Kevään juhla

Nyt pitäisi löytää vapputunnelma. Kissani Alfa on jo löytänyt omansa - mahdollisesti syntymänsä yhteydessä - ja ahmii juhlan kunniaksi pullaa. Minä en innostu yhtä helposti, vaan saatan joutua etsimään tunnelmaa ystäväni luota virallisilta vappuetkoilta. Valmistaudun kuitenkin ottamalla itseni ja Alfan iloksi serpentiiniä eteisen komerosta.

M. Night Shyamalan

Pitäisi käydä useammin kävelyllä. Eilen kävin, ja näin tavattoman paljon sinivuokkoja.
Tänään ajattelin, että kunpa minulla olisi Shyamalanin Village, ja sitten huomasin että minullahan on. Erinomaista. Se on ihana romanttinen elokuva. Minulla on myös Signs, joka on tavattoman hauska. Shyamalanin vahvasti omintakeinen ja logiikasta sekä järjestä piittaamaton lähestymistapa viehättää minua.

Pikkulintu

Kävin pitkästä aikaa Pikkulinnussa. Se on aina eksoottinen ja ristiriitaisen tuntuinen paikka ihmiselle, jonka pubit muuten ovat sellaisia kuin Rotterdam ja Teerenpeli. Olut- ja viskivalikoima on huima, ja tuo paikalle väkeä kaukaa - kuten nyt eilen minut ja ystäväni. Ulkoiset puitteet ovat pienen lähiön kuppilan - paitsi että useimmat lähiöräkälät lienevät hiukan suurempia. (Olen kuullut huhuja paikan laajentumisesta, mutta vielä ei ollut siitä merkkejä.) Asiakaskunnassa sekoittuvat ne kauempaa matkanneet viskin- ja oluenystävät ja uskollinen puotilalainen kantaväestö. Tilanahtauden ansiosta samassa pöydässä istuu helposti kaksi eri seuruetta tai enemmänkin, ja turisti saa tilaisuuden tarkkailla kantaväen dynamiikkaa. Parikymppiset löytävät nurkkapöydästä kuusikymppiset kaverinsa, sedät astelevat huolellisin ja korkealle nostetuin askelin kohti miestenhuonetta ohi trendikkään tyttöseurueen, baarimikko käy lempeästi muistuttamassa kanta-asiakkaalle että on sovittu ettei tämä huuda niin kovin, ja tiskillä tilataan Karhua ja sitä suosikkiviskiä, joka maksaa 50 euroa per kaksi senttiä.

Peetter Pan

Luin lapsille Peter Panista, ja höperyyksissäni äänsin nimen niin kuin kirjoitetaan, että Peter. Tämä absurdius luonnollisesti herätti yleisössä kritiikkiä. Tarinaa lukiessani minä enemmän tai vähemmän ignoroin halpamaisesti kaikki "Kuule, se on Peetter Pan" -kommentit, joten asiaan oli palattava sitten tarinan ja sitä seuraavan tarinan jälkeen. "Kuka tää on tää Peter Pan?" tiedusteli sarkastinen lapsi. "Mä oon kuullu vaan Peetter Panista." Turvauduin ala-arvoiseen aikuisten epävastaukseen ja sanoin laimeasti: "Kun minä kerta luin sen tarinan, niin se on Peter jos minä sanon." Nyt ei kansalla enää ollut muuta mahdollisuutta kuin tukeutua demokratiaan. Lapset organisoivat nopean äänestyksen, jossa Peter sai yhden äänen ja Peetter kaikki muut. Minä olin se yksi ja eeppinen. "No," sanoin minä lannistumatta, "onneksi luin tarinan ennen äänestystä."

Warrior Women

Osuin puolivahingossa uudelleenkatsomaan Lucy Lawlessin juontaman sarjan Warrior Women. Onhan siinä höhhääkin, mutta kiehtovia ja dramaattisia ihmiskohtaloita kuitenkin. Joskus osuu oikea, erikoislaatuinen ihminen oikeisiin, erikoislaatuisiin olosuhteisiin, ja tulokset ovat vaikuttavat.

Bimbo

Tänään Taijamai on ystävällisten Internetin ja isojen poikien avustuksella opiskellut sitä, mitä sähkö on. Tämä on sisältänyt paljon huutamista: "Niin mutta MIKSI?!" Niin mutta MIKSI siitä että elektroni liikkuu negatiivisen ja positiivisen välillä seuraa se, että välissä oleva televisio toimii? Isot pojat tietysti pillastuivat viskomaan kaikenlaisia ylimääräisiä sanoja kuten taajuusmuunnin ja vaihtovirran aaltokuvio, ja minä ryhdyin juomaan appelsiinimehua ja jupisemaan itsekseni. Ottaisivatkohan minut takaisin ala-asteelle?

Ikea

Kävin ystäväni kanssa Ikeassa. Viime kerrasta oli pitkä aika, ja jälleennäkeminen oli kiihkeä. Ikea ei päästänyt minua syleilystään ennen kuin otin kotiinviemisiksi keppihevosen, kattilan, cocktail-laseja, leikkuulautoja, kauhoja, kahvin/teenkeittimen, energialamppuja sekä lukuisia vuodevaatteita. Ja sinisen kassin. Kyllä minä nyt pärjään, Ikea! Älä huoli! Nähdään taas muutaman vuoden päästä.

Pientä kulkijaa

Minä en tiedä mistä sähkö tulee. En tiedä, kuinka siitä että vesi pyörittää turbiinia tai atomiydin halkeaa päästään siihen, että minun seinästä tulee sähköä. Ja tämä on vain yksi lukuisista vastaavista tärkeistä asioista, joita pieniaivoinen karhu ei ymmärrä. Sellainen voi käydä välillä raskaaksi.

Life on Mars

Katsoin loppuun brittisarjan Life on Mars. Se on laatutavaraa; brutaali ja herttainen, ankea ja hauska, arkinen ja mystinen, rymistelevä ja ajatuksiaherättävä. Ja siinä on mahtava soundtrack. Viimeinen jakso kirvoitti minut sanomaan ruudulleni "Well, blimey."

Kanalja

Nyt se on dokumentoitu. Tehkää joku jotakin!

Elokuvaelämyksiä

Jokiravut olivat hyviä.
Minulle näytettiin elokuva Deathwatch, joka katselutoverin ja minun lieväksi pettymykseksi ei ollut huono kauhuleffa. Oli sen sijaan varsin hyvä sotaelokuva, sekä maailmankaikkeuden ankein ja ennen muuta mutaisin asia. Mudassa kahlattiin, ryömittiin, vellottiin, kierittiin ja kuoltiin niin antaumuksella, että ensimmäisen maailmansodan mieletön kauhu todella tuli fokukseen. Tässä elokuvassa rotatkin ovat rumia.
Neljäsosasilmällä katsoin sitten myös jotakin käsittämätöntä, jossa nuoret miehet katkovat toisiltaan päitä ja mylvivät rantakallioilla peruukit vinossa. Splatter on hallussa, ja anti-näyttelemisen on täytynyt olla hauskaa paikan päällä. Pisteitä kovasta työstä.

P.S. Täytyy sanoa uudelleen, kun ei yksi kerta auttanut: siitä kanasta ja sen huuliharpusta oli tarkoitus päästä eroon. Voiskohan uusi hallitus nyt ottaa tämän asialistalleen.

Helsinki-Vantaa

Tänään menen lentokentälle katsomaan takatalvea. Aion syödä siellä caesarsalaattia jokiravuilla samalla kun katselen. Ehkä juon erinomaista latteakin, jos oikein villiksi ryhdyn. Joka tapauksessa seuraan silmä tarkkana pienten syvänmerenolioiden viipotusta.
Tällä kertaa laitan samalla reissulla myös ihmisen lentokoneeseen. Kivampia ovat ne lentokenttäreissut, joilta palatessa on mukana yhtä monta ihmistä kuin menomatkalla. Enemmän saa myös olla. Mutta oli miten oli, aina on ihanaa mennä lentokentälle.

Nuorena vitsa

Tänään söin epäluuloisena maksapihviä ja totesin sen hyväksi. Sot sot, ennakkoluulot.
Sateen jälkeen oli asfaltilla niin paljon kastematoja, että lamaannuin enkä poiminut niistä kuin pari. Surullinen juttu.
Luin lapsille Lumikin vuonna 1954 painetusta Hauskasta satukirjasta (suomentanut Tyyni Tuulio), ja se oli kaikista mukavaa. Lapsia ei vaivannut sekään mikä minua vähäsen häiritsi, että Lumikki oli tässä tarinassa 7-vuotias. Myös silloin kun meni kuninkaanpojan kanssa naimisiin.

Weebl and Bob

Tuli takatalvi.
Sitten muistin etten ole ikiaikoihin katsonut Weebliä. Sitten katsoin sitä paljon. Paras on yhä vielä tämä vanha.

Deadliest Catch

Olen katsellut ensimmäistä kautta sarjasta Deadliest Catch, joka seuraa ravunpyytäjien hurjaa työtä Beringinmerellä - sitä, johon perustuu se peli. Sarja on mukaansatempaava ja jännittävä - ehkä vähän liiankin. Kun oikeiden ihmisten työtä kuvaavassa dokumenttisarjassa kuolee yhden päivän aikana kuusi ihmistä, alkaa minun mieleni hiukan haikailla Englannin vehreillä kunnailla kirmailevien geofyysikoiden pariin. Se on paljon iloisempaa.

Kirjoja, kirjoja

Eilen menin reippain mielin Akateemiseen ja ostin muitta mutkitta kaksi kirjaa, joiden takakansiteksti ei herätä minussa innostusta. Toimin näin siksi, että toinen niistä on Dan Simmonsin uusin, ja toista suosittelee lämpimästi Audrey Niffenegger (of The Time Traveller's Wife fame). Asetan täten raskaan vastuun Dan Simmonsin ja Audrey Niffeneggerin mahdollisesti hennoille harteille. Saa nähdä kuinka käy. Se Simmonsin on nimeltään The Terror, ja se toinen on Marisha Pessl -nimisen minulle tuntemattoman henkilön Special Topics in Calamity Physics.

Ostin minä myös halpalaarista ohuen regency-romanssin, 2,95 e. Siinä ei takakannen mukaan ole yhtään kummitusta, mitä asiaa ihmisen ei mielestäni pitäisi joutua romantiikkakirjallisuutta valitessaan tarkistamaan, mutta joutuu. Ehkä tätä pulmaa voisi säätää samalla kun korjataan tämä Paavo Väyrys -asia.

"Once the area has been de-newted..."

Tänään ilahduttaa taas kerran Time Team. Katson sitä yhä varsin maanisesti, ja mestariarkeologi Phil Harding alkaa esiintyä unissani jo myös lasten taitoluisteluesityksissä ja fyysikkokonferensseissa. Tämänpäiväisen erityisen ilahduksen aihe on se, kun arkeologit, geofyysikot, maanmittarit ynnä muut omien alojensa arvostetut huiput konttaavat rivissä pellolla etsimässä kovasti uhanalaisia rupiliskoja (Triturus cristatus), joista jokainen täytyy hellin käsin poistaa paikalta ennen kuin kaivaukset voidaan aloittaa.

Neil Hardwick

Lueskelen pitkästä aikaa Neil Hardwickin pakinoita Suomen Kuvalehdessä kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Niitä on koottu kirjaksi Hardwick's Sauce eli Neilin tähteet, jossa ne esiintyvät rinnakkain englanniksi ja suomeksi.
Pakinoiden lukeminen muistuttaa uudella tuoreudella mieleeni sen, kuinka tavattoman kovasti pidän Neil Hardwickin tekemistä asioista.
Tv-sarja Musta tuntuu on yksi lapsuuteni ja indeed koko elämäni suuria asioita. Serkkuni ja minä kykenimme lapsina lausumaan koko sarjan jokaisen vuorosanan näyttelijöiden mukana, ja ilmankin näyttelijöitä. Se on parasta suomalaista tv:tä kuunaan, ja on todella huutava, mylvivä minä sanon teille, vääryys ettei sitä vieläkään ole dvd:llä.
Erityisen lähellä sydäntäni ovat myös matkasarja Paluu Timbuktuun ja samanniminen kirja.
Neil sanoo pakinakirjassaan: "(...) matter-of-factness and humour are the same thing, moving at different speeds. If you plod, you get matter-of-factness; if you dance a little, you get humour. But it remains the truth all the same." Se on minusta hyvin sanottu. Hyvä, Neil.

Pelit ja leikit

Eilen klikkailin mielipuolisesti uusinta addiktiivista höpöpeliä addiktiivisten höpöpelien loputtomassa kierrossa. Tänään olen siirtynyt ravustamaan Beringinmerelle. Olen oppinut, että miehistön valitseminen on vaikeaa ja ratkaisevaa. Älkää palkatko Craigia, tyyppi on aivan hyödytön.

Perjantain satoa

Eilen onnenpäivänä minua vainosi kaupungilla hirvittävä kana huuliharpun kanssa. Tästä takaiskusta huolimatta oli ihan hyvä päivä, vaikka yksi esikoululaisistani kävikin kanssani tämän keskustelun:
Lapsi: "13. päivä perjantai on epäonnen päivä."
Minä: "Niin usein ajatellaan, mutta mä olen ajatellut että mulle se on hyvän onnen päivä."
Lapsi: "Ei. Se on epäonnen päivä."
Minä: "Niin kyllä, mutta mä olen ajatellut että mulle-"
Lapsi: "Se on epäonnen päivä."
Oo-kay then.

Kävin katsomassa Alkon uutta lippulaivaa Salomonkadulla, pällistelemässä turistina, ja kyllä oli hieno. Loisteputketkin on laitettu taiteellisesti! Olin niin vaikuttunut. Kaupungilla kulkiessa havainnoin, että terassit olivat täynnä. Kun ilman lämpötila oli 10 asteen kieppeillä, tunsin kunnioitusta ja ihmetystä tämän suomalaisen kansan edessä. Kunhan siitä kanasta vielä päästään, on hyvä.

Hyvyyden päivä

On perjantai 13. päivä, joilta vastoin kansanperinnettä olen tottunut odottamaan hauskoja ja hyviä asioita jo siitä saakka, kun veljyeni kerran syntyi. Perjantaiseen tapaan olen jo varhaisesta aamusta hereillä näkemässä hyvyyksiä, ja odotan mielenkiinnolla.

Trust the Man. Not the cat.

Näin elokuvan Trust the Man, johon on joku ymmärtänyt laittaa David Duchovnyn, Julianne Mooren, Maggie Gyllenhaalin ja Billy Crudupin. Samaan elokuvaan. Tämähän on kuin... no, se on kuin jokin asia, jonka kanssa ei voi ikinä mennä pieleen. Sikäli, että se ei voi mennä pieleen. Eikä menekään; leffa on ihan mukava, vaikkei sen välttämättä edes tarttisi olla, kun siinä on nuo.

Minun kissani ovat tylsää katseluseuraa. Pietari istuu vieressä ja mukamas katsoo elokuvaa, mutta kun minua naurattaa ja sanon sille "Hehhee, huomasitko vitsin? Aficionado? Hmm?" se tuijottaa minua täysin huumorintajuttomasti ja sulkee sitten kyllästyneenä silmänsä. Valitse sinä joskus leffa, Pietari, niin nähdään.

Vielä kerran Farscape

Viime aikoina olen nähnyt unta arkeologiasta ja pohtinut, mitä löytyisi jos kaivaisin kuopan alkukotini takapihalle.

Tänään sain loppuun pitkän Farscape-rupeamani. Neloskausi oli tasoltaan ja impaktiltaan aika lailla vastaava kuin kolmoskausi, ja se on suureksi osaksi kohteliaisuus. The Peacekeeper Wars puolestaan voitti minut puolelleen alkuminuuteilla, kun Rygel sukelsi meressä pikkuisia töppöjalkojaan sätkien. Minisarja on muutenkin täynnä kuolemattomia Rygel-hetkiä, ja saa siksi anteeksi aivan mitä hyvänsä. Joitakin asioita sen tarvitseekin saada, kuten koko sarjan, mutta kokonaisuudessaan se on kuten koko Farscape: sekopäinen, kunnianhimoinen, nokkela ja intensiivinen. Ja lopulta aina vaikuttava. Itkin paljon.

Antonia

Eilen ihmiseni näytti minulle elokuvan Antonia (englanniksi jostakin epäilemättä relevantista syystä Antonia's Line). Ammottava aukko sivistyksessäni tuli täten paikatuksi. Viesti vahvoista naisista ja humaaniuden riemukkaasta voitosta tuli selväksi, mutta välillä tuntui että tekijän mielestä ihminen saa tehdä aika lailla mitä hyvänsä kunhan vain on Vahva Nainen. Tästä minun makuuni hiukan liian tuputtavasta feminismistä huolimatta elokuva on hieno ja koskettava, ja siinä vastasyntyneet lapset oikeasti ovat vastasyntyneitä eivätkä neljä kuukautta vanhoja, Lost.

