Stalker-taimi

Oli kevään viimeinen opetus. Kuusivuotias koki lievää eroangstia ja halusi lähteä mukaani kotiin. Kun sanoin että hänen täytyy nyt kummiskin vaan jäädä vielä päiväkotiin, hän oli hetken hiljaa. Sitten käytiin keskustelu:
"Ope, missä sä asut?"
"Espoon keskuksen lähellä."
"Kerrostalossa vai omakotitalossa?"
"Kerrostalossa."
"Numero?"
"Numero? No se on 6."
"Minkä värinen talo?"
"Valkoinen."
"Katto?"
"Ööö... On?"

Missä ne oikein ratsastaa?

Kuten odottaa saattaa, päiväkodissa kuului tänään paljon erittäin epävireistä, voisi sanoa paikoin jopa atonaalista* ujellusta teeman "Missä miehet ratsastaa" ympärillä. Onneksi esikouluopetus on melkein lopussa tältä keväältä, ja syksyllä on varmaankin uudet hitit.

*(Saako sitä sanaa suomessa käyttää tähän tarkoitukseen, vai onko se vain se tietty musiikkisuuntaus?)

Tänään olen...

puhaltanut ilmaa keisaripingviiniin. Se on 1,2 metriä korkea ja erikoisen pullukka. Ilmaa siihen mahtuu joitakin kuutiometrejä, informoivat keuhkoni minua. Keuhkoni myös ehdottavat, että lakkaisimme puhaltamasta ilmaa pingviiniin. Pääni on keuhkoista riippumattomasti ehdottanut aivan samaa asiaa, valittaen huimausta ja alkavaa särkyä. En antaisi periksi moiselle kitinälle, ellen pian lähtisi lentokentälle ihmiseni luokse. Pingviini kuitenkin seisoo nyt omilla jaloillaan, olen luvannut sille puhaltaa myöhemmin vielä nokan suoraksi ja masun pinkeäksi. (Tunnustan tässä, etten aiemmin ymmärtänyt keisaripingviinien olevan aivan niin suurikokoisia. Opettavainen lelu.)

Hukkaan heitettyä

Tuhlasin pitkät pätkät uniaikaani siihen, että kuuntelin Cameron Diazin juttelevan kampauksista jonkun toisen blondin näyttelijätytön kanssa, ja yritin sitten vimmatusti googlettaa sen toisen tytön nimeä. On sanottava että olen joskus nähnyt hiukan jännempiäkin unia, ja tilaisin nyt niitä taas eikä tällaisia. Kiitos.

Vitsaus

Tänään oli kuusivuotiailla keskenään puhetta siitä, miksi kukin heistä inhoaa isosiskoaan. (Tämä isosisko yrittää olla kuvittelematta, mitä omalla pienellä veljyellä kuusivuotiaana oli hänestä sanottavana.) Syitä oli monia, ja aika hyviä, kuten se, että isosisko vain kirkuu ja rääkyy, se, että se soittaa klarinettia, sekä se, että se lukee vain Aku Ankkaa eikä leiki leikkejä. Suuri ja harmoninen oli konsensus siitä, että isosiskot ovat epämiellyttäviä ja on aina hyväksi, kun ne menevät viikonlopuksi jonnekin muualle.

Noloa

Kotona työskentelevän huithapelin pulmia: on päässyt vuorokausirytmi repsahtamaan niin aikaiseksi, etten millään jaksaisi olla hereillä kahdelta yöllä kun Suomi ja USA urheilevat. Nolottaa moinen nössöily. Ajattele kaikkia niitä, jotka valvoisivat jos voisivat! Ryhtiä, nainen, ja valvot kun kerta saat aamulla nukkua! On se nyt kumma.

Taijamai luonnon helmassa

Olin vanhempieni takapihalla, koska äitini oli pyytänyt minua poimimaan maljakkoon narsisseja. Tunnistin erehtymättömällä luontotietämykselläni välittömästi narsissin pihan moninaisten kukkien joukosta, mutta sitten kaikki muuttui järjettömäksi. Minua pyydettiin poimimaan "keltaisia noiden pitkien narsissien takaa". Mitä? Ei niiden pitkien pitänyt olla narsisseja, niiden keltaisten piti olla narsisseja. Mitä nämä keltaiset sitten muka ovat, tiedustelin minä kärttyisästi. Narsisseja, sanottiin minulle. Nythän ymmärrätte, että tämä alkoi jo olla aika paksua. Jaaha, sanoin minä, ja mitä nämä valkoiset täällä sitten ovat? No nehän ovat narsisseja. Hahhaa, hauska juttu, ajattelin minä. Todella vakuuttavaa. Tämä vihreä tässä, tämä jonka neulasten sekaan talvella ripustetaan pihavalot, sen nimi on varmaankin NARSISSI, vai mitä? Näettehän miten mahdottomaksi ihmiselle tehdään näiden asioiden oppiminen. Herranen aika sentään.

Globaalia

Uudessa Nyt-liitteessä kerrotaan kanadalaisesta nuoresta naisesta, joka joka päivä kuuntelee iloisena YleX:n Peltsiä, Ileä ja Putkosta. Siellä Kanadassa siis. Poikien jutut naurattavat häntäkin, ja heidän nauruunsa hän on kuulemma "vähän rakastunut". Hän ei ymmärrä laisinkaan suomea, mutta ei anna tämän häiritä. Ihailtava asenne, poikkeuksellisen sivistynyt sydän: YleX:n pojat ovat kauhean kivoja!

Epäorientaatio

Tänä aamuna tietokoneeni heräsi uuteen päivään siinä odottamattomassa käsityksessä, että oli 2.1.2002 ja kello oli 14.08. Tämä sattui juuri sellaisena aamuna, kun aivan oma-aloitteisesti nousin sängystä heti kahdeksan jälkeen. Niin juuri silloin piti tietokoneen sanoa, että haha, iltapäivä on jo pitkällä, luulitkos heränneesi aikaisin? MUAHAHAHAA.
Hoksasin kuitenkin sitten asiain tolan ennen kuin ehdin alkaa viettää tammikuista, vuoden 2002 iltapäivää. Silloin olisi ollut vielä Buffya jäljellä vaikka kuinka.

Rautaista

Näin Iron Man -leffan.
Supersankarit ovat genre, johon en ole koskaan päässyt kiinni. Olen suorastaan sitä vierastanut, perinteisesti. Yhtään sellaista sarjakuvaa en ole eläissäni lukenut, ja kaikki nämä elokuva-adaptaatiot eivät siksi tietenkään voi aueta minulle samalla lailla kuin aihetta tunteville.
Oli miten oli, Iron Man oli mukava toimintaleffa. Suuri loppumättö oli täysin turha, kuten toimintaelokuvissa tyypillisesti on, mutta muilta osin olin viihdyttynyt. Ennen kaikkea Robert Downey Jr. on loputtoman ihastuttava ja karismaattinen, ja kerrassaan erinomainen valinta rooliin. Pelkäsin ennalta, että miestä näytettäisiin liian vähän kaikenlaisten supersankaritehosteiden alta, mutta pelko oli turha: leffantekijät ymmärsivät selvästi Robertin arvon.
En vieläkään tiedä mitään siitä, miten rautamies sarjakuvissa esitetään, mutta tämän leffan perusteella hän tuntuu kertaheitolla sympaattisemmalta tyypiltä kuin kukaan muu tietämäni supersankari.

Ongelmat

Tiedättehän sen tilanteen, kun haluatte ulos makuuhuoneesta (sellaistakinhan saattaa joskus sattua), mutta ette pääse sieltä, koska ulkopuolella kissa hakkaa suljettua ovea maanisesti eikä silloin sitä ovea pidä avata, ettei anna kissalle väärää viestiä? Niin sitä minä vaan että... Anteeksi? Mm? Ette tiedä? Ai... Joo no, en minäkään tietysti tiedä... Kenellä sitä nyt sellainen kissa...