Minä harjoitan sensuuria. Tunnen sen johdosta syyllisyyttä ja huonoutta, mutta silti teen niin.
Luen jokaiselle eskariryhmälleni, vuodesta toiseen, mm. Tove Janssonin Vaarallisen matkan sekä Kornei Tsukovskin (en saa ässälle hattua!) Tohtori Ain. Ensiksimainitusta jätän kylmästi ja paatuneesti lukematta kohdan "Kun Nipsu yöllä ripulin sai siinä nuotiolla, hän sanoi: - Syy on sipulin, se taisi raakaa olla!" Jälkimmäisestä sensuroin saman linjan mukaisesti sanat "kakkahätä" ja "ripuli", joista vaivoista pienet srutsinpojat ja virtahepolapset muunmuassa kärsivät. (Jäljelle jää kyllä silti vielä monen monta vaivaa ja voihketta.) Toimin tällä tavoin siksi, että olen vuosien varrella oppinut, että kuusivuotiaiden ryhmä jää näihin sanoihin kiinni niin, ettei tarinaa tahdota päästä jatkamaan laisinkaan. Ja kun päästään, on tarinan lanka kadonnut pieniltä kuulijoilta. Sellainen on kakkahuumorin voima: mahtava. Seuraavien kymmenen minuutin ajan menee korvista ohi kaikki mitä ope sanoo, koska jokaisen lapsukaisen täytyy vähintään sen aikaa toistaa näitä herkullisia vessasanoja eri äänenvoimakkuuksin ja samaan aikaan hihittää hysteerisesti. Näin vuosien kuluessa kumuloitunut voipumukseni on lopulta johtanut tälle sensuurin tielle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti