Tai ei tule jälkiruokaa

Hiukan uuvuttaa se, kun pitää sanoa asiat uudelleen ja uudelleen. "Ei, Tapani Ripatti. Ei puheluita!" sanon juuri nytkin radiolle ankarasti. Radio ei opi! Pedagogisesti tämä on jo todellinen ongelma. Miten se saadaan oppimaan? Jos radio vaan menisi istumaan hiljaa itsekseen hiukan syrjemmälle aina kun on ottanut puhelun kuuntelijalta, ja miettisi siellä jonkin aikaa mitä tuli tehtyä. Fiksuhan se on, täytyy jossakin vaiheessa tulla ymmärrys.

Musiikki ja sanat

Kuuntelin pitkästä aikaa Damien Ricea. Erityisesti O on pöyristyttävän hyvä. Ja Lisa Hannigan
on hurmaava. Miinusta siitä, että irlantilainen aksentti kuuluu niin kovin vähän molempien laulussa. Maailman kauneinta aksenttia ei tule hyljeksiä, vaan sitä syleillä. Ottakaa oppia Flogging Mollysta, hyvät nuoret! (Siinä muutenkin toinen ihana asia.)
Plussaa Eskimo-kappaleen suomenkielisestä kiekumisesta. Siitä on vaikea saada selvää, tämä kuulija kävi läpi aika monta kertaa ennen kuin pystyi edes sanomaan, mikä suuressa Intternetissä kelluvista arvauksista on oikea. Mutta tämä se kai on. Viehättävä Damien on täten osa suurta maailmanlaajuista veljeskuntaa, joka irrallisella ja sattumanvaraisella tavalla ymppää suomenkieltä asioiden sekaan. (Go, wee 28 Days Later!)

Hyvää mieltä

YleX Aamu saa minut aina hyvälle tuulelle. Kun naurattaa ääneen ennen seitsemää aamulla, on hyvä alku päivälle.
Toinen hyväntuulen asia on näinä hetkinä Deadliest Catch: Behind the Scenes. Juuri kun luulin, ettei ravustussarja voi olla enää onnellisempi kokemus, tekivät tämän dokkarin sarjan kuvaamisesta. Kaikkiin ihmismieltä vaivanneisiin kysymyksiin on nyt annettu vastaus: tulevatko kameramiehet merisairaiksi? (Paljon.) Kypsyvätkö kalastajat kameramiehiin? (Kyllä.) Missä kameramies nukkuu? (Ruokakomerossa.) Onko Edgar Hansen todellakin maailman kaikkein coolein ihminen? (On.)

Harhaanjohdettu

Jack McDevitt on sikäli niin kuin mätitahna, että arvelen toistuvasti että varmastikin tykkään siitä aivan kauhean paljon, mutta en koskaan oikeasti tykkää yhtään niin paljon. (Voi olla että Jack McDevitt on muissakin asioissa niin kuin mätitahna, mutta niistä asioista minä en tiedä.) Jack on itse saattanut itsensä tähän asemaan julkaisemalla vuonna 1995 kirjan The Engines of God, josta minä oikeasti tykkään aivan kauhean paljon, ainakin tykkäsin vielä viimeisimmällä lukukerralla, joka oli osapuilleen neljästuhannes. Sen jälkeen on Jack kirjoittanut kaikenlaista, viimeisimmäksi tähän samaan Academy-sarjaan sijoittuvan Omegan. Ja aina minä muistan, että Jack McDevitthän kirjoitti ihanan Engines of Godin ja on siksi yksi suosikeistani, ja hankin ilahtuneena sen mitä on tarjolla. Ja aina se on laimeaa. Tämä on jokin vääryyden laji. Onko ihmisen täytettävä asuntonsa Jack McDevittin kirjoilla, jotka ovat laimeita? Onko kerättävä jääkaappiin Kallen mätitahnaa homehtumaan?

Taiteen arvostus

Keskikesän nukkumattomuus jatkaa voittokulkuaan, ja saan siksi joka aamu kuunnella aamuradioni ihan alusta loppuun. Se on iloista, ja vähällä unella hihityttää musiikkikin: rinkeleissä sinertävät homeläikät! Ja Likainen parketti!

Ekstraa

Olen saanut lahjaksi tuplalevyversion Serenitystä, ja siinä on paljon ekstroja, ja erilaisia kuin vanhassa kappaleessani. Tällä tavalla minusta tehdään onnellinen.

Vietto II

Eilenkin oli juhannus. Grillasin ja olin ällistynyt, ja sitten olikin jo tämä aamu. Tämä keskikesän taika ei jätä kauheasti aikaa nukkumiselle.

Vietto

Makasin maassa, tänä vuonna parin kissan kummastukseksi. Pelasin myös Kimbleä, jossa pelinappulat olivat laseja, huudettiin paljon, ja tuomari käski pelaajien juoda. Aikaisin aamulla taksikuski piti minulle ankaran puhuttelun sen johdosta, että en tiedä sitä, että haluan muuttaa maaseudulle.

Valon yö

Ensi yönä aion maata maassa. Niin kuuluu juhannusyönä tehdä; selällään ihan hiljaa maata, ja katsoa taivasta.

Savun hälvettyä

Olen viime päivinä ollut tilaisuudessa havainnoida hiukan Helsingin pubielämää tupakkakiellon jälkeen. Kyllä on raikasta ja tilavaa kaikkialla, paitsi terasseilla. Näin ensimmäistä kertaa Rotterdamin toisen päädyn, sen jota tätä ennen on verhonnut mystiikan savu. Pikkulinnussakin vallitsi sellainen näkyvyys ja ilmaston kirkkaus, että tuskin tunnistin koko paikkaa. Kaiken kaikkiaan aika hienoa.

Red alert!

Edellisessä kodissani oli kesäaikaan harva se päivä horkkakoipia, vähemmän fobiaisissa piireissä myös kirsisääskinä tai vaaksiaisina tunnettuja. Siellä muodostimme vuosien kuluessa jännittyneen ja epämukavan rauhan tilan. Nykyinen koti on niin korkealla sekä maastossa että kerrostalossa, että tänne ei ötököitä juurikaan eksy, eikä horkkakoipia koskaan. Siksi oli korkean draaman hetki, kun astuin autuaan tietämättömänä suihkuun ja sieltä lehahti jättiläismäinen horkkakoipi. Minusta pääsi kiljahdus (ehkä kaksi), ja pienestä, hirvittävästä eläimestä pääsi varmaankin se, mikä sillä vastaa kiljahdusta. Pieni, hirvittävä eläin syöksähteli ilmeisesti paniikin ja epäorientaation tilassa ees taas, minä huidoin vastaavassa paniikin tilassa raajojani. Lopulta se meni jonnekin missä en nähnyt sitä, minä peseydyin erinomaisen rivakasti katse lattiaan luotuna, ja vetäydyin aikailematta olohuoneeseen pohtimaan sitä, kuinka kauan mahdollisesti saatan olla käymättä vessassa.

Kuninkaallinen yäk

Olen päässyt puoliväliin ykköskautta sarjassa The Tudors. Katselukokemus ei ole minulle helppo; millään muotoa sympaattisia hahmoja on vähän, ja kaikki sivurooleissa. Suuren osan aikaa seurataan enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, lapsellisia, röyhkeitä, julmia ja katalia ihmisiä, joiden elämä on yhtä vastenmielisten, lapsellisten, röyhkeiden jne. puuhastelujen sarjaa. Jollakin hämärällä ja luultavasti epäilyttävällä (subliminaalista viestintää? hmm?) keinolla tarina kuitenkin on pitänyt minutkin sen verran otteessaan ettei ole jäänyt kesken, eikä luultavasti jääkään. Vähemmän hahmojen sympaattisuuteen panostavalla katsojalla on epäilemättä kaikin puolin hauskaa.

Hyvyys

Kolmevuotias laulaa itsekseen Twinkle, twinkle little star melkein ihan kokonaan oikein. Hymyilee sitten ihastuneena ja sanoo: "Mä olen tosi hyvä."

Raunioiden tarina

Lukaisin uudelleen William Langewieschen American Groundin. Se on kiehtova ja koskettava - enemmänkin kuin ehkä odottaisi teokselta, joka ei käsittele itse 9/11-tragediaa, vaan pinnalta katsoen aika mundaania purku- ja raivausprojektia. Mutta niinhän se on, että ihan kaikki on kiinnostavaa kun sitä oikein lähestyy. Se on hienoa maailmassa.

Neverwhere

Ryhdyin uusintakatselemaan Neil Gaimanin Neverwhereä. Minimaalisesta budjetista ja tietystä hellyttävästä kömpelyydestä huolimatta hyvä ja väkevätunnelmainen sarja. Olisi kivaa nähdä tästä se ikuisuusprojektiksi jumittunut elokuva - isommalla budjetilla tarina saattaisi saada arvoisensa toteutuksen.

Ilonpilaus

Polttavana (haa, haa) uutisena on tietenkin nyt se, että ihmiset eivät osaa sammuttaa kertakäyttögrillejä, ja ovat tällä aiheuttaneet grillaamisen kieltämisen tyystin Helsingin puistoissa. Tämä on hyvin, hyvin katkeraa. Katkeruuden lisäksi on myös pieni kiinnostus asian juridiseen puoleen. Olenko ollut väärässä kaikki nämä vuodet, kun olen ymmärtänyt että grilli ei ole virallinen avotuli? Vaan että avotuli on se, mikä ihan suoraan maankamaralle sytytetään? Joudunkohan tästä Helsingin rakennusvirastolta tiedustelemaan.

Fresh blooming hope, gay daughter of the sky!

Katsoin toisen kerran Eternal Sunshine of the Spotless Mindin. Se oli tälläkin kerralla hieno, ja tälläkin kerralla se sai minut suremaan Jim Carreyn kadotettua uraa. (Miksi, Jim? Miksi? Olisit voinut tehdä tällaisia koko ajan.) Mutta tällä kerralla se myös äkillisesti, viimein, kaikkien vuosien jälkeen, avasi minulle Alexander Popen runon Eloisa to Abelard. Tämän takia ihminen vanhenee.

Hunsvotti

Tänään hukkasin kirjan. Se jäi jonnekin ison kauppakeskuksen uumeniin. Olin laiska ja pessimistinen, enkä lähtenyt sinne takaisin huhuilemaan pientä kirjaani tungoksessa. Ajattelin rappeutuneesti jopa niin, että ostan sen nyt vaan uusiksi kun Akateemisessa on pokkarit -20%. Moinen hulttious toki tuomittiin kosmisesti heti, ja kirja oli kokonaan loppunut Akateemisesta juuri äsken. Siitäs sait, minä!
(Saan minä tietysti silti sen ostaa uudelleen, kiltti Akateemisen täti lupasi kertoa kun niitä tulee lisää. Syyllisyyden taakka on siis vain kärsittävä. Kaksi kertaa sama kirja! Kyllä on vastuutonta touhua!)

Näkemystä

Lokakuussa kampaajalla:
Minä: "Saa ottaa lyhyemmäksikin, se kasvaa niin nopeasti pitkäksi taas."
Kampaaja: "Lyhyemmäksi?! Tähän juuri hartioiden ylikö? Ei! Se on välimitta! Se ei ole minkään pituinen! Ei missään nimessä. Me kevennetään nyt vaan että tulee ryhtiä."
Tänään samalla kampaajalla:
Minä: "Tota, että sellasta keventämistä... Ryhtiä..."
Kampaaja: "Otetaan kuule tähän just hartioiden yli, kunnolla vähän lyhyemmäksi, mutta se on silti pitkä! Lyhyt mutta pitkä! Se on tosi hyvä! Se kasvaa siitä tosi äkkiä taas."

Kulttikamaa

Katsoin The Lost Boysin. Nostalgia! Ihastuttavan 80-lukua, maailman lapsellisimmat uhoajavampyyrit, ja se teemakappale - se Cry Little Sister, tiedättehän, joka soi päässä ikiajat. Tämä tuli ilmeisesti yläasteiässä nähtyä aika monta kertaa, siitä päätellen kuinka pienimpiä detaljeja myöten tuttua kaikki minulle oli, vaikka en aikuisiällä muista katsoneeni. Ilahduttava tuokio.
Richard Donnerista ja Corey Feldmanista muistan, että pitäisi etsiä käsiin The Goonies. Siltäpä vasta nostalgian tuomaa ainutlaatuista temporaalista epäorientaatiota odotankin.

Parempi myöhään

Jotkut kirjat ja elokuvat aukeavat kolmekymppisenä paremmin kuin kaksikymppisenä, ja oletan että jotkut nelikymppisenä paremmin kuin kolmekymppisenä. Tämä on aika luonnollista. Kummallisempaa on se, että minun piti nähdä huimat kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Love Actually kolme kertaa, ennen kuin se aukesi. Alan ymmärtää, että elokuvamarkkinointi on liian voimallinen vastustaja pienille aivoilleni; olen kuuliaisesti katsonut tämän elokuvan kaksi kertaa uskoen sen olevan romanttinen komedia, jollaisena se ei ole kauhean toimiva. Vasta kun sattui kolmas katselukerta (joskus olosuhteet vievät sellaiseen, vaikka elokuva ei olisi erityinen suosikki), putosivat suomut silmiltäni, näin elokuvan sellaisena kuin se on, ja ymmärsin sen hyvyyden. Se on älykäs ja hiukan viisaskin, inhimillinen. Surullinen. Hauska ja romanttinen, mutta ei romanttinen komedia.
Kiitos kysymästä, kyllä, on aika omituista elää näin tyhmänä.

õnnelikkus

Kävin Tallinnassa. Vanha kaupunki on aina niin epätodellista lähentelevän kaunis, että hoitaa sielua. Taivaskin näyttää siellä sinisemmältä.
Tällä kertaa käytiin miehitysmuseossa, jonka arkkitehtuuri hurmasi. Ihana rakennus, täynnä pieniä ja isoja jippoja ja odottamattomuuksia. Riemastuttavaa.
Tajusin viimein myös selvittää saako Virosta pseudoefedriiniä ilman reseptiä, ja saa! Rutiininomaisena flunssalääkkeenä, kuten oikein on. Hurraa!

Sanoitteko "elämä"?

Se yksi ravustussarja jota en kehtaa enää mainita tuhannetta kertaa on jättänyt jälkensä. Viime aikoina olen alkanut virnistellä mielipuolisesti busseissa ynnä muualla mm. sellaisista syistä, että radiossa on soinut Bon Jovin Dead Or Alive (sarjan tunnusmusiikkina käytetty) tai jossakin on mainittu sana Alaska. Tänään tuli hätkähdys ja huoli, kun näin uutisen turskan (syöttinä ravunkalastuksessa, sekä myös lisätulonlähteenä rapumiehille) vähenemisestä ja kalastusrajoituksien tarpeesta. (Ei se onneksi näytä koskevan Beringinmerta.)
Jotta sellainen on henkisen terveyden tila täällä tänään. Takaisin studioon.

Vatsan kautta

Kysyttiin ruokapaikoista. Olen huono kysyttävä, koska en juurikaan syö ulkona, ja kun syön, olen absoluuttisesti maailmankaikkeuden kaikkein vähiten hienostunut syöjä. Useimmiten tapahtuu sitä, että kiireessä ennen jonnekin menemistä nielaisen Pizza Hutin slaissin.
Lempparini on vanha kunnon Dragon Spring Urho Kekkosen kadulla. Kiinalaista, edullista, nopeaa, kelvollista. Mukaan on kiva ottaa, kun se on ihan siinä kotibussin vieressä.
Toinen perinteinen suosikki on Wrong Noodle Bar, mutta he ovatten viime aikoina vetäytyneet maaseudun rauhaan Leppävaaraan, josta harvemmin tulen hakeneeksi. Mutta hyvää on Hot & Sweet Chicken silti yhä.
Sitten on tietenkin Annankadun New Bamboo Center. Hyvää ja haluttaessa tulistakin. Pitäisikin muistaa käydä useammin.
Ystävien kanssa lounastamiseen on muodostunut perinteeksi Chico's. Tuhdit annokset, valinnanvaraa, ja paljon relevantteja kasvisvaihtoehtoja.
Kampista ostan Singapore Hot Wokin nuudeleita ja Ichibanin sushia.

Lopuksi kaupungin ihan kaikkein paras ruokapaikka: Koffin puisto helteisenä kesäiltana. Viereisestä S-marketista ostetulla kertakäyttögrillillä kärtsätään moninaisia asioita ja vaahtokarkkeja, tunnelma on verkkainen ja laivat tuuttaavat jylisevällä äänellä. Kolme tähteä.

Armahtakkee

Polttava yhteiskunnallinen aihe: pseudoefedriiniä pitäisi saada jokaisen kansalaisen ilman mitään vetkuiluja ja kommervenkkejä apteekista siinä missä särkylääkkeitä, nenäsuihkeita ja kurkkupastillejakin. Se on flunssaisen ihmisen perustarve, ja sen pitäisi olla perusoikeus.
Yst. terv. nimim. Yöd duhassa valvodut

Hanky Panky

Olen kuunnellut The Mercury Blues 'n' Rhythm Story -kokoelmaa vuosilta 1945-1955. Musiikki on loistavaa, mikä ei ole uutta. Sen sijaan tämä aikaisempaa järjestelmällisempi perehtyminen on yllättänyt hiukan siinä, kuinka kertakaikkisen suorasukaisesti näitä kappaleita on sanoitettu. Seksi on esillä paljon, erityisesti Kalifornian suunnalla, ja se on esillä ujostelematta. Pihallaolijana en odottanut tätä tuon ajan levymusiikilta. Tätä ei vissiin kuunneltu Bostonin Mayflower-sukujen salongeissa.

Omaa aikaa

Näin unta jossa pelastin ihmisiä junaonnettomuudesta, ja sitten toista unta jossa oli zombeja ja kaikki oli erittäin jänskää. Unennäön jälkeen ostin liian suurella summalla kirjoja sekä helteen uuvuttamana myös ex tempore -kesätoppeja. Ostamisen jälkeen istuin viiden ruuhkassa bussissa ja ällistelin koko ilmiön eksotiikkaa. Uutuusarvosta päätellen en osu kovin usein bussiin ruuhka-aikana. Ikiaikaisen ja tutun kotimatkan kaikki maisemat olivat ihan toisenlaiset, kun niiden ohi mentiin matelemalla eikä hujahtamalla. Kaikkea siellä onkin! Koko homma on aika rentouttavaa, jos on menossa vain kotiin ja kun on kirja mukana.

Kobralaastari

Tänään olen auringonpistoksen ja lämpöhalvauksen uhalla katsellut ensin aurinkovoiteessa ja sitten hiekassa kieriteltyjä huomiotaherättävän likaisia lapsia. Ne jaksavat juosta, vaikka mikä olisi. Tästä aiheutuneita naarmuja paikattiin tänään neljältä nuorison jäseneltä. Päiväkodin laastarit ovat coolia tatuointimallia, joka melkein saa ihmisen toivomaan itselleen naarmuja. Ehkä se on pikkuväelläkin kaatuilun takana.

Selittämätön rakkaus

Tänään on viimein toisen Deadliest Catch -yhteiskatselun päivä. Irkissä äsken:
"Mistä te ootte noin innoissanne?"
"Ravuista! Me katotaan ravunkalastusta."
"Heh. Mitä te oikeesti meinaatte tehdä?"
"Umm. Kattoa ravunkalastusta. Telkkarista."
"Joo joo. Vakavissaan."
"Vakavissaan ravunkalastusta."
"Tä?"
Annetaan linkki sarjan sivuille.
"Tän täytyy olla joku vitsisivu."

Audiota

Katselin-kuuntelin YleX:n Kaisaniemen konserttia, ja vaikka jouduin sanomaan useita kertoja voimallisesti LAA LAA kaiken kesäkumikohkauksen ja Antti Tuiskun yli selvitäkseni, niin kyllä oli sen arvoista kun tuli Von Hertzen Brothers. Ihana, ihana bändi. Ja on se Lauri Tähkäkin vähäsen ihana.
Veljyeni soitti: "Sano äkkiä jotaki intiaaniheimoja." Silloin tällöin soittaa toinen oma ihmiseni: "Oon Prahassa ja oluella, sano äkkiä miten äännetään egregious." Onneksi on olemassa kännykät.

Lukuvuoden loppu

Lapsi: Tää on viimeinen suomentunti.
Minä: Niin on.
Lapsi: Onks se kivaa?
Minä: On.
Lapsi: Miksi?
Minä: Jaa. En tiiä. Ehkä se ei olekaan kivaa?
Lapsi: Minusta se ei ole kivaa.

En laskenut kädestä

Viime yönä en niinkään nukkunut kuin luin Lisa Jewellin kirjaa 31 Dream Street. Niitä kirjoja, joissa ihmisten ajatukset, tunteet ja reaktiot tuntuvat minulle lähes hätkähdyttävän oikeilta ja tosilta. Olen lukenut myös Jewellin Vince and Joyn, joka oli sekin kiva kirja, mutta ei tuonut hahmoja samalla tavalla aivan lähelle minua kuin tämä uusi. Tarinakin on tässä kyllä kiehtovampi. Kaikin puolin onnistunut asia, paitsi että pentele valvotti yön ennen kevään suurta esikouluopetusfinaalia.