Katsoin ihmisteni kanssa elokuvia liian pitkästä aikaa. Oli musikaaliteema, ja siksi piti ensin katsoa Sound of Music. Olen nähnyt sen joskus aikanani, kauan sitten, eikä muistijälki ollut kovin upea. Nyt selvisi miksi ei - siksi, että se on yhdeksänsataa vuotta pitkä elokuva, ja pituus kertyy puolen tunnin mittaisista kasvokuvista sekä kolmen tunnin mittaisista, ällöpirtsakoista ja tyhjänpäiväisistä laulukohtauksista. Koreografin kanssa olisin mieluusti päässyt keskustelemaan terapiasta tai uranvaihdoksesta. Seuralaisteni piinaksi ryhdyin puolivälin kieppeillä huutamaan ruudulle, että "Lopputekstit! Nyt lopputekstit!" Odotus oli loputon ja piinallinen, ennen kuin ne tekstit sitten tulivat.
Mutta sitten korvautui kaikki paha mitä maailmassa on konsaan ollut, koska katsoimme Jesus Christ Superstarin. Kun sen aikanaan näin ensi kertaa, joskus alle kaksikymppisenä, oli vaikutus aika lailla vastaava kuin halon osuma päähän. Olen vuosien varrella näyttänyt sitä ihmisille pääsiäisenä, lainannut kappaleeni jollekulle ja menettänyt sen, saanut uuden kappaleen lahjaksi ystävältä, kuunnellut soundtrackin puhki, ja rakastanut teosta kuumeisesti. Viime vuosina on ollut pitkä tauko katsomisessa, koska on vain VHS, eikä enää toimivaa VHS:n esittämislaitetta. Nyt sitten viimein sen taas näin. Olin kananlihalla käytännössä koko elokuvan ajan. Öljymäen rukousta ei voi asia maailmassa ylittää. Ooh.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti