Sain eilen veljyeltäni joululahjaksi Pilvibongarin oppaan. Veljy pidättäytyi laulamasta joululauluja, joten kaikki oli loistavaa. Illalla bussissa luin opasta ja pällistelin niska kenossa taivaita. Takakannen dramaattinen lupaus siitä, että taivas ei kirjan jälkeen enää ole ennallaan lunastettiin jo ensimmäisen luvun aikana. Harmitti, että en vielä tiennyt mitään siitä yhdestä hassusta pilvestä enkä niistä taivaanrannassa häämöttäneistä ihan tietynlaisista. Parasta bussilukemista kuunaan!
Toinen bussiasia on nyt se, että kuuntelin sillä mp3-laittehella musiikkia siellä. Ja muutamia kysymyksiä heräsi väistämättä. Kuinka kaikki ne, jotka jo tähänkin saakka ovat eläneet tällä vuosituhannella (taikka viime. En koskaan oikein päässyt korvalappustereoiden makuun lapsena.) saattavat olla ryhtymättä hyräilemään siellä? Muuttuuko tämä hyräilemättömyys jossakin vaiheessa luontaiseksi, eikä sitä tarvitse enää koko ajan ajatella? Entä miten muut ovat ratkaisseet sen dilemman, että bussikuskin radiota ei voi kuunnella yhtä aikaa oman musiikin kanssa, ja sitten kaihertaa epäilys, että sieltä tulisi juuri nyt jotakin tosi kiinnostavaa?
Havaitsin kuitenkin myös sen, miten soundtrack tehostaa pilvien ja auringonlaskun ja kaikenlaisen kauneuden katselemista. On se vaan niin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti