Vieläkin törmää perinteiseen Danny ja Kuusamo -ajatteluun urbaanista elämisestä: "Ihmiset ei tunne edes naapuriaan. Kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee." Paljon on sitä koulukuntaa, että onhan nyt jotenkin ahdistavaa ja väärin, ettei rupattele iloisesti naapuriensa kanssa joka päivä. Että kenen kanssa sitten, jos ei edes sen joka asuu ihan vieressä? Mitä? Missä on kaikki yhteisöllisyys? Mitä?!
Naapurit ovat epäilemättä valloittavia ihmisiä, ja heidän kanssaan on äärimmäisen kätevää olla ystävä jos niikseen osuu. Hehän ovat ihan siinä! Mutta entä jos ei osukaan niikseen? Entä jos he eivät tykkää Neil Stephensonista, kuohuviinistä, Fireflysta ja bussilla ajamisesta ilman määränpäätä? (Ja romanttisista illoista takkatulen ääressä sekä pitkistä kävelyistä hiekkarannalla?) Entä jos heitä ei naurata se mikä minua?
Juuri nyt jaan naiseni Tokiossa iloa, kun hän siellä Tokiossa eläytyy viime sunnuntain bileisiin videotaltioinnin kautta. Samalla pelaan Scrabblea ystäväni kanssa, joka on Lontoossa. Vähäsen vilkuilen tässä myös halpoja lentoja Cambridgeen uutenavuonna, että saan siellä lumessa grillata pihalla. Illemmalla ajan bussilla Kallioon oman ihmiseni luokse olemaan onnellinen, ja toivon että sitä ennen ehdin kuulla kuinka Brisbanessa sujui harrastaminen tänään. Haluaisin voida halata kaikkia ihmisiäni juuri nyt, mutta tärkeämpää kuin se on se, että he ovat minun ihmisiäni. Sitä ei päihitä se saavutus, että kodin ovi sijaitsee minun kotini oven vieressä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti