keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008
Elossapysyminen
Joskus sitä päätyy kauppaan nälkäisenä. Nälkäisenä, mutta vailla selkeää käsitystä siitä mitä tahtoo syödä. Nälän yltyessä kyky ajatella sitä mitä tahtoisi syödä vähenee vähenemistään. Näin tapahtuu se, että ihminen vaeltaa lähi-Alepassa tunnin verran. Hän vaeltaa, hän seisoo määrättömiä aikoja riisihyllyn edessä ja tuijottaa sitä tyhjin katsein. Hän laahustaa vihannesosastolle ja seisoo sen keskellä liikkumatta. Hän löytää itsensä pakastealtaan luota, mutta ei ymmärrä sen sisältöä. Hänen vaimea, voipunut epätoivonsa kasvaa. Hän ei halua kuolla Alepassa. Hän haluaa elää ja nähdä vielä kotinsa. Hän kokoaa kaikki voimansa, asettaa ostoskärryynsä (johon nojaamalla on pysynyt pystyssä viimeiset ajat) asioita ja horjuu kassalle ja ulos. Kotona hän ottaa kassista valmiskermavaahtoa, juustoraastetta ja tiskiharjan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Eiiihhh!!! Mulle on joskus käynyt tuohon tapaan (joskaan ei alepassa eikä valmiskermavaahtoa) ja siinä on nälkäisellä perheelläkin ihmettelemistä. He voiva sitten vuorostaan mennä tuijottelemaan tyhjin silmin lähikauppaan jne.
Ihmismieli on nerokas. Voipuneenakin on tajunnut, etteivät voimat riitä enää raastamaan juustoa eikä vatkaamaan kermaa, joten osti valmista hienojalostetta. Hurraa, Darwin on voittaja!
Tämä on _niiiiin_ tuttua. Kaupan lisäksi ravintolaa tai vastaavaa syöttälää etsiessä vaivaa usein myös sama vamma: kamala nälkä on, mutta mikään ei kelpaa eikä huvita eikä nappaa. Kahden tunnin vaelluksen ja nej-nejn puistelun kuluttua vaipuu voipuneena jonkun satunnaisen ruokalan penkille, syö hieman ja sen jälkeen elämän taas hymyillessä ihmettelee, mikä kumma muka oli niin kovin vaikeaa ja vaivalloista.
/tiuku
Lähetä kommentti