Valkoinen kuolema

Ystäväni muutti, ja huusi tuoksinassa, katse hurjana, kaikille näköetäisyydelle osuneille, että tarvitsevatko ne verhoja, leikkuulautoja, sähköjohtoja tahi autopelin ratteja. Osuin tulilinjalle sillä hetkellä, kun kysymys koski isoja lakanoita ja peittoa. Ajattelin tuplaleveitä lakanoita, joita juuri tarvitsen. Peitollehan nyt on aina käyttöä kummiskin. Vastasin siis tähän nimenomaiseen karjaisuun, että joo, otan minä. Yöllä ratsastin kotiini kuorman harjalla, ja mukaani päätyi monia asioita. Avasin sitten pahvilaatikon, joka sekin oli tullut minun mukana kotiin.
Sieltäpä vyöryi valkoinen vuori. Kävi ilmi, että se on se peitto. Se, jota en niin ajatellut, koska sellaisellehan on aina käyttöä kummiskin. No, tämä peitto on itse asiassa luonnonvoima. Se velloo asunnossa minne tahtoo, eikä sille mahda mitään. Se on lumivyöry. Se työntää kaiken edeltään. Sen mukana laatikossa oli, ilmeisesti pilkan ja ironian vuoksi, pussilakana. Tämä pussilakana on tenniskentän kokoinen. Ajatus siitä, että yksin, ilman aseita tai tainnutuskaasua, painisin pussilakanan sen peiton ympärille on naurettava. Nauran sille ajatukselle onttoa naurua.
Jos joku siellä ulkomaailmassa saa tämän viestin, tulkaa pelastamaan. Mutta älkää tulko yksin. Pelkään että se ymmärtää mitä yrit