Talven ilot

Olin männäpäivänä ulkosalla ihanassa lumimyrskyssä. Bussi oli 20 minuuttia myöhässä sen takia, ja seisoin sen ajan tuulessa ja tuiskussa, palellutin itseni ytimiä myöten ja sain naamani ärtyneen punaiseksi ja turvonneeksi. Mutta se oli suurenmoista! Lisää lunta, sanon! Näkyvyys nollaan, hanget valkeat nietokset tänne hetinyt! (Autoilijat jättäkööt autonsa kotosalle tai ajakoot aivan aivan hiljaa. En nyt meinaa antaa syyllisyyden painaa, vaikka halajan kolarikelejä.) Lisäilona viimassa ja pyryssä on se, kun pääsee sieltä kotiin lämpimään ja riisuu märät vaatteet ja menee peiton alle ja lämpenee. Ja sitten kun malttaa nousta peiton alta, seisoo ikkunassa ja katsoo myräkkää ja ajattelee onnellisena, kuinka ei enää tarvitse rämpiä siellä. Ah.

Toimiva markkinointi

Kampin keskuksessa, siellä kulmassa mihin ei koskaan osu menemään koska siellä on kaikkia kaukoliikenteen asioita ja sensellaista, siellä on suutarinliike. Ja se suutarinliike on tavattoman sivistynyt ja viehättävä, minkä tiedän siitä että se jakaa ohikulkijoille ilmaiseksi kierrätyskirjoja. Osuin kerran siitä kulkemaan ja otin mukaani vuonna 1921 ensijulkaistun Lytton Stratcheyn teoksen Queen Victoria, jossa charmantisti kuvataan Victorian elämää ja viktoriaanista aikaa. Kun seuraavan kerran tarvitsen suutaria, tiedän minne menen.

Tykistö

Tänään elimistöni ja minä olemme ottaneet sodankäynnissä virusta vastaan käyttöön järeät aseet. Tämä on viimeinen yritys ennen kemiallista sodankäyntiä, virus.
Ostin viimein nenäkannun. Ihmiset ovat suositelleet tätä minulle vuosikausia. Aina se on minusta kuulostanut niin erikoiselta ja luonnottomalta asialta, että on tyystin jäänyt huomiotta. Tänään vaikuttamaan pääsi kuitenkin oma ihmiseni juuri täydellisen otollisella hetkellä, kun räkä painoi pääni pöydän pintaa vasten, poskia jomotti ja ajattelin alistuneena lääkärille jonottamista.
Kun pääsin apteekkiin tätä kidutusvälinettä etsimään, kävi ilokseni ilmi että sain ostaa asian jonka nimi on sarvikuono. Sarvikuono! Heti on iloisempaa kaataa nestettä hengitystiehyeihinsä, joista on elämänsä ajan tottunut yrittämään pitää nestettä poissa.
Kotona en laittanut ruokia jääkaappiin enkä mitään muutakaan, vaan säntäsin kaatamaan vettä nenääni. Omituista mutta siedettävää. Yhden kerran jälkeen olen epätietoinen kannastani vaikutusten suhteen, mutta aion kyllä läträtä uudelleen - ehkä jopa säännöllisesti! Siksi että maksoin sarvikuonosta 13 ja jotakin euroa, ja sen sopisi lupausten mukaisesti ennaltaehkäistä ja auttaa kaikenlaisia päivittäisiä tuhinoita ja röhinöitä ja tuuskahduksia.

Koitos

Olen viime päivinä kantanut päässäni niin paljon räkää, ettei kaulani oikein ole jaksanut kannatella kalloa pystyasennossa. Virus on ikävä tyyppi joka ei halua kuunnella järkipuhetta, vaan on nyt yltynyt uhkailemaan poskiontelotulehduksella. Elimistöni ja minä olemme nauttineet paljon kanakeittoa ja katsoneet asioita ruudulta. Huomenna joudumme ehkä yrittämään kuljettaa pään terveyskeskukseen, vaikka se onkin työlästä ryömimällä. Elimistöllä ja minulla on kuitenkin luja yhteenkuuluvuuden tunne ja puhallamme yhteen hiileen. Kotiasiat on kunnossa. Pään kuljettamista on myös treenattu tiiviillä ohjelmalla jo vuosia, joten luottavaisin mielin lähdemme sitä näissä tavanomaista haastavammissa olosuhteissakin tekemään. Dopingia tulemme suorituksessa käyttämään ihan kaikkea mitä löytyy.

Black Books

Agenttini Lontoossa teki ihmisystävän teon ja toimitti sekä tietoisuuteeni että silmieni nähtäväksi brittisarjan Black Books, jossa keskeisenä tekijänä on nerokas Dylan Moran. Jolla on hurmaava aksentti. Ahh. ...Keskittykää! Se sarja on hyvä. Varsinkin ensimmäinen kausi, mutta kyllä se kelpaa loppuunkin saakka katsella. Dylan Moranin aksentti... komiikka! Dylan Moranin komiikka pääsee lavalla ehkä vielä paremmin oikeuksiinsa, kuten intternetin ansiosta tiedän, mutta sarja on viehättävä ja surrealistinen. Siinä on kyllä brittiläinen, yleensä ansiokas ja kannatettava tapa tehdä lyhyitä sarjoja mennyt vähän liian pitkälle. Enemmän voisi olla tätä kuin 6 jaksoa kaudessa.

Niin.

Laulavaisen ryhmän päivän laulu oli Queenin Another One Bites the Dust, ei kovin helpostitunnistettavana versiona.
Pieni tyttö piirsi satellihammastiikerin. Ope ryhtyi opastamaan erimuotoisista miekoista sun muusta. "...ja sen takia sitä sanotaan sapelihammastiikeriksi." "Ja koska se on tiikeri," sanoi pieni tyttö.

Nöyryys

Kuusivuotiaiden kanssa käsiteltiin kirjainta J. Tämähän on perinteisesti hankala äänne huomata sanasta, ja sitä mietittiinkin. Sitten toinen jiin kavaluus on se, että sen koukun pitää osua oikeaan suuntaan.
Nyt juuri viime viikolla olin sattunut ottamaan puheeksi sen asian, että missä se vasen on ja missä oikea, ja mistä sen voi ollenkaan tietää. Tällä viikolla arvelin leveesti, että vois soveltaa tätä oppia nyt J:tä kirjoittaessa. Tällä mielellä sanoin myös isolle ja levottomalle ja tarttis-jotkut-heistä-erityisopetusta -ryhmälleni ihan kaiken optimismin vallassa, että kas, J:n koukku menee aina vasemmalle.
Tästähän seurasi, siinä isossa, levottomassa, tarttis-ihan-kaikkee -ryhmässäni sellaista, että monen suloisen nuoren päässä kytkeytyi päälle paniikki. "Vasenko, sanot? Vasen? TÄMÄ ON PAHOLAISEN MYSTIIKKAA, enkä siksi siihen lähde mukaan."
Eräs lapsi kirjoitti J:n väärin päin peilikuvana, kuten usein käy. Kun otin asian puheeksi ja kirjoitin liidulla taululle sen oikean suunnan, lapsi nousi tuoliltaan, kääntyi papereineen 180 astetta ja sanoi toiveikkaana: "Nyt se on kai oikein päin?"
Toinen lapsi kuunteli tarkkaavaisesti kaiken selitykseni kirjaimen suhteesta vasemman suunnan kanssa. Kun koitti se hetki, että kysyin oliko hänellä mielestään J kivasti kirjoitettuna paperiin, hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän sanoi minulle tämän asian: "Mä en ole syntynyt Suomessa."
Tästä ope oppi: älä sotke pienen ihmisen päässä aivan eri asioita toisiinsa. Vaikka ne muut lapset ovatkin aina tajunneet heti, älä luule että nämä lapset tajuavat. Jos saatat ollenkaan, yritä olla niin vähän tyhmä kuin mahdollista.

Kotiinkuljetus

Päivänä eräänä harjoitimme ystävieni kanssa arkipäivän ongelmanratkaisua. Oli seitsemän ihmistä. Tähän saakka päästiin kohtalaisen helposti. Haluttiin tilata pitsaa. Tähän pääsemiseen meni vähän aikaa, mutta ei mitenkään mainittavan paljon. Haluttiin ehkä kaksi pitsaa. Tai kolme. Kolme ihan varmasti, ellei kaksi. Kyllä nyt sentään kolme. Nauravia nakkeja ja ranskalaisia! Ei, vaan kaksi pitsaa. Kolme. No niin. Mitä laitetaan pitsoihin päälle? Onnekkaasti sattui niin, että kaikille seitsemälle syöjälle kävi mikä tahansa pitsantäyte, kunhan ei olisi lihaa, sipulia, oliiveja, anjovista, mitään tulista, herkkusieniä, tonnikalaa, valkosipulia, oreganoa tai muutamia muita vastaavia merkityksettömiä aineksia. Niinpä ryhdyimme leppoisin mielin kokoamaan pitsoja kaikille sopivien täytteiden joukosta: sai olla juustoa. Pitkän ja raskaan ponnistelun jälkeen oli kasassa kolme pitsaa, joista jokainen osallistuja voisi syödä ainakin yhtä. Tässä vaiheessa joidenkin meistä mielentila oli hiukan horjuva ja nälkä tuskaisan kova, ja viime sekunnilla vaadittiin tilattavaksi neljäskin pitsa. Ihan sama millä täytteillä! Tilatkaa pelkkä pohja! KASVIKSET KÄY ¤%&# KAIKILLE TAI!! NAURAVIA NAKKEJA!!!

Kauneus on jonkun silmissä

Yritin tänään katsoa 40-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta ei se onnistunut. Siinä elokuvassa oli nainen, joka saadakseen haluamansa työpaikan joutui tekeytymään kauhean rumaksi ja vastenmieliseksi. Hän teki tämän laittamalla päähänsä silmälasit. Nyt urkeni ura. Hankalaa oli, kun pomo osui samaan tanssiravintolaan illalla, ja siellä nainen oli ihan omana siviili-itsenään, eli ilman silmälaseja, eli kauniina. Mitä jos pomo nyt huomaisi tilanteen? Mutta ei pomo huomannut, kun eihän naisella ollut silmälaseja. Pomo ihastui naisen kauneuteen vain, eikä yhtään tietänyt että nainen oli hänen ruma työntekijänsä.
Tässä vaiheessa lakkasin katsomasta tätä elokuvaa.
Haluaisin nähdä jonkinlaisen sukupuun, että onko näitä tällaisia ihmisiä vielä muitakin kuin tämän elokuvan pomomies ja Lois Lane. Vähintään haluaisin listan elokuvista joissa tämä nimenomainen, melko vaikea-asteinen hahmotuskyvyn vajavaisuus on kantavana juonielementtinä, jotta voin niitä välttää.

Long Way Down

Nyt olen nähnyt Long Way Downin, joka on jatkoa Ewan McGregorin, Charley Boormanin ja kumppanien eeppiselle Long Way Roundille. Hauskahan tämäkin oli ja paikoin vaikuttava - jälkimmäistä lähinnä silloin, kun vierailtiin eri kehitysapukohteissa ja kansanmurhamuseoissa ja gorillojen luona vuorella. En tiedä oliko minusta kiinni vaiko matkasta vaiko valinnoista leikkausvaiheessa, mutta kyllä alkuperäinen aito ja oikea Siperian kautta New Yorkiin säväytti minua enemmän kuin tämä. Silti voin kyllä ihan lämmöllä suositella kaikille ensimmäisen reissun, seikkailumatkailun, moottoripyörämatkailun, Afrikan ja/tai Ewan McGregorin ystäville ja kannattajille.

Tuoksu

Minä en ole hyvä tuoksumaan. Sampooni tuoksuu tervalta, se on minulle tärkeää. Muuta ei sitten olekaan. Deodoranttini on tuoksuton (mutta aika tehokas!) . Kosteusvoiteella on oma tuoksunsa, mutta se ehtii hävitä yön aikana. On iho jota nuuskutan aina kun saan; sekin tuoksuu vain omalta itseltään.
Tänään haistoin bussissa, metrossa, metrossa ja taas bussissa tuoksuja. Sellaisia tuoksuja, joita en osaisi edes kuvitella itselläni tai tuttavillani. Tuoksuja, jotka toivat mieleen kaukomaita ja porealtaita, ja mansikoita ja lapsuuden. Ja kaikkein eniten sellaisen hyvyyden, joka ei koskaan ole ihan käden ulottuvilla mutta koko ajan ihan siinä melkein.
Perjantai kai toi nenäni ulottuville kaikki ne ihmiset, jotka tuoksuvat. Olin joka tapauksessa melkein pyörällä päästäni. Ne jotka suunnittelevat työssänsä näitä tuoksuja, ne ovat kieroja neroja. Ihailen heitä.

Aallonpituus

Minua lähestyi eilen eräs pienenpieni poika, josta kovasti pidän. Hän tuli luokseni ja puhui hiljaisella äänellä. Kumarruin hänen puoleensa ja jouduin pyytämään häntä toistamaan asiansa. Hän teki niin: "We have a toaster, and we put toast in it, and the toast jumps out."
Mieleni tuli hyväksi. Se on siis hänestäkin hauskaa!

Sydämen juhla

Nelivuotiaat kokoavat palapeliä.
- Mä toivoin oikeesti paljon lahjoja.
- Mäki.
- No saitko paljon?
- Sain.
- Kuinka paljon? Laskiksä ne?
- En mä osannut.
- Mä sain 19.

Tulkoon valkeus

Kun on viimein lunta loputtoman odottelun jälkeen, sitä muistaa että talvi on ihana. Aina pitäisi olla kesä, mutta talvi on silti ihana silloin kun ilma on sakeanaan valkoista ja maisema näyttää ihan muulta ja tuoksuu pakkaselta ja lumelta. Kun sitä saadaan harvoin, on lumessa kiistämätöntä taikaa.
Japanilaisilla ja briteillä on selkeää itua niissä vuorokauden tai muun lyhyen ajanjakson mittaisissa lumenpällistelylomissaan Lapissa. Vuorokaudessa ei ehdi tottua eikä turtua eikä ärsyyntyä, vaan on vain taikaa ja lumoa.

Vaikea suhde ruokaan

Tapasin tänään hyvä ihmisiä. Puhuimme kuulumisista, kuten uusista työpaikoista ja siitä että minulla oli kova nälkä. Lastenkin kuulumisia käytiin läpi, ja sitä että minulla oli kauhean kova nälkä. Puhuttiin ihanasta lumisateesta ja sen vaikutuksista liikenteeseen, ja minun aivan tyhjästä vatsastani. Sitten syötiin salaattia ja pitsaa ja omenaherkkua, nami nami nami. Paljon. Sitten puhuttiin elokuvista ja siitä, että minä en halua enää koskaan kuulla sanaa ruoka. Pohdittiin vanhemmuutta ja työelämää, ja sitä että minulla oli ähky. Muisteltiin nuoruutta, ja niitä aikoja kun minun mahani ei ollut tukalan täynnä. Sitten minut vieritettiin kotiin.

Huithapelin oppaasta elämään

Kun on siivottu kerran ja koti on kuin ihmisten, on ryhdyttävä ahkerasti ja hellittämättä kutsumaan ihmisiä kylään. Parasta tässä nimenomaisessa mielessä on jos vieraaksi pystyy järjestämään mumminsa, mutta muunkinlaiset henkilöt täyttävät kyllä tarkoituksen. Tässä auttaa usein lahjonta, sen pettäessä kannattaa kokeilla ensin silmien räpsyttelyä ja lopuksi tarvittaessa itkemistä.
Kun eri keinoja luovasti hyödyntäen on saatu varmistetuksi että viikottain on joku kylässä, asiat asettuvat siivouksellisesti hyvälle tolalle. Kodin repsahtaminen luonnontilaan estyy melko vähäisellä tietoisella ponnistuksella. Sivutuotteena saattaa kehittyä leipomisen tai ruuanlaiton (ks luku 4) kaltaisia kunnon ihmisen toimintoja, jotka sellaisenaan ovat toivottavia ja säädyllisiä.

Itku ja kiristys

Nyt on vaikea päivä. Tuntemattomista, mahdollisesti pahuuden olemukseen liittyvistä syistä on YleX-radiokanavalla päätetty horjuttaa minun ja monen muun perusturvallisuutta mullistamalla maailma. YleX Iltapäivän väki, oma suosikkini ja peruskallioni, ryhtyy tästä eteenpäin puhumaan aamuisin. Aamuisin, kun minä nukun! Miksi? MIKSI?
Aamusta tulevat tilalle iltapäivään Peltsi ja Ile, mikä on ihan ok, mutta Ei Niin Kuin Asiat Ovat. Ja Marja vielä menee ihan toiseen ohjelmaan kokonaan, mitä ei ainakaan voi sulattaa. En saata. En minä tahdo tällaista että on ihan eri lailla kuin kuuluu olla!

Uutisia

Päivä on alkanut pidentyä, vuosi on vaihtunut, olen alkanut surkeasti laiminlyödä tätä suurisuuntaista kirjallista harrastustani. Mitähän muuta? Olen ahkerasti löhönnyt ja lukenut, ja uudelleenlöytänyt television yllättävän suuren dokumenttitarjonnan. Myös vietin hauskasti uudenvuoden puhuen kirjallisuudesta sun muusta älyllisestä, sekä myöhemmin todeten ettei ole minusta ajamaan ihanaa autopeliä humalassa, nähden alieneita ja hevosia tinoissa ja käyden aamuyöllä tunteellisia keskusteluja hyvien ihmisten kanssa. Sitten olen myös syönyt ihan kauhean paljon leipää. Primulan ruis-Jyvärinen, paahdettuna. Nami nami.