Long Way Round

Ewan McGregorin ja Charley Boormanin (ja kameramies Claudio von Plantan ja 3-5-henkisen huoltoryhmän) sarja Long Way Round on hieno. Se on se, jossa ajavat moottoripyörillä Lontoosta New Yorkiin Mongolian, Siperian ja muiden luontevien seutujen kautta, ja kaatuilevat ja riitelevät ja tulevat mutanttihyttysten syömiksi.
Tärkein asia jonka siitä sarjasta opin on se, että Ewan McGregor on holtittoman viehättävä ihminen. Toiseksi tärkein on se, että jos ajoneuvo sattuu hajoamaan Mongolian tiettömillä aroilla satojen kilometrien päässä yhtään mistään, kannattaa seisoskella rauhallisesti kunnes töyrään takaa putkahtaa jalkaisin tai ratsailla mongolialainen mies, korjaa ajoneuvon, ja poistuu horisonttiin. Tämä on käytännön tietoa, jota kaikki tarvitsemme elämässä.
Nyt on luvassa jatkoa: Long Way Down Skotlannista Kapkaupunkiin. Kuvataan tämän vuoden aikana. Täällä meilläpäin pidätellään jo innoissaan hengitystä.

Viestit aikojen takaa

Selailin pitkästä aikaa Jaana Toivari-Viitalan suomentamaa ja toimittamaa mainiota teosta Kirjeitä faraoiden Egyptistä, joka nimensä mukaisesti on kokoelma Deir el-Medinan käsityöläisten kirjoittamia kirjeitä ja viestejä. Deir el-Medinassa asuivat ne ihmiset, jotka rakensivat ja koristelivat hautoja Kuninkaiden ja Kuningattarien laaksoissa. Kirjeet ovat kaikki loputtoman kiehtovia ja yleisinhimillisiä, mutta suosikkini on se, jossa mies nimeltä Maanakhtef kirjoittaa kollegalleen Kenherhepšefille matkoiltaan. Hän kertoo matkan sujuneen hyvin ja isäntäväen olevan mukavaa ja vieraanvaraista. Sitten hän pyytää Kenherhepšefiä lähettämään hänelle oven ja kyynärän mittaisen kepin. Niitä minäkin aina eniten matkoilla kaipaan.

Sartorial quandary

Lähden pian alkukotiini pääsiäisaterialle. Tätä varten olen ajatellut laittaa päälleni vaatteita, mutta se on vaikeata koska horjun epävarmana maallis-pakanallisen keltaisen, Jeesuksen kärsimystä kunnioittavan harmaan ja mustan, sekä liturgisesti oikeaoppisen valkoisen välillä.
Päädyn tummaan vihreään ja maanläheiseen keltaruskeaan. (Valkoisessa paidassa on vetskari takana. Ei kannata asua yksin.)

Kriitikon solipsismi

Kävin katsomassa The Number 23:n. Kun Jim Carrey on kykenevä ja halukas tekemään elokuvia kuten tämä ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind, niin minkä vuoksi hän on käyttänyt elämänsä tehden sen sijaan naamanvääntelyelokuvia? Minkä vuoksi, Jim? Onko tässäkin taustalla jokin kauna minua kohtaan? Kyllä on pikkumaista touhua teillä siellä, kirjailijat ja näyttelijät. (Niin, Connie.)

Geofysiikka

Tänään väsyttää.

Time Teamista oppii sen, että arkeologinen geofysiikka on hieno asia. Jotakin viehättävää on siinä, kuinka joku geofyysikoista aina häämöttää kuvassa taustalla harppomassa häkkyränsä kanssa ees taas tai ryömimässä puskassa. Joskus ne kohottavat häkkyrän taivasta kohti ja heristävät sitä. Siitä pidän erityisesti.

Vielä 14 sivua (tai: Tuli hännän alla)

Tänään on tämän tämänkeväisen työruuhkahuippuni viimeinen päivä ja suuri huipentuma, ja kyllä kaikki huipentuukin. Univelkani, paikallaan kököttävien nivelieni kolotus, kofeiinin määrä verenkierrossa, paniikkisten viestien hujahtelu Brysselin pomon ja minun välillä, lannistukseni ja epätoivoni, ja valkohehkuinen vihani tekstinkäsittelyohjelmia, tekstiä, tekstin kirjoittajia, kirjoitetun kielen keksijöitä ja eurooppalaista ulottuvuutta kohtaan.

Lisäys: kello on kymmentä yli kuusi aamulla, ja lähetin juuri tiedostot Brysseliin. Yön aikana kissani häntä syttyi tuleen. Se vaikuttaa erinomaisen väistämättömältä asialta tapahtuvaksi juuri tänä yönä.
(Ei hätää. Kissa ei huomannut olevansa tulessa, ja on kokonaisuudessaan kärsinyt huolimattomuudestaan vain sikäli, että kiusaantui kun hänelle tuntemattomasta syystä halusin kosketella häntää.)

Arvoitus ja sen ratkaisu

Joku saattaisi kysyä minulta, että mistä johtuu se, että katson American Idolia. Tarkalleen ottaen joku on kysynytkin sitä minulta, ja joku toinenkin. Se on hyvä kysymys, ja nyt voin tarjota siihen tässä vastauksen. Se johtuu pitkälti siitä, että siinä on tuomarina Paula Abdul, ja Paula Abdul on tällainen. Paula Abdul ihan todella on sellainen. Nyt lienee selvää, että kysymys kuuluu pikemminkin "kuinka voisin olla katsomatta American Idolia?"

Musta sirkus

Joidenkin mielestä pellet ovat pelottavia. Olenhan minäkin toki ITini lukenut, mutta se pelko ei ole tarttunut. Sirkukset sen sijaan - niissä on jotakin pelottavaa ja surullista. Se, että kaikki on illuusiota, ja se, että kontrasteja ei mitenkään yritetä salata; valojen takana on joka puolella pimeys, kimalteen ja räikeyden alla nukkavierua ja kylmää. Sirkusareena musiikkeineen ja lasittuneine hymyineen on painajaisten materiaalia.

Joss Whedon

Tänään olen ällistänyt itseni pihallaoloni määrällä, koska sain parin kuukauden viiveellä kuulla Joss Whedonin luopuneen Wonder Woman -elokuvan tekemisestä. Sopii mulle hyvin, koskapa kuulemma keskittyy sen sijaan muunmuassa Goners-nimiseen trilleriin, joka kuulostaisi olevan paljon enemmän my cup of tea. En silti luovu toivomasta, että Whedon palaisi vielä tv-sarjoihin. Leffat on ihan ok, sarjikset blaa, Whedonin sarjoja maailma tarvitsee.
Serenity valittiin SFX:n lukijaäänestyksessä parhaaksi scifi-elokuvaksi. Päihitti Star Warsin, Blade Runnerin, Planet of the Apesin, Matrixin ja Alienin. Hmmjaa. Sanoisin tähän ehkä diplomaattisesti uudelleen, että Whedonin sarjoja maailma tarvitsee.

Choose your own

Juhlia, joita enemmän tai vähemmän vietän niiden tavallisten suomalaisten lisäksi ovat Thanksgiving, ystävänpäivä, juutalainen pääsiäinen ja 4th of July. Kuten tarkkaavainen voi havaita, moni näistä ei suoraan kytkeydy omaan kulttuuritaustaani. Kytkeytyvät sen sijaan läheisteni ja omieni kulttuuritaustoihin, ja sitä kautta minuun. Tänään vietetään sitä juutalaista pääsiäistä. Tykkään sen rituaaleista, ainakin sillä melko lailla virtaviivaistetulla tavalla jolla me niitä toteutamme. Käyn mielelläni avaamassa ovenkin profeetta Elialle. Mutta lammasta en syö. Yäk lammas.

Löytöjä

Akateemisen englanninkielisen osaston halpalaari on hieno asia. Sen ilmeisen seikan lisäksi, että on iloisempaa ostaa kirja kuudella eurolla kuin kuudellatoista, on halpalaari laajentanut kirjallista horisonttiani. Sen ansiosta olen löytänyt Kevin Wignallin, Carolyn Parkhurstin, Todd Hasak-Lowyn ja monta muuta kirjailijaa, joita en oikeanhintaisten hyllystä olisi koskaan lähtenyt etsimään. Viimeksi käydessä sinne oli piilotettu Louise Erdrichiäkin!