Viime aikoina olen ravistellut maailmankuvaani ja mielenterveyttäni perehtymällä muutamiin elokuvan kulttiklassikoihin. Ihanaisen Sirpa Lanen tuotantoa olen nähnyt kolmen teoksen verran. Nazi Love Camp 27 on hirvittävän synkkä ja samaan aikaan hirvittävän korni; saavutus kai sekin. Papaya: Love Goddess of the Cannibals, eli Papaya dei Caraibi on melkoisen pitkäveteinen, varsinkin jos sen katsoo italiaksi ilman tekstejä, eikä taida tätä kaunista kieltä. Rohkenen kuitenkin väittää, että dialogin ymmärtäminen ei olisi muuttanut tätä elokuvaa sähköisen jännittäväksi (silti, vaikka erotin sanan "ydinvoima" monta kertaa!). Mutta Sirpa on tässä aivan kauneimmillaan, ja se on paljon se. Ja sitten olen nähnyt klassikon La Bête, joka on... omituinen. Sirpan rooli on ajallisesti pieni, mutta hänelle on toki varattu tarinassa tärkein, eli jonkinlaisen muinaismäyrän kanssa kisaileminen metsän siimeksessä.
Minut on myös jotenkin houkuteltu, yllytetty tai mahdollisesti hypnoosin ja mielenhallinnan kautta ohjattu katsomaan elokuva Singapore Sling. Siitä en osaa sanoa mitään. Voi olla että olen ikuisesti mykkä. Joka tapauksessa asun nykyään sänkyni alla. Silloin tällöin uikutan sanattomasti hiukan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti