Tuli tuluskukkaro

Menin ostamaan pölypusseja. Ostin sen sijaan rintaliivit ja kengät. Sitten menin toiseen kauppaan ostamaan kananmunia ja perunoita. Ostin appelsiinijugurttia. Loppupäivän ilmeisesti vietän kokoamalla rintaliiveistä ja jugurtista pölynkerääjää imuriini ja järsimällä sporttipistokkaita.

Organisointi

Tänään olen odottanut sähköpostia Brysselinpomolta. On työprojekti, jolla on aika tiukka aikataulu; olen sitä varten lietsonut itseni - harvinaisen onnistuneesti - suureen työnteon kiihkoon ja valmiuteen, mutta jäänyt sitten käymään suurilla kierroksilla tyhjää, koska suurin osa käännettävästä materiaalista puuttuu vielä. Sitä olen nyt sitten hermostuneena sieltä Brysselistä odotellut. Nyt juuri tässä illansuussa tulikin viimein sieltä viesti. Siinä Brysselinpomo sanoo että ette kai tienneetkään tästä ihan toisesta isosta projektista joka alkaa just nyt, tässä on ensimmäiset matskut siihen, siinä on aika tiukka aikataulu, varsinkin kun on tämä edellinen iso projekti tässä juu, ja on tärkeätä muistaa, että tärkein prioriteetti on nyt kummiskin se projekti jonka materiaalia emme ole teille lähettäneet, kiitos heihei.

Vessakeskeinen elämä

Koska oli Amerikan yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, avasin viimein grillikauden sikäläisen ihmiseni kanssa. (Emme kuitenkaan ole varsinaisesti odotelleet tätä merkkipäivää grillaamisen aloittamisen kanssa, vaan sään oikukkaat jumalat eivät kesäkuussa laisinkaan suosiolla katsoneet puistossa istumista.) Sää oli nyt täydellinen, tuulenvire lämmin ja leppeä ja grilli tuoksuvainen. Ihanan idyllin rikkoi vain se, että Koffin puiston vessa on jo ties kuinka monetta viikkoa poissa käytöstä, mikä ei aiheuta ainoastaan villiä joukkopissailua puskissa ja talonseinustoilla, vaan myös taijamaiden villiä laukkaa urbaanissa maastossa etsimässä pääsyä wc-pöntön luokse. (Taijamait eivät pissi puskaan. Se on luonnonlaki.)
Kaupunginisien armoa odotellessa joudun suosimaan kesänvietossa sisätiloja kuten Rotterdam, jossa pari päivää sitten viehätinkin viettävät 8 tuntia vanhan, rakkaan ystävän kanssa. (Kahdeksassa tunnissa ehtii juoda liikaa kofeiinia, kanssaihmiset. Varokaa.)

Kesken jää

Olen yrittänyt lukea Bujoldin Sharing Knife -trilogiaa. Ykkösosan selvitin kunnialla, kakkosessa alkoi takkuilla jo alkumetreillä. Olen suuri romanttisen kirjallisuuden ystävä, mutta nyt opin kypsällä iällä itsestäni sen, että lämpimät tunteeni eivät kata olemassaolevan parisuhteen kuvausta nk. genrefantasiamaailmassa, eivätkä varsinkaan kata sitä, kun kirjakaupalla vatvotaan sitä kun kenenkään perhe ei tykkää että mentiin naimisiin, ja kulttuurieroja on kauheasti (ah! niin kauheasti), mutta voimakkaat ja fiksut ja rakastettavat ja kaikessa-hyvät rakastavaiset tekevät onneksi kuitenkin hyvän vaikutuksen toistensa ennakkoluuloisiin sukulaisiin. Nimimerkki Moukka pääkaupunkiseudulta kysyy: eikö voisi kirjoissa tapahtua jotakin?

Pre-apokalyptiikka

Tänään olen vaikuttunut supertulivuorista. Ne ovat niitä, jotka ensin keräävät magmaa maan alle muutaman satatuhatta vuotta, että sitä on oikein kunnolla sitten kun aletaan purkautua. Kun sellainen viimeksi purkautui Kaakkois-Aasiassa 75 tuhatta vuotta sitten, tuli pieni jääkausi ja kaikkinainen elämän hankaluus maapallolla. Nyt Yellowstonen kansallispuiston alla paisuu magmasäiliö, jota on koottu ehkä 640 000 vuotta; viisaat arvelevat, että juuri sen supertulivuoren purkautumissykli on osapuilleen 600 000 vuotta. Vau. En oikeasti pelkää että vulkaaninen talvi (tätä termiä ei mahdollisesti ole olemassa, mutta jos ei ole, niin en tajua miksi. Re. volcanic winter) koittaa tässä elinaikanani, mutta pelkästään se, että se on mahdollista on aika huisi ajatus. Kyllä muuttuisi siinä kaikki kertarysäyksellä.

Sankar jylhän kuusiston

Lauantai-iltana hypnotisoiduin tv-ruudun ääreen, koska näytettiin suorana Jukolan viestiä. En ollut kotonani, enkä saattanut lähteäkään kotiini ennen kuin oli aamu ja viesti loppui. Selittämätöntä kyllä, tämä oli aivan mahtavaa viihdettä. Erivärisiä pisteitä kartalla; välillä näkymä ryteikköön, jossa vilahtaa joku. Ja ylivoimaisena vetonaulana tasaisin välein taiteellista kuvaa männynoksista sillä aikaa, kun Antero Viherkenttä kuiskailee legendaarisella äänellään jonkun rastin luota, että nyt kohta tänne saattaa tulla jokin joukkue, tai saattaa olla että ei tule, ja onkos tuolla nyt joku, onko tuo suomalainen?
Nyt harmittaa, että suunnistusta ei tule koko ajan telkkarista.

Liikaa

Kohtalon tiet veivät minut tänään Itäkeskukseen. Eivät kaupunginosaan eivätkä bussiin johon vaihdetaan metrosta, vaan siihen itseensä: kauppakeskushelvettiin. En tahdo taas seuraavaan kymmeneen vuoteen. Minusta on kiva ajatus se, ettei talven hyrskyissä tarvitse nojata viimaan siirtyessään kaupasta toiseen, mutta kyllä jokin raja on oltava. Vetäisin sen rajan siihen, että luetaan karttaa kuin oltaisiin vieraassa kaupungissa: jos nyt tästä mennään tätä Bulevardia, ja sitten tänne Piazzalle, niin sitten 100 metrin päässä aukion oikealla laidalla on se kauppa mitä etsitään! Herttinen sentään, siellä oli kylttejä kuin moottoritien varrella, että "Huoltoasema 3 km".

Saaressa

Olin Isossa Vasikkasaaressa piknikillä. En tiedä miksen ole aiemmin ollut, mutta en ole, ja nyt oli hauska katsoa Espoon maisemia ihan uudesta vinkkelistä. Jos jokin vika olisi saaresta löydettävä, se on se, että rannassa siellä tuuli hyytävän arktisesti ja tarvittiin kaikki villavaatteet, ja keskellä taas vehmaalla nurmikolla paistoi aurinko niin kuumasti että paljastin laajalti uloimmat kerrokseni, jotka sitten kärtsääntyivät ennätyksellisesti. Olen punainen kuin rapu.
Jäätymisen ja paistumisen ohessa söin muiden laittamaa ja saareen kantamaa ruokaa, otin ehkä-maailman-taiteellisimpia valokuvia yhdessä kivojen ihmisten kanssa, join viiniä, grillasin ja heitin bumerangia. Se meni puuhun, mutta heitinpä kummiskin. Että aika hyvä piknik oli, ja sinne saareen pitää mennä paljon uudelleen. Lähtekää mukaan!

Nyt se on taas

Olin puistossa. En ekaa kertaa tänä kesänä; oli vähän epäselvää milloin se Kesä tulisi. Istuskeltaisiinko tässä vaan, vai olisko se joskus?
Saapui Hymyilevä afrikkalainen. Hän kerää pulloja, silloin kun on kesä. Näin hänet ja ajattelin, että no on se nyt. Hän tuli luoksemme, hymyili ja sanoi minulle, että no nyt on kesä! Kuinka hauska nähdä.
Minustakin oli hauska nähdä. Nyt on kesä.

Stalker-taimi

Oli kevään viimeinen opetus. Kuusivuotias koki lievää eroangstia ja halusi lähteä mukaani kotiin. Kun sanoin että hänen täytyy nyt kummiskin vaan jäädä vielä päiväkotiin, hän oli hetken hiljaa. Sitten käytiin keskustelu:
"Ope, missä sä asut?"
"Espoon keskuksen lähellä."
"Kerrostalossa vai omakotitalossa?"
"Kerrostalossa."
"Numero?"
"Numero? No se on 6."
"Minkä värinen talo?"
"Valkoinen."
"Katto?"
"Ööö... On?"

Missä ne oikein ratsastaa?

Kuten odottaa saattaa, päiväkodissa kuului tänään paljon erittäin epävireistä, voisi sanoa paikoin jopa atonaalista* ujellusta teeman "Missä miehet ratsastaa" ympärillä. Onneksi esikouluopetus on melkein lopussa tältä keväältä, ja syksyllä on varmaankin uudet hitit.

*(Saako sitä sanaa suomessa käyttää tähän tarkoitukseen, vai onko se vain se tietty musiikkisuuntaus?)

Tänään olen...

puhaltanut ilmaa keisaripingviiniin. Se on 1,2 metriä korkea ja erikoisen pullukka. Ilmaa siihen mahtuu joitakin kuutiometrejä, informoivat keuhkoni minua. Keuhkoni myös ehdottavat, että lakkaisimme puhaltamasta ilmaa pingviiniin. Pääni on keuhkoista riippumattomasti ehdottanut aivan samaa asiaa, valittaen huimausta ja alkavaa särkyä. En antaisi periksi moiselle kitinälle, ellen pian lähtisi lentokentälle ihmiseni luokse. Pingviini kuitenkin seisoo nyt omilla jaloillaan, olen luvannut sille puhaltaa myöhemmin vielä nokan suoraksi ja masun pinkeäksi. (Tunnustan tässä, etten aiemmin ymmärtänyt keisaripingviinien olevan aivan niin suurikokoisia. Opettavainen lelu.)

Hukkaan heitettyä

Tuhlasin pitkät pätkät uniaikaani siihen, että kuuntelin Cameron Diazin juttelevan kampauksista jonkun toisen blondin näyttelijätytön kanssa, ja yritin sitten vimmatusti googlettaa sen toisen tytön nimeä. On sanottava että olen joskus nähnyt hiukan jännempiäkin unia, ja tilaisin nyt niitä taas eikä tällaisia. Kiitos.

Vitsaus

Tänään oli kuusivuotiailla keskenään puhetta siitä, miksi kukin heistä inhoaa isosiskoaan. (Tämä isosisko yrittää olla kuvittelematta, mitä omalla pienellä veljyellä kuusivuotiaana oli hänestä sanottavana.) Syitä oli monia, ja aika hyviä, kuten se, että isosisko vain kirkuu ja rääkyy, se, että se soittaa klarinettia, sekä se, että se lukee vain Aku Ankkaa eikä leiki leikkejä. Suuri ja harmoninen oli konsensus siitä, että isosiskot ovat epämiellyttäviä ja on aina hyväksi, kun ne menevät viikonlopuksi jonnekin muualle.

Noloa

Kotona työskentelevän huithapelin pulmia: on päässyt vuorokausirytmi repsahtamaan niin aikaiseksi, etten millään jaksaisi olla hereillä kahdelta yöllä kun Suomi ja USA urheilevat. Nolottaa moinen nössöily. Ajattele kaikkia niitä, jotka valvoisivat jos voisivat! Ryhtiä, nainen, ja valvot kun kerta saat aamulla nukkua! On se nyt kumma.

