuksissani on nyt niin kovin paljon nippelitietoa maailmasta, varsinkin kun kaikki tiedonhaun umpikujat ja sivujuonteetkin sitä kartuttavat, vaikka eivät päätyisi peliä edistämään. Että jos jotakin on ollut mieltä vaivaamassa belgialaisten henkirikoksen uhrien suhteen tai maailman prinsessoista, niin eipä ole enää.

Aikuisuus

Ihmiseni puhuu totuuden sanoja aikuisuudesta ja kypsymättömyydestä blogissansa täällä. Minulla on kanssa nokan koputtamista aikuisuuden määritelmästä sen takia, että ihmiset tuntuvat usein ihan itse määrittävän aikuisuuden itsensä kohdalla niin, että se ei voi eikä saa olla mitään kivaa. Häkellyttävän usein törmään fiksujen, kauniiden ja ihastuttavien ihmisten kanssa sellaiseen, että he sanovat: "En taida koskaan kasvaa aikuiseksi - ja kukapa haluaisikaan." No, kuulkaa, minä olen kasvanut. Minä olen huithapeli. Olen epäjärjestelmällinen, epäkäytännöllinen, akuutisti rahaton, laiska, saamaton, vajavainen ja paheellinen aikuinen. Minulla on usein tavattoman hauskaa. Pelaan höpsöjä pelejä, katson höpsöjä elokuvia, vastustan aikaisia aamuherätyksiä, toimin mielijohteiden mukaan. Haluan järjestää neppauskilpailun. Haluan maata selälläni maassa. En omista asuntoa, en osakkeita, en luottokorttia. Eikä minulla ole yhtään lasta. Minä olen silti aikuinen, ja aikuisena on ihanaa olla! Muistan ajan kun en ollut, enkä vaihtaisi takaisin.

Pohjola

Kyllä kelpaa Suomen talvea esitellä ulkomaan ihmiselle. Ka, lumimyrsky! Ka, vettä joka paikassa! Ka, lumimyrsky! Ka, vettä joka paikassa! Ka, lumimyrsky! Ka, vettä joka paikassa! Ja joka säällä ihana mahdollisuus kaatua kepsahtaa mäen iljanteessa ja rikkoa olemuksensa.
Olen viime aikoina onnistunut ruhtinaallisesti sääruletissa. Olen erehtymättömästi tahtonut jonnekin liikkeelle ja reipastelemaan niinä hetkinä, kun on vallinnut viima, märkä ja hyy. Myös olen tällöin pakottanut mukaani ihmiseni, jotta myös hänen ytimensä voisi syväjäätyä märissä vaatteissa ja selkä köyrtyä lumen painosta. Kun pyysin joukon ihmisiä luokseni kekkeröitsemään, myös sinä kekkeröitsemisen hetkenä vallitsi viima ja lumimyräkkä - muutenhan ei olisi heillä ollut laisinkaan rämpimistä ja vilua. Niinä joka toisena päivänä kun ilmatila on ollut vähäluminen olen istunut kotona enkä pyytänyt ketään matkaamaan luokseni.

Geenit ja ympäristö

Kuusivuotias poika: "Sillä tädillä on TISSIT! Hee hee."
Kaksi muuta kuusivuotiasta poikaa: "Hee hee hee!"
Kuusivuotias tyttö asiallisesti: "Kaikilla on tissit. Pojillakin on nännit."