Sijaistaessani päiväkodissa tämän lukuvuoden aikana olen saanut todistaa toukan kasvamista ihmiseksi. Erästä pientä poikaa on näes aina äidin mukana hakemassa pienenpieni pikkuveli.
Aluksi äiti asetti pikkuveljen pötköttämään seinän viereen lattialle siksi aikaa kun isoveljeä puettiin. Siinä pikkuveli köllötteli hiljaa, pulleana ja tyytyväisenä.
Sitten seurasi pitkä talvi, jonka aikana pikkuveli saapui muodottomaksi pötkyläksi puettuna ja äiti laski hänet istumaan nojalleen seinää vasten. Hän istui siinä hiljaa, pulleana ja tyytyväisenä.
Eräänä päivänä alkukeväästä tapahtui sellainen mullistus, että pikkuveli laskettiin seinää vasten nojalleen seisovassa asennossa. Siinä hän seisoi ja nojaili hiljaa, pulleana ja tyytyväisenä.
Tänään on lopullinen muodonmuutos tapahtunut. Pikkuveli asetettiin seisomaan omille jaloilleen keskelle lattiaa. Hän on kasvanut eroon seinästä. Hän söi tyytyväisenä jotakin sellaista mautonta mitä pienille ihmisille annetaan järsittäväksi ja otti samaan aikaan muutamia askelia eteisessä. Hän osaa kävellä ja syödä yhtä aikaa! Nojaamatta seinään! Eikä hän näytä enää ollenkaan niin pullealta toukalta, vaan isolta pojalta housuissaan ja kävelykengissään. Minä olen liikuttunut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Myönnä pois: itsesikin tekisi mielesi lähinnä köllötellä hiljaa pulleana ja tyytyväisenä järsien jotakin sellaista mautonta. Vaan sallitaanko sitä sinulle tässä hektisessä nykymaailmassa, jossa aikuisilta vaaditaan aina vain enemmän? Ei sallita!
Lähetä kommentti