Taijamai luonnon helmassa

Olin vanhempieni takapihalla, koska äitini oli pyytänyt minua poimimaan maljakkoon narsisseja. Tunnistin erehtymättömällä luontotietämykselläni välittömästi narsissin pihan moninaisten kukkien joukosta, mutta sitten kaikki muuttui järjettömäksi. Minua pyydettiin poimimaan "keltaisia noiden pitkien narsissien takaa". Mitä? Ei niiden pitkien pitänyt olla narsisseja, niiden keltaisten piti olla narsisseja. Mitä nämä keltaiset sitten muka ovat, tiedustelin minä kärttyisästi. Narsisseja, sanottiin minulle. Nythän ymmärrätte, että tämä alkoi jo olla aika paksua. Jaaha, sanoin minä, ja mitä nämä valkoiset täällä sitten ovat? No nehän ovat narsisseja. Hahhaa, hauska juttu, ajattelin minä. Todella vakuuttavaa. Tämä vihreä tässä, tämä jonka neulasten sekaan talvella ripustetaan pihavalot, sen nimi on varmaankin NARSISSI, vai mitä? Näettehän miten mahdottomaksi ihmiselle tehdään näiden asioiden oppiminen. Herranen aika sentään.

Globaalia

Uudessa Nyt-liitteessä kerrotaan kanadalaisesta nuoresta naisesta, joka joka päivä kuuntelee iloisena YleX:n Peltsiä, Ileä ja Putkosta. Siellä Kanadassa siis. Poikien jutut naurattavat häntäkin, ja heidän nauruunsa hän on kuulemma "vähän rakastunut". Hän ei ymmärrä laisinkaan suomea, mutta ei anna tämän häiritä. Ihailtava asenne, poikkeuksellisen sivistynyt sydän: YleX:n pojat ovat kauhean kivoja!

Epäorientaatio

Tänä aamuna tietokoneeni heräsi uuteen päivään siinä odottamattomassa käsityksessä, että oli 2.1.2002 ja kello oli 14.08. Tämä sattui juuri sellaisena aamuna, kun aivan oma-aloitteisesti nousin sängystä heti kahdeksan jälkeen. Niin juuri silloin piti tietokoneen sanoa, että haha, iltapäivä on jo pitkällä, luulitkos heränneesi aikaisin? MUAHAHAHAA.
Hoksasin kuitenkin sitten asiain tolan ennen kuin ehdin alkaa viettää tammikuista, vuoden 2002 iltapäivää. Silloin olisi ollut vielä Buffya jäljellä vaikka kuinka.

Rautaista

Näin Iron Man -leffan.
Supersankarit ovat genre, johon en ole koskaan päässyt kiinni. Olen suorastaan sitä vierastanut, perinteisesti. Yhtään sellaista sarjakuvaa en ole eläissäni lukenut, ja kaikki nämä elokuva-adaptaatiot eivät siksi tietenkään voi aueta minulle samalla lailla kuin aihetta tunteville.
Oli miten oli, Iron Man oli mukava toimintaleffa. Suuri loppumättö oli täysin turha, kuten toimintaelokuvissa tyypillisesti on, mutta muilta osin olin viihdyttynyt. Ennen kaikkea Robert Downey Jr. on loputtoman ihastuttava ja karismaattinen, ja kerrassaan erinomainen valinta rooliin. Pelkäsin ennalta, että miestä näytettäisiin liian vähän kaikenlaisten supersankaritehosteiden alta, mutta pelko oli turha: leffantekijät ymmärsivät selvästi Robertin arvon.
En vieläkään tiedä mitään siitä, miten rautamies sarjakuvissa esitetään, mutta tämän leffan perusteella hän tuntuu kertaheitolla sympaattisemmalta tyypiltä kuin kukaan muu tietämäni supersankari.

Ongelmat

Tiedättehän sen tilanteen, kun haluatte ulos makuuhuoneesta (sellaistakinhan saattaa joskus sattua), mutta ette pääse sieltä, koska ulkopuolella kissa hakkaa suljettua ovea maanisesti eikä silloin sitä ovea pidä avata, ettei anna kissalle väärää viestiä? Niin sitä minä vaan että... Anteeksi? Mm? Ette tiedä? Ai... Joo no, en minäkään tietysti tiedä... Kenellä sitä nyt sellainen kissa...