Puolustusreaktio

Olen tottunut olemaan hiukan puolustuskannalla mitä tulee rakkauteeni Stephen Kingin kirjoja kohtaan. Yliopistossa aikanaan käytti joku opettaja Kingiä esimerkkinä huonosta, ei-oikeasta kirjallisuudesta, jota me korkeastikoulutetut ja syvälliset ihmiset sentään emme harrasta. Myös vähemmän snobistisen väestön keskuudessa on paljon ennakkoluuloja Kingiä kohtaan, erityisesti koska hän on kauhukirjailija.
Kukin alallaan, on lähtökohta. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä mistään tykkää kaikki. Tämä on välttämätöntä ja hyvä. Kuitenkin sanon nyt tässä, että Stephen Kingiä ei ole syytä karsastaa siksi, että hän on huono kirjoittaja tai siksi, että hän kirjoittaa kauhua. Huono hän ei ole; ei kaikkien makuun, mutta ei huono. Ja se mitä hän kirjoittaa on spekulatiivista fiktiota; ei lainkaan kattavasti tai välttämättä edes suurimmaksi osaksi sitä, mitä monelle tulee mieleen sanasta kauhu. Perinteisen kauhugenren vierastajille suosittelen Kingiltä ainakin kirjoja Hearts in Atlantis, Lisey's Story ja viimeisintä, Duma Key. Kaikissa näissä on myös pelottavia elementtejä, mutta niistä ei tarinoissa ole kysymys, eivätkä ne tee näistä kirjoista kauhukirjoja sen enempää kuin kirjasta tekee romanttisen romaanin se, että siinä esiintyy myös rakastuneita ihmisiä. Nämä ovat kirjoja ihmismielestä heikkoudessaan ja urheudessaan, identiteetistä, muistista, rakkaudesta kaikissa sen muodoissa, lojaaliudesta. Ja menettämisestä.