Yippee Ki Yay

Katsoin Die Hard 4:n. Olihan helinää ja helskettä. Sanoin leffan jälkeen ihmiselle, että ne kaks edellistä oli kyllä jotenkin paljon kekseliäämpiä. Sitten mietiskelin. Sitten lisäsin: "Jos tää on Die Hard 4, niin niitä on kai tätä ennen ollut kolme." (Koska kyllä, huomiokyvyltäni tosiaan ei pakene monikaan asia.) Yhdessä ihmisen kanssa pohdimme sitten ankarasti sitä, millainen se kolmosleffa oli. Kumpikaan ei löytänyt aivoistaan yhtäkään muistijälkeä. Aika vaikuttava tunnustus elokuvalle. (Kotona Google kertoi millainen se oli, ja kyllä minä nyt sen muistankin. Hämärästi. Ei olis tarttenut.) Oli miten oli, tämä nelonen oli yllättävän suoraviivainen ja kulunut asetelmiltaan, mutta räminäähän sinne mennään katsomaan, ja sitä riitti. Bruce se vaan on aika ihana, vuosikymmenestä toiseen (on se! enkä suostu häpeämään), ja suloista Justin Longia oli mukavaa nähdä paljon. Sitten on tietysti Timothy Olyphant, joka on Timothy Olyphant. Syvää huokailua Taijamain taholta.

Elämäni linja-autossa

Sain eilen veljyeltäni joululahjaksi Pilvibongarin oppaan. Veljy pidättäytyi laulamasta joululauluja, joten kaikki oli loistavaa. Illalla bussissa luin opasta ja pällistelin niska kenossa taivaita. Takakannen dramaattinen lupaus siitä, että taivas ei kirjan jälkeen enää ole ennallaan lunastettiin jo ensimmäisen luvun aikana. Harmitti, että en vielä tiennyt mitään siitä yhdestä hassusta pilvestä enkä niistä taivaanrannassa häämöttäneistä ihan tietynlaisista. Parasta bussilukemista kuunaan!

Toinen bussiasia on nyt se, että kuuntelin sillä mp3-laittehella musiikkia siellä. Ja muutamia kysymyksiä heräsi väistämättä. Kuinka kaikki ne, jotka jo tähänkin saakka ovat eläneet tällä vuosituhannella (taikka viime. En koskaan oikein päässyt korvalappustereoiden makuun lapsena.) saattavat olla ryhtymättä hyräilemään siellä? Muuttuuko tämä hyräilemättömyys jossakin vaiheessa luontaiseksi, eikä sitä tarvitse enää koko ajan ajatella? Entä miten muut ovat ratkaisseet sen dilemman, että bussikuskin radiota ei voi kuunnella yhtä aikaa oman musiikin kanssa, ja sitten kaihertaa epäilys, että sieltä tulisi juuri nyt jotakin tosi kiinnostavaa?
Havaitsin kuitenkin myös sen, miten soundtrack tehostaa pilvien ja auringonlaskun ja kaikenlaisen kauneuden katselemista. On se vaan niin.

Ever and truly yours

Oli hyvä tarkoitus mennä ajoissa sänkyyn ja nukkua kunnon yöunet. Joskus on hyvä tehdä niin. Mutta ensin katsoin zombielokuvaa aivan liian myöhään (gore! gore!), ja sitten en osannut laskea kädestäni Robert Browningin ja Elizabeth Barrettin kirjeenvaihtoa (The Love-Letters of Robert Browning and Elizabeth Barrett, selected and with an introduction by VE Stack, 1969). Varhaisaamuun meni taas. Mutta hyvänen aika, kuinka ne kirjeet ovat nerokkaita. Kaikkinainen ihmisten välinen kirjeenvaihto on yksi suuria innostuksenaiheitani (olen kummiskin pitäytynyt virallisesti julkaistuissa, en toistaiseksi ryhtynyt kaivelemaan tuttavien kenkälaatikoita), mutta kyllä on jotakin vielä aivan omanlaistaan siinä, kun saa alusta saakka kirje kirjeeltä seurata kahden säkenöivän ihmisen rakastumista toistensa mieliin. Vallan mahasta ottaa.

Ollos tervehditty, oi 2000-luku!

Tänään en pyöräillyt, kun ei ole pumppua. Naapuritkin ovat niin varovaisia, ettei pyöräkellarista löytynyt yhtään pumppua lainattavaksi.
Sen sijaan näpräsin keskittyneenä ihmiseltäni saamaani vanhaa mp3-soitinta. Ensiksi siitä piti saada vanha paristo ulos. Se oli vaikeaa. Lähes kohtuuttoman vaikeaa, saattaisi joku sanoa. Sitten askartelin johtojen ja nappuloiden kanssa, kunnes sain hävitettyä ihmiseltäni soittimeen jääneet hämmästyttävät ja paikoin hälyttävät musiikkikappaleet. Sitten onnistuin laittamaan omia fiksuja ja filmaattisia musiikkivalintojani sinne tilalle. Ja lopuksi sain radion kuulumaan! Huhhuh. Siinä vaiheessa oli kyllä jo vähintään kuin olisi pyörälenkillä käynyt. Mutta nyt on sitten ylellisyyttä niin, että käsistä karkaa. Musiikkia bussissa istuessa! Tuskin raaskin enää koskaan nousta sieltä pois.

Antropomorfismi

Puistossa oli perhedraamaa. Teini-ikäinen lokki ei halunnut päästää irti alkukodistaan, eikä kukaan meistä muistakaan oikein tiennyt mitä sanoa. Lokkinuori sanoi "Iii!" ja lähestyi aikuista. Illan kuluessa oletin että tämä aikuinen oli lokkiteinin lähisukulainen, koska se jaksoi ja jaksoi ja jaksoi. Teini siis tuli kohti ja sanoi: "Iii!" Aikuinen otti jalat alleen ja kipitti pois. Teini (harmaine höyhenineen, suloisena) perässä, "Iiii!" Aikuinen juoksee, juoksee minkä pieni ripakinttu pystyy. Teini juoksee kannoilla ja kiljuu. Aikuinen on kiusaantunut, tekee äkkikäännöksiä. Lapsi pysyy kannoilla, kiljuu kimeästi. Aikuinen löytää jotakin syötävää pensaasta, singahtaa äkkijyrkästi poispäin ja ehtii niellä asian. Teini rientää perään ja kirkuu ohuella äänellä. Aikuinen juoksee taas, juoksee paniikki silmissään. Nuoren nokka koskettaa aikuisen pyrstöä, ja ääni on yhä kimakampi. Nyt teini löytää maasta hylätyn mansikan. Syö, ja samalla sanoo haikeasti: "Iii..." Aikuinen seisoo metrin päässä ja silmäilee lasta tutkimaton ilme kasvoillaan.

Entinen seuraava Bardot

Myöhäisherännäisyyteni jatkuu uljaana, ja tällä kertaa olen valaistunut Sirpa Lanesta. Sirpa oli kaunis ja kohtalokas, ja katsokaa nyt minkälaisissa leffoissa oli. Love Goddess of the Cannibals! Aieee!
Tahtoisin lukea elämäkerran. Sirpan elämä oli varmana dramaattinen ja kiehtova.

Yön ainoa valopilkku

Intternetistä löytyy lukuisia blogeja, joissa taksikuskit enemmän tai vähemmän sarkastiseen sävyyn kertovat asiakkaistaan. Se ei ole ihme, siinä törmää jos jonkinlaiseen. Mutta reiluuden nimissä, on meillä asiakkaillakin muistoja taksikuskeista. Moneen kertaan on kuultu kuskin pohdintoja ilkeästä anopista ja hankalista lapsista, vieraantuneesta vaimosta ja menneestä uljaasta jalkapallourasta. On eksyilty, on sählätty mittarin kanssa, on halattu matkan päätteeksi.
Mukaviahan kuskit ovat, viimeistään pienellä viiveellä; äskettäin sain todella äkäisen mulkaisun kysyessäni saanko istua etupenkillä, mutta kun olin jonkin matkaa istunut kiltisti hiljaa takana, sanoi kuljettaja: "Jos laitan mittarin siksi aikaa pois, niin pysähdytäänkö ja tuut eteen istumaan?"

Välitilinpäätös

Tämä on ollut hyvän seuran kesä. Moni muukin kesä on ollut, mutta tämä ehkä vielä hiukan enemmän. Hyvä seura pitkälti poissulkee nukkumisen. Joskus hyvä seura myös peljästyttää pois tunnettuja näyttelijöitä ja muusikoita, mutta sittenpä saadaan istua omassa rauhassa. Joskus se ui yöllä Kekkosen altaassa, ja joskus se loikkii kadulla esittäen nopeaa sammakkoa. Lisäksi se on stimuloivaa, rakasta, herttaista, filmaattista, huomaavaista, nasevaa, lahjakasta, pystyvää, riemukasta ja lämmintä. Se naurattaa mahan pohjasta, se grillaa, se tuo puistoon huovan ja kuohuviiniä. Se keittää yöllä kahvia ja tarjoilee sen sohvalle. Se peittelee palelevaisen harsolla, joka lämmittää fysiikan lakien vastaisesti. Se yllättää. Kiitos, hyvä seura. Olet korvaamaton.

The Sound of Music

Tänään ajelehdin unesta tietoisuuteen sängyssäni ja totesin että sade ropisee suloisesti, haitarimusiikki soi, ei oikeastaan väsytä juurikaan ja kellokaan... hetkinen, haitarimusiikki? Sitä ei kai yleensä minun makuuhuoneessa... No, nytpä oli. Joltakin naapuriparvekkeelta kantautui se, eikä se tullut radiosta eikä levyltä, eikä se ollut pienen Kimi-Petterin kolmas soittotunti isosedän mieliksi; joku soitti kauniita sävelmiä, ja jopa minun kokematon korvani erotti että se joku tiesi mitä teki. Olipa mukava herätys. Soita toistekin, oi tuntematon taho! (Ja jos joku naapureista soittaa selloa, niin sitä saa myös parvekkeella soittaa jatkossa. Kiitos.)

You have been watching Suspiria

Katsoin, kehotettuna (kiitos!), elokuvaklassikon Suspiria. Värimaailma ja visualiikka ovat hienot. Verta hölskyy ämpäreittäin, ja se on vähiten veren näköistä miesmuistiin - väritietoisen ohjaajan silmää kai miellytti enemmän sellainen iloinen aniliininpunainen. Näyttelijät tekevät ihailtavan koordinoidun ja harmonisen yhteissuorituksen jäykän patsastelun ja melodramaattisen replikoinnin lajissa. Juoni liittyy jotenkin noituuteen, eikä siitä sen enempää. Sankarittarella on hämmästyttävän tyylikkäitä asuja, siihen nähden että ajankohta oli 1977, ja erityisen kauniit kengät. Niitä katseli mielellään. Kaiken kaikkiaan onnistunut elokuvaelämys!

Virheetön hipiä

Minulle on väitetty että Johnny Depp on joskus sanonut, että hänen arpensa ovat kuin päiväkirja. Olen tuolloin ajatellut, että kukaan niin jumalaisen kaunis ihminen kuin Johnny Depp ei saattaisi sanoa mitään niin pöhköä. Nyttemmin olen tullut ymmärtämään, että Johnny Depp sanoo ainoastaan totuuksia.
Minulla on viisi leikkausarpea. Jokaiseen niistä liittyy oleellisia muistoja; viisitoistavuotiaana ajoin yöllä salaa pyörätuolilla kilpaa Jorvin sairaalan aulassa, ja paksusuolenpoiston jälkeen kävelin ympyrää Meilahden sairaalan ylimmässä kerroksessa ja katsoin huikeita näkymiä. Minulla on arpi siitä kun pikkuisena olin ulkona maailman cooleimman setäni kanssa ja nilkka jäi pyörän pinnojen väliin. Siitä, kun kiskaisin äitin kahvikupin päälleni. Siitä, kun ensimmäinen kissani Juuso säikähti koiraa. Siitä, kun putosin Maijan reppuselästä. Siitä, kun rotta puri minua. Siitä kun kaaduin pyörällä isossa mäessä, ja siitä kun kaaduin kaasona ja otin kyynärpäällä vastaan. Mulla on paljon arpia. Ja muistoja.

Tunteita ja demoneita

Sama humanitäärinen taho ohjasi minut myös toisen sarjakuvan pariin: Friendly Hostility on aivan toisenlainen ja toisella tavalla hieno kuin nerokas xkcd, mutta huolellisesti alusta saakka luettuna suloiset hahmot ja ihmissuhteiden kiemurat vievät kielen mennessään. (Kuin kissa.) Luen päivittäin useaa sarjakuvaa verkossa (Zits!), mutta ne kallistuvat irrallisempien strippien suuntaan, enkä sitten Sandmanin ole tottunut reagoimaan sarjakuvaan kuin tv-sarjaan: "Iik! Apua! Käänne!" Sen tekee minulle Friendly Hostility.

Oivalluksen onni

Ystävällinen ja suopeamielinen ihminen auttoi minut valoon ikiajat muun maailman jälkeen. Olen viimein tietoinen sarjakuvasta xkcd, joka on ylivoimaisesti parasta sitten jonkin äskettäisen älyttömän hyvän asian. Luin arkiston läpi pakonomaisesti ja salamannopeasti, käytin paljon energiaa siihen etten linkkaisi joka toista strippiä jokaiselle tuntemalleni ihmiselle, ja aloin laatia kosimakirjettä sarjakuvan tekijälle. Kiitän usein onneani siitä, etten ole helposti innostuva ihminen, koska mitä siitä sitten tulisi.

Rapuja ja hunajaa

Rohkenenkohan vielä sanoa, että Deadliest Catch. Ehkä karaisen itseni ja uskallan: Deadliest Catch! Ha! Sitä on tänään luvassa, pitkästä aikaa, porukalla. Rapuja rapuja rallallaa! (Ja Edgar.)

Muissa uutisissa, katsoin Smokin' Acesin. Kiva leffa, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää se, että siinä ovat näyttelemässä a) kaikki, b) lähes epäuskottava määrä kauniita miehiä, c) Alicia Keys, jonka puheääni on silkkaa hunajaa ja saattaa minut lievään transsiin. Jos Alicia sattuisi äänittämään itseään lukemassa New Yorkin puhelinluetteloa (sillä sellaistahan ihmisille perinteisesti sattuu), maksaisin siitä äänitteestä aika paljon.

Rainbows End

Vernor Vinge on viimein kirjoittanut lisää, ja Rainbows End on minusta hieno. Ihan toisenlainen kuin vanhat ja rakkaat A Fire Upon the Deep ja Deepness in the Sky, mutta hieno. Vingen visio lähitulevaisuudesta on kiinnostava ja rikas, mutta kirjaa kantaa vanhan, ilkeän miehen ja nuoren, kiltin pojan epätodennäköinen ystävyys. Sydäntä vallan lämmitti täällä. Toivottavasti kaikki padot ovat nyt murtuneet ja Vernorilta alkaa tulla vähän useammin romaani minulle.

Faktoja Helsingistä

Kalliossa on kaikki paremmin. Myös se, että karaokea saa siellä alkaa laulaa heti yhdeksältä aamulla, jos sattuu laulattamaan. Yhtä setää sattui, ja hän lauloikin suurella tunteella Besame muchon, eikä ottanut turhaa stressiä siitä että monitori lauloi jotakin ihan muuta.
Matkalla Kallioon on kuitenkin Töölönlahti, ja siellä vaanivat mittaamattomat pupulaumat kulkijaa. Yksin ei sinne kannata lähteä, eikä jäädä hidastelemaan.

Guts, no glory

Menin katsomaan huonoa elokuvaa, ja näinkin kaksi! Hyötysuhde! Tehokkuus!
Ensin oli Ultraviolet. Wikipedia tuolla nyt kertoo, että en vain ole riittävän taiteellinen enkä fiksu arvostamaan sarjakuvallista värimaailmaa ja kuvaustekniikkaa; näin olkoon. Leffa oli hämmästyttävää patsastelua violeteissa ja sinisissä ikkunattomissa huoneissa, taistelukohtaukset myötänolottivat jopa minua, enkä verkkokalvoja polttavan oranssin loppukohtauksen viimein saapuessa ymmärtänyt mitä koko hommassa oli tapahtunut. Syyttäisin liiallista selväpäisyyttä ja Rainbown lähdevettä, mutta seuralainen vakuutti ettei siideri avannut elämystä sen paremmin.
Kiireen vilkkaa työnnettiin soittimeen House of the Dead II, jolta toivottiin suurempaa reippautta. Alku olikin mitä iloisin - vähäpukeisuutta! Alastomuutta! Järjettömyyttä! Ikävä kyllä varsinaisen zombipuolen parhaat palat vilautetaan kiivasta tahtia alkutekstien lomassa. Että jos on aika kortilla, tämän leffan katsomisen voi hyvin lopettaa heti siinä alkutekstien loppuessa. Alamäkeä on siitä eteenpäin. Jos sellaisesta tykkää, lopussa odottaa katsojaa loputon seisahtunut kausi, jonka aikana epämiellyttävä hahmo kävelee ympyrää ja pitää mahtipontista monologia. Mitäpä sitä enempää voisi zombiraidalta toivoa!
Kaiken kaikkiaan erinomainen huono elokuvailta. Sarkasmilihakset saivat kaiken tarvittavan treenin ja mieli elähtyi.

Tule joulu kultainen

Olen alkanut ymmärtää, minkä vuoksi Suomen kesä on laitettu niin lyhyeksi. Se on loppujen lopuksi aika hyvin ajateltu asia. Eihän tähän ihmisen olemus kovin paljon kauemmin kykenisi, tällaiseen molemmista päistä ja keskeltä kynttilän polttamiseen. Mitähän ihmisparat tekevät siellä päin maailmaa, missä tätä riittää vaan riittämistään?

Tänään saattaisin ehtiä ennen päivittäiseen riekuntaan rientoa pyöräillä sateessa hiukan. Ilahdus.

Puistoraportti

Eilen oli grillaaminen haasteellista. Kauheasti savutti viattomien auringonpalvojien päälle, ja sytyttäjältä loppui poikkeuksellisesti välissä usko, kun ei paikalla ollut muita vapaaehtoisia suorittamassa välttämätöntä pessimismirituaalia. Mutta tuli siitä taas lopulta kaunis ja tasainen hiillos kuitenkin, ja saatiin kepakot ja kanat kärtsättyä.
Koffin puiston pullonkerääjien draama kiihtyy, sillä Hymyilevän afrikkalaisen ja Horjuvan mummelin lisäksi on nyt Jäyhä japanilainen ja Suurivatsainen setä. Hymyilevä afrikkalainen vastasi ajan kasvaviin haasteisiin ryhtymällä minun tuellani opettelemaan suomenkieltä. Aina silloin tällöin hän lähestyi ja varmisti: "It's voinko ottaa, right? And what was it, ei ole tuhja?"

Chefs do that

Näin äskettäin pitkästä aikaa The Long Kiss Goodnightin, ja sehän on mainiompi kuin muistinkaan. Toimintaelokuvien sarjassa vallan oiva, sanoisin. Erityisesti en muistanut kuinka nokkelaa siinä on dialogi paikoitellen, kaiken räiskeen ja paukkeen ohella. Ja virkistävästi ei tässä filmissä ole juuri laskeskeltu f-sanojen määrää; tässä tapauksessa, kun Geena Davisin kahden hahmon välinen kontrasti on koko homman idea, on kunnon kiroamisella oleellinen tehtävänsä tarinassa. Kunniamaininnan saa Craig Bierko hyytävän hymyileväisestä pahisroolista. Kaiken kaikkiaan hienosti tehty, Renny. Tällaista enemmän.

Soita vain kelloain!

Kas niin on kesä kiireinen ja sosiaalisuutta täynnään, ettei ihan kaikkina vuorokausina ole ihminen edes koneen ääressä höpisemässä blogiinsa. On juotu kuohuviiniä Baker'sissä eurolla per lasi, on grillattu useita kertoja päivässä, on huidottu Wiillä. On koottu palasista upea pterodaktyyli. Charmantti mäyräkoira on sittenkin kohdattu vielä uudelleen, ja tunteet ovat kuohuneet. Malja on kaikin puolin ollut ylitsevuotavainen.
Öinen autolla-ajelu ja Poets of the Fallin Late Goodbye ovat luodut yhteen. Kappale Soita kelloain (yhtä lailla Vicky Rostin ja Kikan versiona) sen sijaan on virus, jota ei saa aivoista pois. Kokeilkaa vaikka.

Raa raa Rasputin

Tänään soi Finnhits. Hilpeää! Osa näistä - Rasputin, Tsingis Khan, Kun Chicago kuoli, Hetki lyö, Menolippu, tiedättehän - on varhaislapsuuteni musiikkia ja siksi ikuisesti aivan omassa luokassaan.
Olen jälkikäteen ymmärtänyt omistaneeni nimenomaan Finnhits 10:n. Kuolemattomiahan nuo ovat muutkin, mutta sen levyn kappaleet ovat sanasta sanaan piirtyneet pikkuaivoihini. Vanhempieni aivoille aiheutin neljävuotiaana luultavasti korjaamatonta vahinkoa vinguttamalla c-kasettiani loputtomiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja mahdottomissa tilanteissa laulamalla kappaleita kuuluvalla äänellä itse. Jotta "josset muuta keksi, kelpaisiko seksi!" (Se oli pienenä hauska laulu metsäneläimistä ja lettujensyönnistä: ei oikein ota, on ihan niin kuin lettu, sanoo kettu pululle vesisängyssä. Vesisänky oli kanssa pienenä tosi hauska ajatus.)
Lapsena lauloin muutenkin melko lailla tauotta. Kun autoradio oli rikki ajomatkalla Rovaniemelle, lausui isäni filosofisesti: "No, onhan meillä tuo tyttö."

Vauhti ja vapaus

Sain muutaman vuoden tauon jälkeen haltuuni polkupyörän. Se on keskenkasvuisille ihmisille rakennettu polkupyörä, sillä kun on sopivan lyhyt, voi ajaa iloisena sellaisellakin. Ja minä ajan! Ensimmäinen ajelu oli riemukas. Heinäkuisen illan pehmeydessä on suloista viilettää. Ja hikikin tuli, kuin laiskan syyessä. (Äitini on iskostanut minuun muutamia sanontoja: hiki laiskan syyessä. Kyllä kesä kuivaa minkä kasteleekin. Kallepekkaheikkiville. Ja niin on, etten helposti voi sanoa "tuli hiki" sanomatta myös "laiskan syyessä.")

Kohtalo

- Taijamai sai morsiuskimpun.
- Selvä. Suorituksesta myönnetään tavalliseen tapaan avioliitto lähiaikoina.
- Mutta Taijamai oli ainoa joka osallistui kimpun kiinniottamiseen, ja sitten Taijamai nauroi niin kovasti että kimppu seilasi pään yli ja Taijamai poimi sen lattialta.
- Jaaha. Katsotaanpa. Taulukon mukaan tästä suorituksesta myönnetään... juu, dysfunktionaalinen avoliitto näyttäisi olevan.
- Mutta bussipysäkillä Taijamai nykäisi pienen valkoisen marjan irti kimpusta tutkiessaan sitä.
- Aijjai. Pakollisten vähennysten jälkeen tästä näyttäisi tulevan... Juu, kyllä se niin on. Epämiellyttävä yhden illan juttu seuraavan vuoden sisällä. Onnea voittajalle.

Sääoloja

Tänään menen lentokentälle - yay! - ja asioiden oikein osuessa näen siellä bonuksena hyvät ihmiset, jotka palaavat maailmalta tyköni. Sitten menen juhlimaan muiden hyvien ihmisten naimisiinmenoa toistensa kanssa. Hyvät ihmiset ovat aurinko. Ja ukkonen!

Saako toivoa, että näkisi ukkosen lentokentän yllä? Onko se synti lentoliikennettä ja kaikkia matkaajia kohtaan? Talvella aina hävettää toivoa lumimyräkkää, kun aina on joku kansalainen ajamassa autolla maantiellä, turvatonna.

Top 4 tänään

Seisominen ukkossateessa, jossa on vaikea hengittää.
Kahlaaminen vuolaassa virrassa kotitalon mäessä. Edestakaisin.
Litimärkien vaatteiden kuoriminen pois päältä kotona lämpimässä.
Kuuma kahvi.

Korkeinta riemua ja korkeinta tuskaa

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Ajatelkaapa sitä. Aika huikea päivä, noin yhdellä kertaa. Tämä ei ole suvista eikä iloista, mutta kun ajattelen Leinoa, ajattelen runoa Loukatut. Onervan ja Leinon palo oli eeppinen ja koskettaa minua. Kuten koskettaa Leino kaikkinensa. Tänään ajattelen häntä.

Huumaa

Hyvää ja perusteellista puistoilua taas. Eikä tarvinnut tehdä poliisinkarkoitusloitsuja, kun olikin säädyllinen high tech -välineistö. Osa seurueesta myös loiski vedessä, ja lopuksi kuivattiin Marimekon pöytäliinalla. Se on S-marketin valikoimasta paras siihen tarkoitukseen, pitäkää mielessä.
Tulin eilen perinpohjaisesti hurmatuksi ja jaloiltani pyyhkäistyksi. Tuskin enää tapaan tätä ihanaa mäyräkoiraherraa, mutta muisto polttaa sielussani vielä kauan. Se tapahtuu aina odottamatta, vai mitä?

Vetoomus

Päänsisäisessä elokuvateatterissani oli taas huimia dinosaurusseikkailuja ja aikamatkailua ja kaikkea mitä pitääkin. Sellainen on niin hyväksi kaikelle.
Tänään aion huimapäisesti yrittää uhmata grillaamiskieltoa puistossa, tietenkin asianmukaisesti vesivarastoin sekä muin huipputeknisin turvallisuustekijöin varustautuneena. Älä tule poliisisetä, ja jos tulet älä anna sakkoja. Minun grilli ei sytytä paloja.

Jos jokin koskaan

Jatkan elokuvalinjalla, koska Boondock Saints on pakko mainita. Kuten muistakaan asioista, ei elokuvista voi ihminen valita yhtä yksittäistä suosikkia, mutta mulla on Boondock Saints kyllä siellä lähellä teoreettista kärkeä. Troy Duffya verrataan Tarantinoon, mutta minun makuuni ei Tarantino ole tehnyt tätä asiaa yhtä hyvin. Brutaali kauneus, koreografia, symmetria, suuret tunteet, absurdius. Irlantilainen aksentti! Sean Patrick Flanery ja Norman Reedus! Täydellisyys.

Oleellista elokuvassa

Katselin yöllä Pretty Womanin ekaa kertaa vuosiin, ja havaitsin ilokseni että rakkausteemassa (se on nyt sana, jookos), joka soi aina kun tapahtuu hempeitä asioita kauniiden ihmistemme välillä, on kohta suoraan Springsteenin kappaleesta Racing in the Streets. Se onkin mitä kaunein ja haikein sävel, omiaan tällaiseen. Onnittelen osuvasta sattumasta, wee säveltäjä.

O Muse! Sing in me

Katsoin uusiksi O Brother Where Art Thoun, joka on verraton. Pelkkä musiikki saa hyvälle tuulelle, saati sitten kaikki muu suloisuus. Coenit ovat tehneet paljon omalaatuisia ja herttaisia elokuvia, mutta eivät toista näin hellyttävää ja veikeää.

Like an itty bitty child

Tänään on aurinkoa ja ukkosta, ja viisas Nikka Costa laulaa Everybody Got Their Something. Kyllä kesä vaan on hyvä.

Koffin puisto

Niin odottamattomasti ja nolosti kävi, että tänä kesänä oli ensimmäinen puistopäivä vasta 30.6. En voi puolustella laiminlyöntiä. Eilen se nyt sitten kuitenkin oli, se ensimmäinen puistopäivä, ja suoritettiin perinpohjaisesti ja onnistuneesti. Oli kuohuviiniä, oli capoeiraajia, oli verkkaista huovalla lojumista, oli kitaramusiikkia viereiseltä huovalta, ja oli aurinkoa. (Havaitsin tänä aamuna, että olen mahdollisesti lähempänä ruskettunutta kuin koskaan elämässäni.) Oli myös vierusnaapureina universumin absurdeimpia pilviveikkoja, jotka hitaasti ääntäen lausuivat toisilleen asioita kuten: "Joskus kun polttaa pilveä, siinä tulee sellainen tunne, että tässä tapahtuu niin kuin kaikki haluavat." Deep, man.