Mestari

Ihmiseni sivisti minua Ingmar Bergmanin Seitsemännellä sinetillä ja Mansikkapaikalla. (Olen elämässäni kartellut monia klassikoita, ja päässyt näidenkin suhteen varsin varttuneeseen ikään ummikkona.) Seitsemäs sinetti ei ihan hurjasti kolahtanut, ainakaan yhdellä katsomiskerralla. Mutta aseenkantaja Jöns kyllä kolahti, ja tunteellinen seppä. Vaivaamaan jäi se, että eikö lapsella olisi näppärää olla vaippa, ja miten se lapsi löysi tiensä takaisin vanhempien luokse näiden laitettua hänet konttaamaan vapaasti maisemaan ja unohdettua hänet?
Mansikkapaikka oli enempi minunlaiseni elokuva. Tykkäsin kaikin puolin, paitsi vähäsen vähemmän varsinaisista unikohtauksista, jotka harvoin missään teoksessa vetoavat minuun. Erityismaininta neiti Agdalle, joka rulettaa.
Olen lukenut Bergmanin omaelämäkerrallisen Laterna Magican, josta jäi hiukan synkkä kuva ihmisestä. Siksi uskoin helposti, kun kaikkialla sanottiin, että miehen elokuvat ovat myös yhtä synkkyyttä ja symbolistista tuijotusta. Mutta kas, nämä kaksi elokuvaahan ovat kaikkea muuta. Seitsemäs sinetti herkeää paikoin vallan reippaaksi komediaksi - eikä huumori ole pienieleistä eikä hienovaraista. Mansikkapaikka ei ole komedia, mutta huumoria ja elämänmyönteisyyttä täynnään. Sehän on oikea hyvänmielen leffa. Missä se synkkyys oli? Rahat takas!

"Vän Jöns… i största förtroende… är inte livet ganska…"
"Jo, det är det. Men tänk inte på det nu, det är kollrigt, det är vad det är."