Nykynuoriso

Olin Korkeasaaressa ihmisteni kanssa. Sää oli tarkoitukseen täydellinen: ei kylmä, ei kuuma, ei aurinkoinen, ei harmaa. Tästä huolimatta saarella vallitsi erikoinen ja paheksuttava muoti-ilmiö: kaikki asukit makasivat hiljaa paikallaan ilmeisesti jonkinlaisessa kuolemaa käsittelevässä performanssihengessä. Leijonilta tätä osaa tietenkin odottaakin, mutta tällä kertaa rötköttivät kaikki muutkin. Kuulkaas nyt, hyvä eläinkansa: on sitä lämpimämmissäkin oloissa täällä joskus oltu. Ryhtiä!
Virkistävänä poikkeuksena esiintyivät kuitenkin anarkistiset kamelivauva (hölkkäsi!), teini-ikäinen takini (riehui koko muun eläintarhan edestä) sekä karhut (ne leikkiä lyövät). Ihailtavan reippaina olivat myös kaikki kolmesataa miljoonaa kanadan(?)hanhea, jotka ilmeisesti myös paheksuivat muiden letargiaa ja siksi jakoivat joukkonsa kuhunkin aitaukseen ja tarhaan tepastelemaan ja kiljumaan varsinaisten asukkaiden puolesta.

Nauraminen kielletty!

Minä harjoitan sensuuria. Tunnen sen johdosta syyllisyyttä ja huonoutta, mutta silti teen niin.
Luen jokaiselle eskariryhmälleni, vuodesta toiseen, mm. Tove Janssonin Vaarallisen matkan sekä Kornei Tsukovskin (en saa ässälle hattua!) Tohtori Ain. Ensiksimainitusta jätän kylmästi ja paatuneesti lukematta kohdan "Kun Nipsu yöllä ripulin sai siinä nuotiolla, hän sanoi: - Syy on sipulin, se taisi raakaa olla!" Jälkimmäisestä sensuroin saman linjan mukaisesti sanat "kakkahätä" ja "ripuli", joista vaivoista pienet srutsinpojat ja virtahepolapset muunmuassa kärsivät. (Jäljelle jää kyllä silti vielä monen monta vaivaa ja voihketta.) Toimin tällä tavoin siksi, että olen vuosien varrella oppinut, että kuusivuotiaiden ryhmä jää näihin sanoihin kiinni niin, ettei tarinaa tahdota päästä jatkamaan laisinkaan. Ja kun päästään, on tarinan lanka kadonnut pieniltä kuulijoilta. Sellainen on kakkahuumorin voima: mahtava. Seuraavien kymmenen minuutin ajan menee korvista ohi kaikki mitä ope sanoo, koska jokaisen lapsukaisen täytyy vähintään sen aikaa toistaa näitä herkullisia vessasanoja eri äänenvoimakkuuksin ja samaan aikaan hihittää hysteerisesti. Näin vuosien kuluessa kumuloitunut voipumukseni on lopulta johtanut tälle sensuurin tielle.

Ihan pari juttua vaan

Aurinko vain paistaa paistamistaan. Vappuna on kai sitten lunta?
Kevät on lopullisesti käynnissä, kun vuoden ensimmäinen aamuöinen kävely halki Helsingin on suoritettu. Kirjattakoon lievä protestini Torkkelinmäen sijoittamisesta hankalasti tielle keskustan ja Hesarin välillä. Muutenkin koen, että ylämäkiä on kauniissa pääkaupungissamme ehkä tarpeettoman paljon. Muuten ei juuri nyt ole valittamista, kiitos.
Ai niin paitsi se, että ei ole arkipäiväisiä, edullisia aamiaispaikkoja. On sellaisia, joista saa kahvia ja pullaa tai leipää, mutta joskus ihmisen vain olisi saatava jotakin enemmän. Pancakes vaikka, ja kaikenlaista perinteellistä diner-ruokaa. Ainaskin nyt sentään kananmunia kaikin tavoin valmistettuina ja pekonia. Että jos se vielä kirjattaisiin, niin sitten ei oikeasti ole enempää tällä kertaa.

Iloinen sielu ärtyisässä ruumiissa

Olin Meilahdessa edustamassa hiukan hermostunutta elimistöäni (ei mitään pahempaa, pikkuisen harmistunut ruuansulatusputkisto vain), ja sinnekös on tehty sokkelo ja temppurata kävijän iloksi! Tulin iloiseksi absurdiudesta navigoidessani väliaikaisten opasteiden ja loputtomien käytävänmutkien viidakossa. Oli oikeasti hankalaa löytää sekä sisään että ulos paikasta. Minut remontti teki hyväntuuliseksi, mutta voin kuvitella, että siellä työskentelevien mielipiteet saattavat olla toisenlaiset.
Nauratti myös se, kun kanssani asioinut ihminen palasi luokseni joltakin niistä sairaalahenkilökunnan moninaisista ja salaperäisistä reissuista, joiden aikana potilas odottelee mitään mistään tietämättä erilaisissa tiloissa; tällä kertaa tämä reissultapalaaja kertoi minulle, että kirurgi joka leikkasi reilut kymmenen vuotta sitten elimistöni (joka tuolloin kiukkuili hiukan enemmän) väittää, että olen vaihtanut nimeä leikkauksen jälkeen, koska hän ei muista minua (nimeni on sama kuin leikkauksen aikoihin ja kaikkina muinakin aikoina elämässäni). Minä en tiedä miksi kirurgi haluaisi muistaa minut sieltä ikiaikojen takaa, enkä miksi tämä asia häntä painaa niin, että sanansaattaja tuli siitä minulle kertomaan. Oli miten oli, huvituin ja poistuin paikalta erinomaisen aurinkoisella mielellä.

Opena

Opena on turhauttavaa tankata samaa asiaa lapsille loputtoman tuntuisesti eri kanteilta ja eri sanoilla ja odottaa (ja odottaa, ja selittää ja odottaa, ja selittää) että uudet käsitteet loksahtaisivat kohdalleen pienissä päissä. Palkitsevaa taas on se, kun seuraavalla viikolla sanoo pienille hiukan pelokkaasti, että "Nyt olis tällainen tehtävä taas" ja he sanovat huolettomasti, että juu juu, kyllä tää tiedetään, saaks jo alottaa tekemään, tää on kyllä vähän tylsää kun on niin helppoa. Siitä kohdasta minä tykkään, ja salmiakista.

Hauskuuden olemus

Satuinpa tänään taas olemaan markkinatutkimuksessa, ja siellä opin asian jota en ennen tiennyt: jos ihmiselle näytetään kaksi uutisankkuria kävelemässä sääkartan luokse ja seisoksimassa siellä säätyypin seurana tämän puhuessa rännästä, se on jostakin syystä aivan tavattoman huvittavaa. Väkijoukko sääkartan edessä! Hee hee hee. Hihityttää vähän vieläkin. (Näemme kaikki tässä selkeästi sen, kuinka hyödyllinen minun täytyykään olla markkinatutkimuksen tekijöille. Ja maailmalle.)

Minäkuva

Kuulin päiväkodissa pätkän keskustelua pienen tytön ja pienenpienen tytön välillä. Pienenpieni sanoi juuri pöyristyneenä: "Minä en ole pieni! Minä en ole PIENI!" Koko ajatus ei ilmeisesti koskaan ollut tullut hänelle mieleenkään ennen juuri sitä hetkeä. Jonkin ajan kuluttua osuin kuulemaan toisen pätkän keskustelua pienenpienen ja kahden pienen välillä. Pienenpieni sanoi parhaillaan: "Sä olet iso, ja säkin olet iso. Ja mä olen vähän iso. Mutta sä et osaa pelata tätä peliä, ja mä osaan!" Vielä myöhemmin kuulin pienenpienen vielä palaavan aiheeseen: "Miksi sä sanot mulle että mä olen pieni? Miksi sä sanot niin?"
Myöhemmin pihalla eräs ope huusi pihan poikki pikkupojalle, että "What's up?" Syystä tai toisesta tämä sai aikaan sen, että pikkupoika karjui vastaan: "MÄ EN OLE TYTTÖ!" Opettaja myönsi tämän auliisti ja yritti uudelleen tiedustella, miten sujuu. "ME EI OLLA TYTTÖJÄ!!" mylvi pikkupoika yhä närkästyneempänä ja hämmentyneempänä, ja opettaja päätti että ehkä sen keskustelun voi vaikka jättää siihen.

Puolustusreaktio

Olen tottunut olemaan hiukan puolustuskannalla mitä tulee rakkauteeni Stephen Kingin kirjoja kohtaan. Yliopistossa aikanaan käytti joku opettaja Kingiä esimerkkinä huonosta, ei-oikeasta kirjallisuudesta, jota me korkeastikoulutetut ja syvälliset ihmiset sentään emme harrasta. Myös vähemmän snobistisen väestön keskuudessa on paljon ennakkoluuloja Kingiä kohtaan, erityisesti koska hän on kauhukirjailija.
Kukin alallaan, on lähtökohta. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä mistään tykkää kaikki. Tämä on välttämätöntä ja hyvä. Kuitenkin sanon nyt tässä, että Stephen Kingiä ei ole syytä karsastaa siksi, että hän on huono kirjoittaja tai siksi, että hän kirjoittaa kauhua. Huono hän ei ole; ei kaikkien makuun, mutta ei huono. Ja se mitä hän kirjoittaa on spekulatiivista fiktiota; ei lainkaan kattavasti tai välttämättä edes suurimmaksi osaksi sitä, mitä monelle tulee mieleen sanasta kauhu. Perinteisen kauhugenren vierastajille suosittelen Kingiltä ainakin kirjoja Hearts in Atlantis, Lisey's Story ja viimeisintä, Duma Key. Kaikissa näissä on myös pelottavia elementtejä, mutta niistä ei tarinoissa ole kysymys, eivätkä ne tee näistä kirjoista kauhukirjoja sen enempää kuin kirjasta tekee romanttisen romaanin se, että siinä esiintyy myös rakastuneita ihmisiä. Nämä ovat kirjoja ihmismielestä heikkoudessaan ja urheudessaan, identiteetistä, muistista, rakkaudesta kaikissa sen muodoissa, lojaaliudesta. Ja menettämisestä.

Huimaavat näkymät

Näin dokumentin kyborgiteknologian edistysaskeleista. Ne ovat huimia! Käsivarsiamputoiduilla ihmisillä on jo käytössään ropottikäsiä, jotka liikkuvat ajatuksen voimalla niin kuin oikea käsivarsi ja käsi. Että kun henkilö ajattelee että laitanpa tästä käden nyrkkiin, niin se ropottikäsi menee nyrkkiin! Tämä on niin hienoa. Mutta ei ehkä kuitenkaan niin hienoa kuin se, että laittamalla sähköimpulsseja aivoihin voidaan käytännössä kokonaan tukahduttaa Parkinsonin taudin vapina- ja jäykkyysoireet, jotka pahimmillaan lamauttavat ihmisen aivan tyystin. Siellä ne parkinsonistit hölkkäsivät ja tanssasivat vetreinä kuin nuoret hirvet! (Ehkä nuori hirvi ei ole kauhean vetreä. Minä en tiedä. Tällaisesta ei ole ollut koulutusjärjestelmässä puhetta. Mutta nämä ihmiset kuitenkin olivat!)

Ilmiö

Menin tänään Stockmannille, koska ihminenhän tarvitsee kirjoja. (Ja kenkiä. Plääh.) Tyrmistyksekseni sinne oli laitettu Hullut päivät. Niin harvoin kuin minä nykyään Akateemisessa käyn, luulisi että saisivat tungosjuhlansa mahtumaan muille ajoille; niin minä ajattelin oikeutetun närkästyksen vallassa keltaiset banderollit nähdessäni, mutta menin sitten kumminkin sisään kun kerta sinne saakka olin mennyt (kyllä, olin taivaltanut Stockmannille saakka Elielinaukiolta. Ylämäkeen järven jäällä. Hevonen nääntyi puolimatkassa, jouduin jättämään reen.) Mutta hämmennys ja ilo olikin suuri, sillä ei siellä sen kummempaa tungosta ollut kuin muulloinkaan. Ihan kivutta ostin jopa kengät, kirjoista puhumattakaan. Paitsi siellä Akateemisessa kyllä hiukan kirvelsi, kun kaiuttimissa olivat tauotta äänessä joku nuori mies ja nainen, jotka luettelivat mitä kirjoja Akateemisessa myydään ja kuinka ällistyttävän hienoo se on. Sen haluaisin tietää, että onko tosiaan tutkittu, että Hullujen päivien asiakkaita ilahduttaa se asioiden luetteleminen, ja innostaa kuluttamaan rahaa.

Maailman huipulla

Minulle näytettiin tv-sarjaa, jossa ihmiset kiipeävät Mount Everestille. Tämä touhu on minusta jo sellaisenaan aivan kaistapäistä ja vastuutonta (se, että kiivetään Everestille - ei niinkään paljon se, että näytetään minulle tv-sarjoja). Tässä tapauksessa olin kuitenkin lisäksi vielä lievästi ällikällä lyöty sen johdosta, että sarjan kiipeäjät ovat jalattomia, pahasti astmaattisia, 71-vuotiaita tai toipumassa joko kahden viikon takaisesta munuaissyöpäleikkauksesta tai moottoripyöräonnettomuudesta, jonka jäljiltä selkärangan ympärillä on teräshäkki ja pää ja raajat ovat täynnä metallia. Ja tämä ei ollut mikään erikseen järjestetty vammaisurheilusuoritus, vaan tällaisia ne Everestille kiipeäjät ilmeisesti ovat. Että jos äimistellä tahtoo, hyvässä tai pahassa, niin tätä sarjaa voi käyttää siihen.

Kuvallinen viestintä

Elimistöni on osoittautunut yllättävän yhteistyökykyiseksi. Äskettäin ilmaisemani selkeämmän viestinnän toiveen jälkeen näin viime yönä unta nakkikeitosta. Taivaallisen hyvästä nakkikeitosta, jonka maun kirkkaasti tunsin suussani tässä unessa. Tänään ei tarvitse miettiä mitä aineksia kaupasta hakisi. Niin sitä pitää!

Sisäinen viestintä

On ollut myös sellainen kausi nyt, että en ole millään keksinyt mitä tekisi mieli syödä. Reilun viikon verran jo on reaktioni ihan kaikkeen syötävään mitä olen saattanut keksiä ollut "plääh". Olen sitten syönyt paljon leipää ja tomaattia, koska ne jostakin syystä ovat tuntuneet melko neutraalilta pläähien joukossa. Tämä ei ole ollut varsinaista ruokahaluttomuutta; ihan mieluusti olen syönyt ja kaikki on oikein miellyttävältä tuntunut sen suhteen, paitsi vaan että mikään ruokalaji ei ole sattunut olemaan se, jota tekisi mieli. Tänään keksin wokata katkarapunuudelijuttua, ja se viimein kolahti. Että se se sitten tällä kertaa oli. Elimistö voisi mielellään kehittää jonkinlaisen hiukan täsmällisemmän keinon ilmaista sitä, mikä yksittäinen ruokalaji sillä on milloinkin hakusessa. Tarttis viikkoa rahnustaa ympäri kauppaa ja sanoa plääh.

Jonglööri

Viimeisin pitkässä uudelleenlukemislistassani (nyt on yksi niitä kausia meneillään, kun oikeutan pakkomielteisen kirjojen ostamiseni suorittamalla toisia, kolmansia ja kuudensia lukukertoja) oli Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. (Miten se Loe äännetään? Kertokaa joku jos taidatte norjaa.) Se on kummallinen kirja. Naivistinen, terävä, naurattava ja traaginen samaan aikaan, ja yhtäaikaa myös sekä helppo että raskas lukukokemus. Siinä on paljon asioita yhdellä kertaa oltavaksi. Akrobaattinen suoritus, Erlend! Hyvähyvä.

Turisminestoa

Ajelin hyytävän tuulisessa pääsiäissäässä kauniita reittejä pitkin Lohjalle ja takaisin. Lohjan viehättävää keskiaikaista kirkkoa sain ihailla vain ulkoapäin, sillä jostakin epäilemättä erittäin loogisesta ja luontevasta syystä kirkko on kylläkin auki joka päivä noin muuten, mutta sellaisena vähäpätöisenä kristillisenä päivänä kuin pitkänäperjantaina (ja lankalauantaina, jolloin minä siellä kolkuttelin) se oli kuitenkin kiinni. Siuntion keskiaikaiseen kirkkoon onnistuimme tarkalla ajoituksella ja röyhkeydellä livahtamaan sisään ennen kuin pappi ehti lukita sen jonkin toimituksen jäljiltä. Ei ole turisteeraamista tehty helpoksi.

Once More With Feeling, Indeed

Katsoin ihmisten kanssa Buffysta nk. erikoisjaksot, eli Hushin, Restlessin ja Once More With Feelingin. Olisin halunnut katsoa samassa myös vähemmän tunnetun Fool For Loven ja sen neljännen erikoisjakson The Bodyn, mutta logistiset syyt estivät. (Logistiikka on kauhea vitsaus ihmiselämässä.) Oli taas kerran suuri ilo palata Buffy-maailmaan, ja mukana oli vielä mausteena henkilö joka ei ole nähnyt Buffya tätä ennen. Heräsi vallan halu ryhtyä taas kerran vielä katsomaan sarjaa alusta loppuun. Seuralaisten ylipuhuminen tähän pitkän aikavälin projektiin on saatettu alkuun, olen toiveikas.

Kuultua

...aamuyöllä HKL:n bussissa 92N. Nuori mies toiselle:
"Jos mä oisin sä, mä kiistäisin loppuun saakka. Hei, voi olla että tuolla juoksentelee pikku-Mikkojakin vaikka miten saatanasti. Mullon ollu viistoista naista ja ehkäsyä käytin vittu kerran."

Rentous

Olin sijaistaessani eilen ja toissapäivänä pienten päiväunihuoneessa. Se on yleensä aina mukavan rentouttavaa ja rauhallista, kuten ymmärtää saattaa. Mikäs on ihmisen lueskellessa ja katsellessa enkelimäisiä nukkujia. Vastoin odotuksia on kuitenkin ilmennyt, että a) päiväunihuoneesta voidaan tehdä oleellisesti vähemmän levollinen ja mukava, ja b) joku tässä maailmassa tahtoo tehdä siitä sellaisen. Sitten viime kokemukseni oli sinne ilmestynyt rentoutumislevyjä. Nämä ovat sellaisia, että toisessa niistä kuuluu korviavihlovaa delfiinien kirkunaa ja vingahtelua ja sekaan on ripoteltu hajanaisia ja epämääräisiä plinkahduksia ja plonkahduksia syntikkamusiikkia; toisessa on samankaltaisen pseudomusiikillisen äänimaailman seassa toisenlaista kirkunaa, mörinää, ulvahduksia ja piipitystä, ja se on kuulemma sademetsän ääntä.
No, tämähän ei vielä sellaisenaan saata pilata minun rentouttavaa tuokiotani, koska eivät ne levyt ääntele ellen laita niitä soittimeen. Mutta ka, lapsetpa sanovat ensimmäiseksi, että laita heti sitä sademetsä-ääntä tulemaan. Myös delfiinejä toivottiin. Ja kun toiveikkaana annoin infernaalisen metelin laantua jonkin ajan kuluttua, oli välittömästi pieni pää ylhäällä kuiskaamassa kuuluvasti, että "I want to listen to the wainfowest!"
Siinä me sitten yhdessä rentouduimme. Kuka enemmän ja kuka hiukan päänsärkyisen vähemmän.

Käänteet

Pieni poika heräsi päiväunilta, meni saman tien makaamaan toisaalle ja sanoi pienenä ja surkeana olevansa kipeä. Vatsatautia on liikkeellä, joten äidille ilmoitettiin. Hän ei ehtinyt paikalle ennen välipalaa, jonka aikana pieni poika oli hyvävointinen ja pyysi kaksi kertaa lisää. Hän oli äitiä odotellessaan kuitenkin muodostanut kätevästi tilastaan sekä diagnoosin että hoito-ohjeen: "Äiti, mulla on vassatauti. Mun ei pidä tehdä mitään." Äiti sanoi, että harmillista kun huominen virpomisretki palvelutaloon jää sitten väliin, jos tästä nyt jokin tauti tulee. Pieni poika suoritti ihailtavan nopean tilanteen uudelleenarvioinnin ja ilmoitti: "Ei tule."

Kevätväsymykseen

Olen viime aikojen projektina kerrannut Miss Marpleja. Olen joskus yllättävässä älykkyyden puuskassa hankkinut alennusmyynnistä kolme hienoa omnibus-painosta, joista kuhunkin on ahdettu neljä Marple-romaania; näitä on nyt kelvannut kahlata. Pikantin lisän tuo elämykseen se, että olen samalla kerrannut synkronoidusti myös iki-ihania 80-luvun filmatisointeja, joissa Joan Hickson nerokkaasti toteuttaa neiti Marplen.
Tällainen rautaisannos turvallista ja säädyllistä menneen maailman viehätystä on kuin... no, rautaisannos. Kuin vitamiinikuuri. Aurinkoa maailmaasi, kepeyttä askeliin! Antaa arjen tulla vaan.