Isältä pojalle

Opetäti sai ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, kun osasi kertoa lapsille, miten kappaleen Hetki lyö sanat menevät. Nuorille laulumiehille paljastui samalla, ettei se ole Ari Koivusen keksimä laulu.
Pari vuotta sitten silloinen esikoululainen kertoi minulle tohkeissaan, että Darth Vader on Luken isä.

Kolme ja risat

Vietin päivän juuri kolme vuotta täyttäneiden ihmisten seurassa. Paras ikä kaikista. Niin pieniä ja niin isoja ovat he. On hyväksi välillä seurata, miten haastava ja uusi on maailma pienelle. Yksi istui totisena keinussa ja yritti ymmärtää, kun suuri ja kokenut kuusivuotias opasti keinumisessa. Että miten siinä pitää elimistöllä viuhtoa, että se juttu liikkuu. Toinen oli hilpeän huvittunut siitä, että hänelle sattui päiväunen aikana pissavahinko, ihan kuin pikkulapselle. Kolmannen tuolia siirrettiin välipalalla lähemmäs pöytää, että on helpompaa. Välipalan lopuksi hän totesi hiljaisella äänellä itselleen: "En mä pääse täältä pois." Neljättä alkoi turhaumuksesta itkettää, kun pitkän päivän päätteeksi ei takin vetoketju mennyt millään kiinni. Kaikkien aivot kasvavat silmissä.

Aikaa viettämässä

Eilen grillattiin ulkosalla. Jos katsoin sinnepäin missä oli vain havupuita, oli ihan kuin kesä.
Myös pelattiin pari kierrosta Afrikan tähteä. Se oli hyvin realistista - "Argh, maksaaks lentolippu 300?!" tuntuu olevan avainrepliikkini niin pelissä kuin elämässäkin.
Sitten vielä katsoin jonkin murto-osan Bruce Willis -leffaillasta, ennen kuin jouduin häpeällisesti lähtemään kotiin nukkumaan. Se osa oli 12 Monkeys, ja sehän on hyvä, ja Brad Pitt on loistava. Sarjassamme "Taijamain intellektuelli syväkritiikki" tänä iltana osa 407: minkä tähden Madeleine Stowe näyttää tässä elokuvassa pitkuliaiselta ja kapealta, kuin kuvasuhde olisi väärä? Ja väitetäänkö ihan kaikessa vakavuudessa, että Bruce Willis ja Brad Pitt (loistava suoritus, Brad!) ovat joskus olleet niin nuoria?

Sisin olemus

Pieni poika: Ope, onko sulla raitoja?
Taijamai: Anteeksi?
Pieni poika: Onko sulla raitoja?
Taijamai: Um, missä?
Pieni poika: Tukassa.
Taijamai: Ai! Ei ole.

Tietoa tarvittiin, koska pieni poika halusi piirtää minusta kuvan. Siinä kuvassa hiukseni ovat hyvin realistisen väriset, sekä myös kiharat, ja olen varsin pieni. Kuten usein käy, toinen pieni poika ryhtyi tästä inspiroituneena myös piirtämään minusta kuvaa. Tämä jälkimmäinen kuva on poikkeuksellisesti esillä ohessa. Hurja katse ja suusta pilkistävä kieli tekevät minuun vaikutuksen. Eleganttiuteni on tavoitettu.

Aikuisuus

Niin muuttuu maailma, että suosikkiradioni onkin nykyään YleX:n iltapäivä, eikä enää aamu. (Aamukin on yhä kiva! Ile, oot ihana!) Siellä puhuvat Olli, Tuomas ja Anne-Mari, ja puhuttuaan hihittävät sydämensä kyllyydestä, elleivät sitten kikata. Kotosalla minä teen samaa. Joka päivä saan nauruterapiaa sieltä. Heräämättä aikaisin!
Tänään kiemurteli kuitenkin tragedian käärme auvoisaan radioelämykseeni. Olli ja Tuomas julistivat maailmalle, että kotibileet - ja aivan erityisesti sellaiset, joista ei ollenkaan lähdetä kapakkaan missään vaiheessa - ovat teinien juttu. Aikuiset joutuvat hämyiseen pubiin, aina. Tuomas! Olli! Tulkaa minun ja minun ihmisten kotibileisiin. Kenenkään ei pidä jäädä kotibileitä ilman. Meillä niitä on. Aamuyöllä pelataan kitarasankaria tai Wiitä! Tuokaa Anne-Mari myös.

Oj vad skönt

Katsottiin Fanny ja Alexander. Se oli pitkä, ja se oli hieno. Itkeskelin paljon, mutta nauroin kanssa. Loistavan humaani teos. Ei symbolistista tuijottelua vieläkään.
Vähän oli hämmästyttävää se, että Fannyn ja Alexanderin isän rooliin oli kastattu mies, joka oli kaiken järjen mukaan 15 tai 20 vuotta vanhempi kuin roolihahmon oli tarkoitus olla. Olihan suoritus hieno, mutta kaipa nyt Ruotsista olisi joku toinenkin näyttelijä löytynyt, joka olisi sen kyennyt tekemään. Joku, joka olisi ollut vähäsen enemmän kuin 11 vuotta nuorempi kuin äitiään näytellyt henkilö.
Seuraavaksi listalla se Kesäyön hymyilyä.

Suunnitelmallisuus

Tänään on luvassa lisää Bergmania. Ohjelmassa olisi kai sitä synkkyyttä tällä kertaa, ellen sitten saa ihmistäni puhuttua esittämään suositeltua iloista asiaa. Olen, tätä sivuten, pohtinut Connie Willisin Passagen uudelleenlukemista. Olen pohtinut sitä säännöllisesti siitä saakka, kun luin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Koskaan ei tunnu olevan ihan oikea hetki; se on nimittäin raskas kirja. Hieno, mutta raskas. Päädyn ehkä lukemaan sen uudelleen sinä päivänä, jona saan suuren lottovoiton ja uuden kissanpennun, tapaan Johnny Deppin, vierailen Kuninkaiden laaksossa ja hengitän runsaasti ilokaasua. Taidankin laittaa sen kalenteriin.

Vaakakupeissa

Tänään ovat mielialastani vetäneet köyttä huonokäytöksinen ja paheksuttava käännöstyö ja vielä paljon sitä paheksuttavammat maantieteelliset välimatkat, sekä toisaalta lupaus Afrikan tähden peluusta lähipäivinä. Afrikan tähti on voitolla. Mitä voisivatkaan maalliset huolet mahtaa lapsuuden lautapelin hurmaavuudelle! Aurinko on myös paistanut, ja Lauri Tähkä lausunut lauluissaan r-äänteen maailman ihanimmalla tavalla. Nyt kun asiaa ajattelen, on melko lailla hieno päivä tänään!

Leikkivä ihminen

Sain jo useatta kertaa kunnian kuulla Veijo Midin esiintyvän. Show on varsin ainutlaatuinen.
Sain myös pelata älykköjen ja strategistien peliä Kimbleä - sitä ihan oikeaa, jossa poksutellaan noppaa eivätkä nappulat ole oluttuoppeja. Peli oli armotonta ja veristä. Myös Wii-keilasin, ja se oli hauskaa siksi, että olin niin surkea. Mutta kyllä Kimble voittaa. Olisikohan esikouluaikojeni ylivoimainen suosikki Afrikan tähti sekin vielä kiva? Onks kellään?

Tempus fugit

Viime aikoina on minun maailmassani ollut paljon esillä ikä ja sen merkitys ja ajan kuluminen. On osunut lyhyessä ajassa monta "Mitä sanot?! 32-vuotias? Minua on huijattu!" -tapausta nuorten tuttavien kanssa. Olen ymmärtänyt, että vanhin kummilapseni on melkein saman ikäinen kuin nuorimmat kaverini. Olen ymmärtänyt, että kaksivuotias kissani täyttää marraskuussa 8 vuotta. (Hyvä on, tätä jälkimmäistä en varsinaisesti ymmärrä. Siinä on jokin virhe tapahtunut, tai todennäköisimmin ufot ovat epäkohteliaasti minut kaapanneet kuudeksi vuodeksi.) Yksi ihmisistäni täyttää tänään 40, ja sekin epäorientoi vähäsen (onnea, ihmiseni!). Kaikki on niin... Aika on niin... Tarkoitan, että mitä täällä oikein on tekeillä, ja käynkö mä täällä usein.

Luonnonlait

Tänään olin kahvilla tyypin ja tyypin mahassa toistaiseksi asuvan toisen tyypin kanssa. Aurinko paistoi Sanomatalossa kirkkaasti. Se on mukava tila, se Sanomatalon aula.
Sitten olen etsinyt kasvokuvaa kolmannesta tyypistä. Käytyäni läpi 1500 valokuvaa Flickrissä (ikävä kyllä en liioittele tässä kohtaa) löysin kaksi melkein kelpoa. Aloin arvostaa kaikenlaisia stalkkereita sun muita enemmän kuin ennen; se on selvästikin kovaa työtä, sellainen, vaikka vain netissä yrittäisi. Huomasin myös, että niistä tuttavista joista ei juuri nyt etsi kuvaa on välittömästi löydettävissä 500 kuvaa. Terävää, onnistuneesti valaistua, ilmeikästä ja edustavaa kasvokuvaa. Pirskatin linssiluteet. Ja jos huomenna nousisi esiin tarve löytää kuva juuri heistä, olisivat ne kaikki kuvat muuttuneet epäselviksi, pimeiksi takaraivokuviksi. Sanokaa minun sanoneen.

P&P vaiko P&P?

Katsoin (tylsissäni itse asiassa toista kertaa) vuoden 2005 Pride and Prejudice -adaptaation, sen jossa on Keira Knightley. Kun BBC:n Ainoa Oikea versio on viimeiseltä katselulta niin tuoreena mielessä, on pakko vertailla. Ihan nopeasti vain!
Vaikka minusta tuntuu että minun kuuluisi tykätä enemmän elokuvaversion maanläheisemmästä ja mahdollisesti realistisemmasta lähestymistavasta vaatteisiin ja kampauksiin, en kuitenkaan oikeastaan tykkää. Minusta Lizzyn ei tarvitse näyttää homssuiselta ja muodottomalta, vaikka Janen kuuluukin olla perinteisemmin kaunis.
Mistä päästään siihen, että elokuvaversiossa minä viimeinkin uskon, että Jane on perheen kaunotar. Rosamund Pike on kaunis juuri sellaisella suloisella ja klassisella tavalla kuin Janen kuuluu olla, ja toimii juuri oikeanlaisena kontrastina Keiran Lizzylle. Tämä aspekti on aina vaivannut minua BBC:n versiossa.
Mutta se Darcy... Aijjaijjai. Tämä Matthew Macfadyen on ihan symppis ja varmastikin hieno ihminen. Mutta voi tavatonta. Että Darcyna? Ei, ei, ei. Voin joissakin olosuhteissa sallia, että Darcyna on joku muu kuin Colin Firth - mutta ei tämä mies. Kiitos. Tämä on ratkaiseva asia, koska tämän takia elokuvaversio menettää kaikki vatsaolopisteet. Yhtään kertaa ei vatsa tee kuperkeikkaa tämän herra Darcyn katseiden takia.
Tom Hollander herra Collinsina sen sijaan on loistava. Hahmo on kirjoitettu paremmin kuin sarjassa, ja myös paremmin kastattu. (Kyllä, aion tehdä siitä suomenkielen sanan. Kastata! Kastata! Nih.)
En tiedä millaista Austenin ajan maalaisseurapiirien tansseissa oikeasti oli, mutta minua miellyttää enemmän elokuvan remakampi, lämminhenkisempi ja kaoottisempi kuvaus. Elokuvassa tanssiminen näyttää paikoin myös hengästyttävältä ja hauskalta, eikä pelkästään hitaalta ja muodolliselta.
Ja viimeiseksi: koko se kohta, kun Lizzy ja Darcy odottamatta tapaavat toisensa Darcyn kotikartanossa on kerta kaikkiaan paljon, paljon paremmin toteutettu BBC:n sarjassa. Kirjoitettu, ohjattu, näytelty paremmin. Ja se on sentään yksi avaintilanteita koko tarinassa. (Enkä sano tätä siksi, että Colin Firthillä on siinä märkä paita. En ihan oikeasti. En!)
Siinä sitä ollaan. Puolensa kaikella, ilmeisestikin. Nyt kun ajattelen, taisin tietää sen totuuden maailmasta jo ennen tätä piinallisen pitkällistä pohdintaa. Hukkaan män.

Hyvä asukas

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten saitte vuokranantajalta lapun, jossa luvattiin että me iloiset vesihuoltomiehet tulemme tarkastamaan ja huoltamaan vesikalusteita teidän kotiinne? Muistatteko? Muistatteko, kuinka me sitten tulimme, mutta emme ollenkaan huoltaneetkaan mitään! Ha ha! Vaan teimme tärkeitä vedensäästöasennuksia, ja jätimme teille lapun, että ne eivät haittaa elämää ollenkaan! Ha ha! Että me olemme hauskoja veikkoja! No, silloin varmaankin ehkä luulitte, hyvä asukas, että siinä se oli? Ha ha! Riemukasta! Koska nyt, hyvä asukas, nyt me ihan oikeasti tulemme huoltamaan niitä vesikalusteita! Johonkin kellonaikaan, jonakin päivänä! Ha ha, heh heh! Arvatkaa milloin! Olkaa silloin hereillä, ettei tule mitään kiusaannusta! Ha, ha, ha!

Iloisin terveisin,
vesihuoltomiehet

Mestari

Ihmiseni sivisti minua Ingmar Bergmanin Seitsemännellä sinetillä ja Mansikkapaikalla. (Olen elämässäni kartellut monia klassikoita, ja päässyt näidenkin suhteen varsin varttuneeseen ikään ummikkona.) Seitsemäs sinetti ei ihan hurjasti kolahtanut, ainakaan yhdellä katsomiskerralla. Mutta aseenkantaja Jöns kyllä kolahti, ja tunteellinen seppä. Vaivaamaan jäi se, että eikö lapsella olisi näppärää olla vaippa, ja miten se lapsi löysi tiensä takaisin vanhempien luokse näiden laitettua hänet konttaamaan vapaasti maisemaan ja unohdettua hänet?
Mansikkapaikka oli enempi minunlaiseni elokuva. Tykkäsin kaikin puolin, paitsi vähäsen vähemmän varsinaisista unikohtauksista, jotka harvoin missään teoksessa vetoavat minuun. Erityismaininta neiti Agdalle, joka rulettaa.
Olen lukenut Bergmanin omaelämäkerrallisen Laterna Magican, josta jäi hiukan synkkä kuva ihmisestä. Siksi uskoin helposti, kun kaikkialla sanottiin, että miehen elokuvat ovat myös yhtä synkkyyttä ja symbolistista tuijotusta. Mutta kas, nämä kaksi elokuvaahan ovat kaikkea muuta. Seitsemäs sinetti herkeää paikoin vallan reippaaksi komediaksi - eikä huumori ole pienieleistä eikä hienovaraista. Mansikkapaikka ei ole komedia, mutta huumoria ja elämänmyönteisyyttä täynnään. Sehän on oikea hyvänmielen leffa. Missä se synkkyys oli? Rahat takas!

"Vän Jöns… i största förtroende… är inte livet ganska…"
"Jo, det är det. Men tänk inte på det nu, det är kollrigt, det är vad det är."

Ommm.

Nyt se Connie Willis on sitten jotakin julkaissut. Nimittäin asioita, jotka se on julkaissut jo aiemminkin. Tämähän on validi elämänvalinta. Arvostan sitä. Jos niin villi ja neofiilinen joku olisi, että tahtoisi lukea jotakin mitä ei ole aiemmin lukenut, niin tämänkin sallii Connie! Voi esimerkiksi ostaa 250 dollarilla nahkakantisen kirjan, jossa on muun seassa pari lukematonta asiaa. Tämäkin on relevantti ja ymmärrettävä tie kirjailijalle. Olen täydellisen harmoninen ja onnellinen Connien tekemien valintojen suhteen. Tyyni ja aurinkoinen, kuin soliseva puro heinäkuisena päivänä. Seesteinen on sana, jota haluaisin tässä käyttää.

MISSÄ SE ROMAANI LONTOON POMMITUKSESTA ON, CONNIE? MISSÄ?!

Muista aina liikenteessä

Tänään lähdin niin tomerasti junalle, että jätin kotiin kaikkinaiset kirjat sekä muut materiaalit lasten opettamista varten. Pidettiin sitten improvisaatiotekniikalla ja liitutaulun avulla aivan erityisen tiukka luento kielen käsitteistä ja hirsipuun säännöistä. (Joka vuosi löytyy hirsipuun suhteen se lapsi, joka viehättyy mahtavasti sabotaasin ajatuksesta ja ehdottaa joka peliin, että X! ja Z! ja hihittelee sitten tyytyväisenä, kun hirsipuu rakentuu.)
Minua viime aikoina hämmentänyt ilmiö on se, että kun ajan pyörällä pyörätietä ja saavun suojatien kohdalle, niin jokainen auto, ja bussi ja rekka ja joulupukin reki, pysähtyy että pääsen yli. Vaikka jo seison siinä ihan pysähdyksissä odottamassa, että menisivät ensin. Vallan melkein kiusaannuttaa moinen. Kun olen jalkaisin liikkeellä, tällaista ei satu ollenkaan näin johdonmukaisesti. Päinvastoin saan siinä seisoskella maailman menoa pohtimassa usein hetken jos toisenkin, kun autot menevät menojaan. Miksi näin? Onko polkupyörä prestiisimpi kuin pelkät jalat?

Kehittynyt rusehtava väri, paksu olemus

Eilen maisteltiin viinejä ravintola Sipulissa, jonka talvipuutarha on ihastuttava tila. Uspenskin katedraali häämöttää vaikuttavana yläpuolella, ja terassilla solisee vesi kalliota pitkin. Siellä tulee aina iloinen mieli. Tänäkin vuonna suomalaiset viiniesittelijät kaatoivat tarkasti ja nuukasti, ja ulkolaiset rempseällä ranneliikkeellä kunnon lasillisia. Tämän ilmiön johdonmukaisuutta on hauskaa seurata.
Viinitapahtumassa on ennustettavasti aina kova tungos ja istumapaikoista huutava pula. Minun seurueeni on perinteisesti käynyt lepuuttamassa jalkoja talvipuutarhan wc-aulassa, jossa on mukavia nojatuoleja ja rauhallista. Ja aina aivan tyhjää. Niistä istumapaikoista ei ole minkäänlaista kilpailua. Tämä on minusta kummallista; onko tosiaan niin kovin boheemia ja omalaatuista istua vessan vieressä, että sitä ei kukaan muu koko isossa tapahtumassa koskaan tee? No, hyvä meille.

Kulttuurimatkailu

Kun olin Lontoossa, luin niitä Robert Browningin ja Elizabeth Barrettin rakkauskirjeitä. Viime hetkellä tein salamannopeissa aivoissani sen kytkennän, että itse asiassa sijaitsin juuri siinä kaupungissa, missä nämä vaikuttavat runoilijat usein sijaitsivat myös. Poislähtöpäivänä ennen junan lähtöä jätin siis matkakumppanini seisomaan King's Crossille ja suoritin pyhiinvaelluksen Maryleboneen. Siellä istuin hetken hartaana Upper Wimpole Streetillä ja sitten toisen hetken sen kirkon rappusilla, jossa rakastavaiset lopulta salaa hipsivät naimisiin. Se oli aika vaikuttavaa.
Jo tätä ennen olin vähintään yhtä hartaana kiertänyt St.Paul's-katedraalia ympäri ja valokuvannut sen jokaisen kulman ja räystään, ja käynyt sisällä kurkottelemassa hienovaraisesti kaulaani lipunmyyntitiskin yli ja ohi (9 ja puoli puntaa! Goodness gracious me), sen takia että rakastan Connie Willisin novellia Fire Watch. (Se novelli on tuon linkin takana! Ihan kokonaan! Olen äimistynyt. Lukekaa se.)
Matkakumppanini tahtoi nähdä Millennium Bridgen, koska se on elokuvassa Love Actually. Oikein.

Chick Flicks

Katsoin äskettäin taas vielä kerran jälleen BBC:n kuolemattoman Pride and Prejudice -adaptaation. Colin Firthin palava katse otti taas minua vatsasta aivan hurjasti. Mikään ei ota minua niin vatsasta. Kun naiseni Tokiossa sitten pauhustani innostuneena ryhtyi parin päivän päästä myös tahollaan uusintakatsomaan sarjaa, teki minun vatsani kuperkeikkoja siksi, että hän katseli herra Darcya toisella puolella maapalloa ja sanoi irkkiin "Oih". Että aika lailla huippuviritetty vatsa on minulla.
Tämä sai minut ajattelemaan kaikkien aikojen romanttisimpia elokuvia tai minisarjoja. (Pitemmät tv-sarjat ovat oma lukunsa.) Mikä ottaa eniten vatsasta, top 4: tuo P&P. Dirty Dancing. The Village. The Terminator.

Quixotry

Minut houkuteltiin huppatrendien teille ja Facebookiin. Siellä olen kuuliaisesti heitellyt ihmisiä lampailla ja ryhtynyt vampyyriksi ja kaikkea mahdollista höpötystä, mitä on kehotettu tekemään. Naamapaikan tarjoamista addiktiivisista klikkailupeleistä ilahduin, mutta varsinaisesti oivalsin koko homman idean ja hauskuuden kun sieltä löytyi Scrabble. Jo alkoi Lyyti kirjoittaa! Sanapeliä on nyt sitten ystävien kanssa pelattu yöunien ja elämän kustannuksella. Ihanaa! Sinne tulkoot kaikki minun kanssa pelaamaan!

Saippualaatikon päältä

Katsoin Catch and Releasen. Se on mukava, ja siinä on Timothy Olyphant, Kevin Smith ja söötti neljävuotias. Ja Jennifer Garner. Että kastatessa olivat muistaneet minua, kiitos heille! Mutta romanttinen komedia se ei kyllä ole, sanoo Kevin Smithkin viisaasti kommenttiraidalla. Vähän niin kuin lempiesimerkkini Love Actuallyn kohdalla on tässäkin markkinointikoneistolla - ja Wikipedialla! - ollut hankalaa, ja sitten on menty metsään. Juu, jotkut rakastuvat tässä elokuvassa joihinkin. Ja monet ovat siinä oikein hauskoja. Mutta tästä ei, tälläkään kerralla, automaattisesti synny romanttista komediaa, joka on hyvin tietynlainen ja rajattu lajityyppi. Ei yhtään sen enempää synny, kuin syntyy road movie jokaisesta elokuvasta jossa ajetaan autolla tietä pitkin, tai kauhuelokuva jokaisesta elokuvasta jossa on kummitus.
Kun nyt alettiin näistä puhua, niin haluaisin seuraavaksi puuttua siihen, kun ihmiset astuessaan ulos metrosta --Tilanne on saatu hallintaan. Näppäimistö on otettu pois Taijamailta ja häneltä on evätty kahvinjuonti toistaiseksi. Pahoittelemme sattunutta häiriötä.

Onnellinen opintie

Tänään oli meillä lasten kanssa ihka ensimmäinen tehtäväpäivä. Asianmukaisella ja korrektilla jännittyneellä innostuksella käsiteltiin sellaisia kysymyksiä, kuin onko sanassa "siili" a-kirjain jossakin kohtaa vaiko ei, ja löytääkö pupu polun porkkanansa luokse. Onnistumisen ja saavutuksen tunteet velloivat vapaasti huoneessa, ja myös helpotus. Nämä tarunhohtoiset tehtäväpäiväthän ovat ihan kivoja! Tää hei onnistuu! Aiemmista vuosista oppineena tarjosin henkilöille heti myös mahdollisuutta tehdä ylimääräisiä tehtäviä kotona, jos heitä sellainen huvittaa. Hyvä tavaton, kuinka se heitä huvittaakaan. "Läksyjä! Meillä on koululäksyjä!"

Tyhjäkäyntiä

Tänään olen pelannut taas yhtä addiktoivaa höpöpeliä ja odottanut vesihuoltomiehiä, jotka iltapäivällä viimein saapuivatkin, mutta kavaluudella ja viekkaudella. Ei mitään tarkastettu eikä korjattu, vaan vain asennettiin vedensäästöhärpäkkeitä kaikkialle, mistä vettä saa tulemaan ulos. Hyvähän sekin toki on, omalla tavallaan.
Myös olen nähnyt elokuvan Desperation, puolella silmällä, koska enempi olisi puuduttanut aivon. Kirjakaan ei ole parasta Kingiä, mutta elokuvana ei homma toimi alkuunkaan. Ei ole edes kunnolla huono, mikä sekin toimisi viihteenä, vaan pitkästyttävä vain.

Menneitä

Nyt on taas eilinen, jos joku kysyy.
Syysgrillaus! Ensimmäistä kertaa tänä vuonna grillattiin kielletyllä kertakäyttöjutulla. Poliisi ei tullut, mutta ei ollut grillikään kuin ennen. Hädintuskin saatiin toinen satsi alta pois ennen kuin hiipui höö.
Viimeisen grillauksen katkeransuloiseen tunnelmaan osui raitiovaunussa oikein vanha, oikein oma ihmiseni. Se se vasta olikin! Katkeransuloisen kohtaamisen hetki. Henkilö pysyi pystyssä vaikka singahdin häntä päin, joten voitoksi laskettakoon tämäkin kaikista tilanteista.

...Mhä? Olen mä hereillä!

Minulla on sellainen vuokranantaja, joka pitää kaikesta todella hyvää huolta. Se on hienoa ja sydämeni arvostaa sitä. Täällä asuessani on ovelle tullut setiä kysymään, saavatko tuoda uuden jääkaapin, saavatko vaihtaa ulko-oven uuteen, saavatko laittaa olohuoneeseen uuden lattian, vaihtaa keittiön tasot, uusia kattovalaisimien sähköt, laittaa tietokonepöydän alle tassut ettei tärinä riko mitään, ilmata patterit, tarkastaa ikkunoiden kunnon, säätää tuuletusventtiilit, asentaa ilmaisen laajakaistan... Nyt ollaan tulossa tarkastamaan ja huoltamaan vesikalusteita. Kylpyhuoneessa, oletan.
Joukkojen paikallevyörymisen ajankohta on tyypillisesti, ja tälläkin kertaa, hiukan epämääräinen: joko tiistaina, tai keskiviikkona, tai torstaina, tai perjantaina, ja ehkä kahdeksalta aamulla tai ehkä viideltä iltapäivällä, tai ehkä joskus siinä välissä. Kotona työskentelevänä hepsankeikkana en yleensä herää kahdeksalta aamulla, paitsi perjantaisin ja silloin kun vuokranantajalla on tällainen huolenpidon hetki. Taas on siis sellainen vaihe, jolloin nousen tokkuraisena anivarhain odottelemaan joskus mahdollisesti saapuvia säätäjäsetiä. Niinä hetkinä, yrittäessäni saada kahvimukia osumaan kasvojen tienoolle, keskityn aina ajattelemaan sitä, kuinka ihana vuokranantajani oikeasti on.

Raskaan raataja

Sellaiseen voi maailmassa aina luottaa, että jos pitää viikon lomaa vuodessa, niin se viikko on työasioiden suhteen kaikkeista kiireisin sitten ikuna. Kun tulee uupuneena ja pöpperöisenä (mutta autuaan onnellisena!) lomaltansa takaisin, odottaa kotosalla herkulesmainen työsuma ja maileja pomolta, joka sanoo, että "toivottavasti oli kiva loma, ja tee ihan sillai rauhassa nämä rästihommat tästä pois, kunhan vaan tosi nopeasti. Ja tässä muuten on sitten nää uudet työt, ja tässä, ja tässä. Iloista kotiinpaluuta!" Tämän ikiaikaisen ja ihmiskuntaa yhdistävän totuuden kanssa olen tässä nyt viikon verran paininut, elikäs juossut vyöryvän lumipallon edellä. Hyvälle mielelle tulee siitä, että aina ei ole näin kiireistä!

Atletismi

Tänään olin alkukodissani syömässä hyvin, ja siellä Suomi voitti keihäänheiton maailmanmestaruuden. Kyllä nousi pala kurkkuun isillä ja minulla, ja sarkasmi äidillä. Lisäksi se keihäänheittäjä on häkellyttävän salskea! Tätä urheiluhommaa pitäisi enemmänkin jostakin tuutista.

Pitempää ikää

Eilen altistuin myös kuusivuotiaan säkenöivälle sukkeluudelle: sano suomeksi "black fire monkey". Minä sanoin, ja huumorin malja oli ylitsevuotavainen, ja meitä kaikkia nauratti aivan kauhean paljon. Maailman paras töi.