Inhimillistä draamaa

Tänään oli päiväkodissa dramaattisia tilanteita. Yksi niistä liittyi televisiosta irronneeseen scart-piuhaan, joka sai kolme tätiä vääntelemään käsiään pitkähkön ajan. Toinen liittyi traagiseen jonossaetuilemistapaukseen. Pieni poika johdatti minut lasten vessaan, jossa huolellisesti rekonstruoitiin koko karmiva tilanne: "I was, like, here." (Poika siirtyy kolme askelta vasemmalle.) "She was, like, here. Then I, like, went here, like this, but she came here like this, and she went in there, like this, even though I was, like, here!" Tällaisesta oli meidän kaikkien ymmärrettävästi vaikea toipua.

What would Batman do?

Tulin taas ystävällisen ihmisen taholta johdatetuksi virkistävien vetten ääreen. Tällä kertaa ovat sieluani elähdyttäneet Dr. McNinja sekä The Order of the Stick. Ei silleen että olisin mikään nörtti, mutta jätinpä kuitenkin lähtemättä tänään minnekään liikkeelle, koska piti lukea roolipelisarjista. Erityisesti hurmaa silti kyllä tohtori Ninja. Sitä lukiessa ei syksy mahda ihmiselle mitään!

Onko tuo lehmä ikkunani takana?

Nyt on sillä lailla maailma järkkynyt, että olen lukenut Neal Stephensonilta kirjan, joka ei ole ainutlaatuisen nerokkaan loistava. Sen nimi on Zodiac. Ei tarvitse lukea sitä, ellei jo ole. Se on kuulemma Nealin toinen koskaan julkaistu romaani. Kaipa se on jonkinlainen selitys. Paitsi kirjoitusvirheille se ei ole selitys, hyvä kustannustoimittaja.
En kuitenkaan lannistu enkä anna maailman sieluani synkistää. Cryptonomiconin ja Barokkisyklin (eläköön rakas suomeni kieli!) ylivoimaista hohtoa ei voida yhdellä hudilla himmentää. Kirjoita lisää, Neal, ja pian.

Ajan hermolla

Alkukodissani katsottiin tänään televisiosta Eurovision tanssikilpailua. Tai mikä sen nimi onkaan.
"Onks tää se, joka oli joskus tosi kauan sitten?"
"On."
"Onks tää se, jonka Suomi voitti?"
"On."
"Iik, tää on niin jännää etten mä pysty istumaan! Suomalaiset, te ootte niin hyviä! Iik! Mua jännittää!"
"Niin tota, me siis tiedetään jo että... &#¤% antakaa enemmän pisteitä Suomelle! Mikä teitä vaivaa?!"
"Mä kannatan Irlantia! JA SUOMEA! Iik, Suomi sai taas pisteitä!"
"SUOMELLE KYMMENEN PISTETTÄ!"
"IIIIIIK!"

Jälkijättöisyys

Luulen, että minulla on parvorokko. Sitä liikkuu päiväkodeissa. Koska en viikko sitten sijaistaessani tullut huutaneeksi lapsille, että "Vade retro, sinä taudin pesäke!" enkä muilla tavoin estäneeksi heitä halaamasta minua sekä istumasta sylissäni, odotan nyt mielenkiinnolla yleistyneempää ihottumaa, joka vähitellen muuttuu verkkomaiseksi kuvioitukseksi etenkin raajoissa. Kasvoissa olivat oikeaoppiset oireet jo eilen. Mihin minä oikein lapsuuteni käytin, kun en ilmeisesti tätä silloin suorittanut?

Linjauksia

Pieni poika kertoo tanssineensa valssia tytön kanssa. Pieni tyttö kertoo tanssineensa myös valssia tytön kanssa samassa tilaisuudessa. "Tytöt voi mennä yhessä naimisiin," huomauttaa pieni poika tähän relevantilla tavalla. "Niin, mutta niille ei tule lapsia," sanoo pieni tyttö huolettomasti ja pomppii pois.

En jousta

Harmaata, kylmää ja märkää. Kaikki ymmärtävät, että on omenaherkun aika. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä, millaista omenaherkku on. Se ei todennäköisesti ole sitä, mitä juuri nyt ajattelette. Sen olen pitkän elämäni aikana oppinut.
Omenaherkussa on uunivuoan pohjalla omenanpalasia runsaassa siirapissa ja sokerissa. (Runsaassa.) Myös siinä on kanelia. Sen jos unohtaa, ei hyvä seuraa.
Päällä on voisulaan sekoitettuja kaurahiutaleita oikein paksusti. Kauraa pitää olla paljon, paljon enemmän kuin omenaa.
Kun se tulee uunista, se on omenaherkkua. Muut ovat jotakin muuta, esimerkiksi omenahyvettä.

Suloisia identiteettikriisejä

Näin Kansallisteatterin Muumipapan ja meren. Tykkäsin; lavalla oli rinnakkain muhkea muumi ja ihminen, joka puhui muumin äänellä, ja se toimi. Kiinnostava ratkaisu.
Tove Jansson oli kovin viisas.
"Eläminen on ihanaa, kaikki voi kääntyä ylösalaisin yhdessä hetkessä!"

Dystopia

Katsoin Soylent Greenin. Se on varsin hyvä ja vähemmän naivistinen kuin jotkut saman aikakauden ja lajityypin tuotteet - kenelläkään ei ole Star Trek - kokovartalopukua päällä, vaikka ollaan tulevaisuudessa! Siedin tässä jopa ikiaikaista, piintynyttä inhokkiani Charlton Hestonia ja hänen huonosti istuvia housujaan ja omituisia hampaitaan ja ryhtiään ja sitä tapaa millä... Jaa. Missäs olinkaan. Tämä elokuva, se oli aika hyvä.

Vuorokausirytmi?

Jos aloittaa katselun suunnilleen yhdeksältä illalla, ehtii katsoa jopa neljä elokuvaa ennen aamun ensimmäistä metroa. Tämä testattiin järjestyksessä teoksilla The Sixth Sense, Fifth Element, Lost Boys ja Jurassic Park III. (Jos jostakusta tuntuu että taso heikkenee listan loppua kohti, tämä ei ole sattumaa.) Kahvia tässä suorituksessa kuluu runsaasti, ja Taijamaille saatetaan silti viimeisen elokuvan aikana joutua selittämään mitä tapahtuu.
Vaikuttavan kohtauksen erikoismaininnan saa Fifth Elementin diivan jälkimmäinen lauluesitys, joka sai nukkuvan koiran äkkiä tomerasti heiluttamaan häntäänsä. Tällä hurmaavalla tyypillä onkin aina ollut moitteeton maku.

Isältä pojalle

Opetäti sai ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, kun osasi kertoa lapsille, miten kappaleen Hetki lyö sanat menevät. Nuorille laulumiehille paljastui samalla, ettei se ole Ari Koivusen keksimä laulu.
Pari vuotta sitten silloinen esikoululainen kertoi minulle tohkeissaan, että Darth Vader on Luken isä.

Kolme ja risat

Vietin päivän juuri kolme vuotta täyttäneiden ihmisten seurassa. Paras ikä kaikista. Niin pieniä ja niin isoja ovat he. On hyväksi välillä seurata, miten haastava ja uusi on maailma pienelle. Yksi istui totisena keinussa ja yritti ymmärtää, kun suuri ja kokenut kuusivuotias opasti keinumisessa. Että miten siinä pitää elimistöllä viuhtoa, että se juttu liikkuu. Toinen oli hilpeän huvittunut siitä, että hänelle sattui päiväunen aikana pissavahinko, ihan kuin pikkulapselle. Kolmannen tuolia siirrettiin välipalalla lähemmäs pöytää, että on helpompaa. Välipalan lopuksi hän totesi hiljaisella äänellä itselleen: "En mä pääse täältä pois." Neljättä alkoi turhaumuksesta itkettää, kun pitkän päivän päätteeksi ei takin vetoketju mennyt millään kiinni. Kaikkien aivot kasvavat silmissä.

Aikaa viettämässä

Eilen grillattiin ulkosalla. Jos katsoin sinnepäin missä oli vain havupuita, oli ihan kuin kesä.
Myös pelattiin pari kierrosta Afrikan tähteä. Se oli hyvin realistista - "Argh, maksaaks lentolippu 300?!" tuntuu olevan avainrepliikkini niin pelissä kuin elämässäkin.
Sitten vielä katsoin jonkin murto-osan Bruce Willis -leffaillasta, ennen kuin jouduin häpeällisesti lähtemään kotiin nukkumaan. Se osa oli 12 Monkeys, ja sehän on hyvä, ja Brad Pitt on loistava. Sarjassamme "Taijamain intellektuelli syväkritiikki" tänä iltana osa 407: minkä tähden Madeleine Stowe näyttää tässä elokuvassa pitkuliaiselta ja kapealta, kuin kuvasuhde olisi väärä? Ja väitetäänkö ihan kaikessa vakavuudessa, että Bruce Willis ja Brad Pitt (loistava suoritus, Brad!) ovat joskus olleet niin nuoria?

Sisin olemus

Pieni poika: Ope, onko sulla raitoja?
Taijamai: Anteeksi?
Pieni poika: Onko sulla raitoja?
Taijamai: Um, missä?
Pieni poika: Tukassa.
Taijamai: Ai! Ei ole.

Tietoa tarvittiin, koska pieni poika halusi piirtää minusta kuvan. Siinä kuvassa hiukseni ovat hyvin realistisen väriset, sekä myös kiharat, ja olen varsin pieni. Kuten usein käy, toinen pieni poika ryhtyi tästä inspiroituneena myös piirtämään minusta kuvaa. Tämä jälkimmäinen kuva on poikkeuksellisesti esillä ohessa. Hurja katse ja suusta pilkistävä kieli tekevät minuun vaikutuksen. Eleganttiuteni on tavoitettu.

Aikuisuus

Niin muuttuu maailma, että suosikkiradioni onkin nykyään YleX:n iltapäivä, eikä enää aamu. (Aamukin on yhä kiva! Ile, oot ihana!) Siellä puhuvat Olli, Tuomas ja Anne-Mari, ja puhuttuaan hihittävät sydämensä kyllyydestä, elleivät sitten kikata. Kotosalla minä teen samaa. Joka päivä saan nauruterapiaa sieltä. Heräämättä aikaisin!
Tänään kiemurteli kuitenkin tragedian käärme auvoisaan radioelämykseeni. Olli ja Tuomas julistivat maailmalle, että kotibileet - ja aivan erityisesti sellaiset, joista ei ollenkaan lähdetä kapakkaan missään vaiheessa - ovat teinien juttu. Aikuiset joutuvat hämyiseen pubiin, aina. Tuomas! Olli! Tulkaa minun ja minun ihmisten kotibileisiin. Kenenkään ei pidä jäädä kotibileitä ilman. Meillä niitä on. Aamuyöllä pelataan kitarasankaria tai Wiitä! Tuokaa Anne-Mari myös.

Oj vad skönt

Katsottiin Fanny ja Alexander. Se oli pitkä, ja se oli hieno. Itkeskelin paljon, mutta nauroin kanssa. Loistavan humaani teos. Ei symbolistista tuijottelua vieläkään.
Vähän oli hämmästyttävää se, että Fannyn ja Alexanderin isän rooliin oli kastattu mies, joka oli kaiken järjen mukaan 15 tai 20 vuotta vanhempi kuin roolihahmon oli tarkoitus olla. Olihan suoritus hieno, mutta kaipa nyt Ruotsista olisi joku toinenkin näyttelijä löytynyt, joka olisi sen kyennyt tekemään. Joku, joka olisi ollut vähäsen enemmän kuin 11 vuotta nuorempi kuin äitiään näytellyt henkilö.
Seuraavaksi listalla se Kesäyön hymyilyä.

Suunnitelmallisuus

Tänään on luvassa lisää Bergmania. Ohjelmassa olisi kai sitä synkkyyttä tällä kertaa, ellen sitten saa ihmistäni puhuttua esittämään suositeltua iloista asiaa. Olen, tätä sivuten, pohtinut Connie Willisin Passagen uudelleenlukemista. Olen pohtinut sitä säännöllisesti siitä saakka, kun luin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Koskaan ei tunnu olevan ihan oikea hetki; se on nimittäin raskas kirja. Hieno, mutta raskas. Päädyn ehkä lukemaan sen uudelleen sinä päivänä, jona saan suuren lottovoiton ja uuden kissanpennun, tapaan Johnny Deppin, vierailen Kuninkaiden laaksossa ja hengitän runsaasti ilokaasua. Taidankin laittaa sen kalenteriin.

Vaakakupeissa

Tänään ovat mielialastani vetäneet köyttä huonokäytöksinen ja paheksuttava käännöstyö ja vielä paljon sitä paheksuttavammat maantieteelliset välimatkat, sekä toisaalta lupaus Afrikan tähden peluusta lähipäivinä. Afrikan tähti on voitolla. Mitä voisivatkaan maalliset huolet mahtaa lapsuuden lautapelin hurmaavuudelle! Aurinko on myös paistanut, ja Lauri Tähkä lausunut lauluissaan r-äänteen maailman ihanimmalla tavalla. Nyt kun asiaa ajattelen, on melko lailla hieno päivä tänään!

Leikkivä ihminen

Sain jo useatta kertaa kunnian kuulla Veijo Midin esiintyvän. Show on varsin ainutlaatuinen.
Sain myös pelata älykköjen ja strategistien peliä Kimbleä - sitä ihan oikeaa, jossa poksutellaan noppaa eivätkä nappulat ole oluttuoppeja. Peli oli armotonta ja veristä. Myös Wii-keilasin, ja se oli hauskaa siksi, että olin niin surkea. Mutta kyllä Kimble voittaa. Olisikohan esikouluaikojeni ylivoimainen suosikki Afrikan tähti sekin vielä kiva? Onks kellään?

Tempus fugit

Viime aikoina on minun maailmassani ollut paljon esillä ikä ja sen merkitys ja ajan kuluminen. On osunut lyhyessä ajassa monta "Mitä sanot?! 32-vuotias? Minua on huijattu!" -tapausta nuorten tuttavien kanssa. Olen ymmärtänyt, että vanhin kummilapseni on melkein saman ikäinen kuin nuorimmat kaverini. Olen ymmärtänyt, että kaksivuotias kissani täyttää marraskuussa 8 vuotta. (Hyvä on, tätä jälkimmäistä en varsinaisesti ymmärrä. Siinä on jokin virhe tapahtunut, tai todennäköisimmin ufot ovat epäkohteliaasti minut kaapanneet kuudeksi vuodeksi.) Yksi ihmisistäni täyttää tänään 40, ja sekin epäorientoi vähäsen (onnea, ihmiseni!). Kaikki on niin... Aika on niin... Tarkoitan, että mitä täällä oikein on tekeillä, ja käynkö mä täällä usein.

Luonnonlait

Tänään olin kahvilla tyypin ja tyypin mahassa toistaiseksi asuvan toisen tyypin kanssa. Aurinko paistoi Sanomatalossa kirkkaasti. Se on mukava tila, se Sanomatalon aula.
Sitten olen etsinyt kasvokuvaa kolmannesta tyypistä. Käytyäni läpi 1500 valokuvaa Flickrissä (ikävä kyllä en liioittele tässä kohtaa) löysin kaksi melkein kelpoa. Aloin arvostaa kaikenlaisia stalkkereita sun muita enemmän kuin ennen; se on selvästikin kovaa työtä, sellainen, vaikka vain netissä yrittäisi. Huomasin myös, että niistä tuttavista joista ei juuri nyt etsi kuvaa on välittömästi löydettävissä 500 kuvaa. Terävää, onnistuneesti valaistua, ilmeikästä ja edustavaa kasvokuvaa. Pirskatin linssiluteet. Ja jos huomenna nousisi esiin tarve löytää kuva juuri heistä, olisivat ne kaikki kuvat muuttuneet epäselviksi, pimeiksi takaraivokuviksi. Sanokaa minun sanoneen.

P&P vaiko P&P?

Katsoin (tylsissäni itse asiassa toista kertaa) vuoden 2005 Pride and Prejudice -adaptaation, sen jossa on Keira Knightley. Kun BBC:n Ainoa Oikea versio on viimeiseltä katselulta niin tuoreena mielessä, on pakko vertailla. Ihan nopeasti vain!
Vaikka minusta tuntuu että minun kuuluisi tykätä enemmän elokuvaversion maanläheisemmästä ja mahdollisesti realistisemmasta lähestymistavasta vaatteisiin ja kampauksiin, en kuitenkaan oikeastaan tykkää. Minusta Lizzyn ei tarvitse näyttää homssuiselta ja muodottomalta, vaikka Janen kuuluukin olla perinteisemmin kaunis.
Mistä päästään siihen, että elokuvaversiossa minä viimeinkin uskon, että Jane on perheen kaunotar. Rosamund Pike on kaunis juuri sellaisella suloisella ja klassisella tavalla kuin Janen kuuluu olla, ja toimii juuri oikeanlaisena kontrastina Keiran Lizzylle. Tämä aspekti on aina vaivannut minua BBC:n versiossa.
Mutta se Darcy... Aijjaijjai. Tämä Matthew Macfadyen on ihan symppis ja varmastikin hieno ihminen. Mutta voi tavatonta. Että Darcyna? Ei, ei, ei. Voin joissakin olosuhteissa sallia, että Darcyna on joku muu kuin Colin Firth - mutta ei tämä mies. Kiitos. Tämä on ratkaiseva asia, koska tämän takia elokuvaversio menettää kaikki vatsaolopisteet. Yhtään kertaa ei vatsa tee kuperkeikkaa tämän herra Darcyn katseiden takia.
Tom Hollander herra Collinsina sen sijaan on loistava. Hahmo on kirjoitettu paremmin kuin sarjassa, ja myös paremmin kastattu. (Kyllä, aion tehdä siitä suomenkielen sanan. Kastata! Kastata! Nih.)
En tiedä millaista Austenin ajan maalaisseurapiirien tansseissa oikeasti oli, mutta minua miellyttää enemmän elokuvan remakampi, lämminhenkisempi ja kaoottisempi kuvaus. Elokuvassa tanssiminen näyttää paikoin myös hengästyttävältä ja hauskalta, eikä pelkästään hitaalta ja muodolliselta.
Ja viimeiseksi: koko se kohta, kun Lizzy ja Darcy odottamatta tapaavat toisensa Darcyn kotikartanossa on kerta kaikkiaan paljon, paljon paremmin toteutettu BBC:n sarjassa. Kirjoitettu, ohjattu, näytelty paremmin. Ja se on sentään yksi avaintilanteita koko tarinassa. (Enkä sano tätä siksi, että Colin Firthillä on siinä märkä paita. En ihan oikeasti. En!)
Siinä sitä ollaan. Puolensa kaikella, ilmeisestikin. Nyt kun ajattelen, taisin tietää sen totuuden maailmasta jo ennen tätä piinallisen pitkällistä pohdintaa. Hukkaan män.

Hyvä asukas

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten saitte vuokranantajalta lapun, jossa luvattiin että me iloiset vesihuoltomiehet tulemme tarkastamaan ja huoltamaan vesikalusteita teidän kotiinne? Muistatteko? Muistatteko, kuinka me sitten tulimme, mutta emme ollenkaan huoltaneetkaan mitään! Ha ha! Vaan teimme tärkeitä vedensäästöasennuksia, ja jätimme teille lapun, että ne eivät haittaa elämää ollenkaan! Ha ha! Että me olemme hauskoja veikkoja! No, silloin varmaankin ehkä luulitte, hyvä asukas, että siinä se oli? Ha ha! Riemukasta! Koska nyt, hyvä asukas, nyt me ihan oikeasti tulemme huoltamaan niitä vesikalusteita! Johonkin kellonaikaan, jonakin päivänä! Ha ha, heh heh! Arvatkaa milloin! Olkaa silloin hereillä, ettei tule mitään kiusaannusta! Ha, ha, ha!

Iloisin terveisin,
vesihuoltomiehet

Mestari

Ihmiseni sivisti minua Ingmar Bergmanin Seitsemännellä sinetillä ja Mansikkapaikalla. (Olen elämässäni kartellut monia klassikoita, ja päässyt näidenkin suhteen varsin varttuneeseen ikään ummikkona.) Seitsemäs sinetti ei ihan hurjasti kolahtanut, ainakaan yhdellä katsomiskerralla. Mutta aseenkantaja Jöns kyllä kolahti, ja tunteellinen seppä. Vaivaamaan jäi se, että eikö lapsella olisi näppärää olla vaippa, ja miten se lapsi löysi tiensä takaisin vanhempien luokse näiden laitettua hänet konttaamaan vapaasti maisemaan ja unohdettua hänet?
Mansikkapaikka oli enempi minunlaiseni elokuva. Tykkäsin kaikin puolin, paitsi vähäsen vähemmän varsinaisista unikohtauksista, jotka harvoin missään teoksessa vetoavat minuun. Erityismaininta neiti Agdalle, joka rulettaa.
Olen lukenut Bergmanin omaelämäkerrallisen Laterna Magican, josta jäi hiukan synkkä kuva ihmisestä. Siksi uskoin helposti, kun kaikkialla sanottiin, että miehen elokuvat ovat myös yhtä synkkyyttä ja symbolistista tuijotusta. Mutta kas, nämä kaksi elokuvaahan ovat kaikkea muuta. Seitsemäs sinetti herkeää paikoin vallan reippaaksi komediaksi - eikä huumori ole pienieleistä eikä hienovaraista. Mansikkapaikka ei ole komedia, mutta huumoria ja elämänmyönteisyyttä täynnään. Sehän on oikea hyvänmielen leffa. Missä se synkkyys oli? Rahat takas!

"Vän Jöns… i största förtroende… är inte livet ganska…"
"Jo, det är det. Men tänk inte på det nu, det är kollrigt, det är vad det är."

Ommm.

Nyt se Connie Willis on sitten jotakin julkaissut. Nimittäin asioita, jotka se on julkaissut jo aiemminkin. Tämähän on validi elämänvalinta. Arvostan sitä. Jos niin villi ja neofiilinen joku olisi, että tahtoisi lukea jotakin mitä ei ole aiemmin lukenut, niin tämänkin sallii Connie! Voi esimerkiksi ostaa 250 dollarilla nahkakantisen kirjan, jossa on muun seassa pari lukematonta asiaa. Tämäkin on relevantti ja ymmärrettävä tie kirjailijalle. Olen täydellisen harmoninen ja onnellinen Connien tekemien valintojen suhteen. Tyyni ja aurinkoinen, kuin soliseva puro heinäkuisena päivänä. Seesteinen on sana, jota haluaisin tässä käyttää.

MISSÄ SE ROMAANI LONTOON POMMITUKSESTA ON, CONNIE? MISSÄ?!

Muista aina liikenteessä

Tänään lähdin niin tomerasti junalle, että jätin kotiin kaikkinaiset kirjat sekä muut materiaalit lasten opettamista varten. Pidettiin sitten improvisaatiotekniikalla ja liitutaulun avulla aivan erityisen tiukka luento kielen käsitteistä ja hirsipuun säännöistä. (Joka vuosi löytyy hirsipuun suhteen se lapsi, joka viehättyy mahtavasti sabotaasin ajatuksesta ja ehdottaa joka peliin, että X! ja Z! ja hihittelee sitten tyytyväisenä, kun hirsipuu rakentuu.)
Minua viime aikoina hämmentänyt ilmiö on se, että kun ajan pyörällä pyörätietä ja saavun suojatien kohdalle, niin jokainen auto, ja bussi ja rekka ja joulupukin reki, pysähtyy että pääsen yli. Vaikka jo seison siinä ihan pysähdyksissä odottamassa, että menisivät ensin. Vallan melkein kiusaannuttaa moinen. Kun olen jalkaisin liikkeellä, tällaista ei satu ollenkaan näin johdonmukaisesti. Päinvastoin saan siinä seisoskella maailman menoa pohtimassa usein hetken jos toisenkin, kun autot menevät menojaan. Miksi näin? Onko polkupyörä prestiisimpi kuin pelkät jalat?

Kehittynyt rusehtava väri, paksu olemus

Eilen maisteltiin viinejä ravintola Sipulissa, jonka talvipuutarha on ihastuttava tila. Uspenskin katedraali häämöttää vaikuttavana yläpuolella, ja terassilla solisee vesi kalliota pitkin. Siellä tulee aina iloinen mieli. Tänäkin vuonna suomalaiset viiniesittelijät kaatoivat tarkasti ja nuukasti, ja ulkolaiset rempseällä ranneliikkeellä kunnon lasillisia. Tämän ilmiön johdonmukaisuutta on hauskaa seurata.
Viinitapahtumassa on ennustettavasti aina kova tungos ja istumapaikoista huutava pula. Minun seurueeni on perinteisesti käynyt lepuuttamassa jalkoja talvipuutarhan wc-aulassa, jossa on mukavia nojatuoleja ja rauhallista. Ja aina aivan tyhjää. Niistä istumapaikoista ei ole minkäänlaista kilpailua. Tämä on minusta kummallista; onko tosiaan niin kovin boheemia ja omalaatuista istua vessan vieressä, että sitä ei kukaan muu koko isossa tapahtumassa koskaan tee? No, hyvä meille.

Kulttuurimatkailu

Kun olin Lontoossa, luin niitä Robert Browningin ja Elizabeth Barrettin rakkauskirjeitä. Viime hetkellä tein salamannopeissa aivoissani sen kytkennän, että itse asiassa sijaitsin juuri siinä kaupungissa, missä nämä vaikuttavat runoilijat usein sijaitsivat myös. Poislähtöpäivänä ennen junan lähtöä jätin siis matkakumppanini seisomaan King's Crossille ja suoritin pyhiinvaelluksen Maryleboneen. Siellä istuin hetken hartaana Upper Wimpole Streetillä ja sitten toisen hetken sen kirkon rappusilla, jossa rakastavaiset lopulta salaa hipsivät naimisiin. Se oli aika vaikuttavaa.
Jo tätä ennen olin vähintään yhtä hartaana kiertänyt St.Paul's-katedraalia ympäri ja valokuvannut sen jokaisen kulman ja räystään, ja käynyt sisällä kurkottelemassa hienovaraisesti kaulaani lipunmyyntitiskin yli ja ohi (9 ja puoli puntaa! Goodness gracious me), sen takia että rakastan Connie Willisin novellia Fire Watch. (Se novelli on tuon linkin takana! Ihan kokonaan! Olen äimistynyt. Lukekaa se.)
Matkakumppanini tahtoi nähdä Millennium Bridgen, koska se on elokuvassa Love Actually. Oikein.

Chick Flicks

Katsoin äskettäin taas vielä kerran jälleen BBC:n kuolemattoman Pride and Prejudice -adaptaation. Colin Firthin palava katse otti taas minua vatsasta aivan hurjasti. Mikään ei ota minua niin vatsasta. Kun naiseni Tokiossa sitten pauhustani innostuneena ryhtyi parin päivän päästä myös tahollaan uusintakatsomaan sarjaa, teki minun vatsani kuperkeikkoja siksi, että hän katseli herra Darcya toisella puolella maapalloa ja sanoi irkkiin "Oih". Että aika lailla huippuviritetty vatsa on minulla.
Tämä sai minut ajattelemaan kaikkien aikojen romanttisimpia elokuvia tai minisarjoja. (Pitemmät tv-sarjat ovat oma lukunsa.) Mikä ottaa eniten vatsasta, top 4: tuo P&P. Dirty Dancing. The Village. The Terminator.

Quixotry

Minut houkuteltiin huppatrendien teille ja Facebookiin. Siellä olen kuuliaisesti heitellyt ihmisiä lampailla ja ryhtynyt vampyyriksi ja kaikkea mahdollista höpötystä, mitä on kehotettu tekemään. Naamapaikan tarjoamista addiktiivisista klikkailupeleistä ilahduin, mutta varsinaisesti oivalsin koko homman idean ja hauskuuden kun sieltä löytyi Scrabble. Jo alkoi Lyyti kirjoittaa! Sanapeliä on nyt sitten ystävien kanssa pelattu yöunien ja elämän kustannuksella. Ihanaa! Sinne tulkoot kaikki minun kanssa pelaamaan!

Saippualaatikon päältä

Katsoin Catch and Releasen. Se on mukava, ja siinä on Timothy Olyphant, Kevin Smith ja söötti neljävuotias. Ja Jennifer Garner. Että kastatessa olivat muistaneet minua, kiitos heille! Mutta romanttinen komedia se ei kyllä ole, sanoo Kevin Smithkin viisaasti kommenttiraidalla. Vähän niin kuin lempiesimerkkini Love Actuallyn kohdalla on tässäkin markkinointikoneistolla - ja Wikipedialla! - ollut hankalaa, ja sitten on menty metsään. Juu, jotkut rakastuvat tässä elokuvassa joihinkin. Ja monet ovat siinä oikein hauskoja. Mutta tästä ei, tälläkään kerralla, automaattisesti synny romanttista komediaa, joka on hyvin tietynlainen ja rajattu lajityyppi. Ei yhtään sen enempää synny, kuin syntyy road movie jokaisesta elokuvasta jossa ajetaan autolla tietä pitkin, tai kauhuelokuva jokaisesta elokuvasta jossa on kummitus.
Kun nyt alettiin näistä puhua, niin haluaisin seuraavaksi puuttua siihen, kun ihmiset astuessaan ulos metrosta --Tilanne on saatu hallintaan. Näppäimistö on otettu pois Taijamailta ja häneltä on evätty kahvinjuonti toistaiseksi. Pahoittelemme sattunutta häiriötä.

Onnellinen opintie

Tänään oli meillä lasten kanssa ihka ensimmäinen tehtäväpäivä. Asianmukaisella ja korrektilla jännittyneellä innostuksella käsiteltiin sellaisia kysymyksiä, kuin onko sanassa "siili" a-kirjain jossakin kohtaa vaiko ei, ja löytääkö pupu polun porkkanansa luokse. Onnistumisen ja saavutuksen tunteet velloivat vapaasti huoneessa, ja myös helpotus. Nämä tarunhohtoiset tehtäväpäiväthän ovat ihan kivoja! Tää hei onnistuu! Aiemmista vuosista oppineena tarjosin henkilöille heti myös mahdollisuutta tehdä ylimääräisiä tehtäviä kotona, jos heitä sellainen huvittaa. Hyvä tavaton, kuinka se heitä huvittaakaan. "Läksyjä! Meillä on koululäksyjä!"

Tyhjäkäyntiä

Tänään olen pelannut taas yhtä addiktoivaa höpöpeliä ja odottanut vesihuoltomiehiä, jotka iltapäivällä viimein saapuivatkin, mutta kavaluudella ja viekkaudella. Ei mitään tarkastettu eikä korjattu, vaan vain asennettiin vedensäästöhärpäkkeitä kaikkialle, mistä vettä saa tulemaan ulos. Hyvähän sekin toki on, omalla tavallaan.
Myös olen nähnyt elokuvan Desperation, puolella silmällä, koska enempi olisi puuduttanut aivon. Kirjakaan ei ole parasta Kingiä, mutta elokuvana ei homma toimi alkuunkaan. Ei ole edes kunnolla huono, mikä sekin toimisi viihteenä, vaan pitkästyttävä vain.

Menneitä

Nyt on taas eilinen, jos joku kysyy.
Syysgrillaus! Ensimmäistä kertaa tänä vuonna grillattiin kielletyllä kertakäyttöjutulla. Poliisi ei tullut, mutta ei ollut grillikään kuin ennen. Hädintuskin saatiin toinen satsi alta pois ennen kuin hiipui höö.
Viimeisen grillauksen katkeransuloiseen tunnelmaan osui raitiovaunussa oikein vanha, oikein oma ihmiseni. Se se vasta olikin! Katkeransuloisen kohtaamisen hetki. Henkilö pysyi pystyssä vaikka singahdin häntä päin, joten voitoksi laskettakoon tämäkin kaikista tilanteista.

...Mhä? Olen mä hereillä!

Minulla on sellainen vuokranantaja, joka pitää kaikesta todella hyvää huolta. Se on hienoa ja sydämeni arvostaa sitä. Täällä asuessani on ovelle tullut setiä kysymään, saavatko tuoda uuden jääkaapin, saavatko vaihtaa ulko-oven uuteen, saavatko laittaa olohuoneeseen uuden lattian, vaihtaa keittiön tasot, uusia kattovalaisimien sähköt, laittaa tietokonepöydän alle tassut ettei tärinä riko mitään, ilmata patterit, tarkastaa ikkunoiden kunnon, säätää tuuletusventtiilit, asentaa ilmaisen laajakaistan... Nyt ollaan tulossa tarkastamaan ja huoltamaan vesikalusteita. Kylpyhuoneessa, oletan.
Joukkojen paikallevyörymisen ajankohta on tyypillisesti, ja tälläkin kertaa, hiukan epämääräinen: joko tiistaina, tai keskiviikkona, tai torstaina, tai perjantaina, ja ehkä kahdeksalta aamulla tai ehkä viideltä iltapäivällä, tai ehkä joskus siinä välissä. Kotona työskentelevänä hepsankeikkana en yleensä herää kahdeksalta aamulla, paitsi perjantaisin ja silloin kun vuokranantajalla on tällainen huolenpidon hetki. Taas on siis sellainen vaihe, jolloin nousen tokkuraisena anivarhain odottelemaan joskus mahdollisesti saapuvia säätäjäsetiä. Niinä hetkinä, yrittäessäni saada kahvimukia osumaan kasvojen tienoolle, keskityn aina ajattelemaan sitä, kuinka ihana vuokranantajani oikeasti on.

Raskaan raataja

Sellaiseen voi maailmassa aina luottaa, että jos pitää viikon lomaa vuodessa, niin se viikko on työasioiden suhteen kaikkeista kiireisin sitten ikuna. Kun tulee uupuneena ja pöpperöisenä (mutta autuaan onnellisena!) lomaltansa takaisin, odottaa kotosalla herkulesmainen työsuma ja maileja pomolta, joka sanoo, että "toivottavasti oli kiva loma, ja tee ihan sillai rauhassa nämä rästihommat tästä pois, kunhan vaan tosi nopeasti. Ja tässä muuten on sitten nää uudet työt, ja tässä, ja tässä. Iloista kotiinpaluuta!" Tämän ikiaikaisen ja ihmiskuntaa yhdistävän totuuden kanssa olen tässä nyt viikon verran paininut, elikäs juossut vyöryvän lumipallon edellä. Hyvälle mielelle tulee siitä, että aina ei ole näin kiireistä!

Atletismi

Tänään olin alkukodissani syömässä hyvin, ja siellä Suomi voitti keihäänheiton maailmanmestaruuden. Kyllä nousi pala kurkkuun isillä ja minulla, ja sarkasmi äidillä. Lisäksi se keihäänheittäjä on häkellyttävän salskea! Tätä urheiluhommaa pitäisi enemmänkin jostakin tuutista.

Pitempää ikää

Eilen altistuin myös kuusivuotiaan säkenöivälle sukkeluudelle: sano suomeksi "black fire monkey". Minä sanoin, ja huumorin malja oli ylitsevuotavainen, ja meitä kaikkia nauratti aivan kauhean paljon. Maailman paras töi.

Eturivin paikka

Pienet pojat piirsivät kuvia ja lauloivat Ari Koivusta. (Ari näyttää kuusivuotiaan väestönosan keskuudessa nyt syrjäyttäneen Lordin.) Välillä oli keskeytettävä laulaminen ja käytävä antaumuksellisen vakavaa keskustelua siitä, tarkalleen millaisella siansaksalla laulua olisi syytä laulaa. "Ei, kuuntele, se menee että RIIF PRII MII VRII!"
Tänään kuultiin uudessa eskariryhmässä myös ensimmäinen "Ihanaa, suomentunti!" -huudahdus. Opettajan sydän ylenee.

Nice crash!

Tein kesällä tyyppien luona oman Miin ja pelasin Wiillä lehmälläratsastamista ja biljardia. Biljardi oli kiva, mutta ylivoimaisesti kivampaa oli se Miin luominen. Tähän asia jäi; ei ole moiset hetkuttimet minua varten, ajattelin. Sitten tulin äskettäin painostetuksi pelaamaan sellaista, missä ajetaan autolla päättömästi kaikkia fysiikan lakeja rikkoen. Sen nimi on Excite Truck, ja se on taikaa. Päivä hujahti siinä ihan kokonaan ja vain ajelemisen parissa - kun en itse ajanut, hurrasin muille jotka ajoivat. Päivän mittaan tasaisesti aina joku vastahakoinen seurueessa antautui ja halusi kokeilla, ja koukkuuntuminen oli sataprosenttista. Sekin, joka kärttyisästi tiedusteli, että eikö tuo #¤%& Wii-väki voi jo 7 tunnin jälkeen väistyä vähän, että kunnon ihmiset mahtuvat pelaamaan korttipelejä - sekin lankesi illemmalla ajamaan ja riemastui tappiin asti. On onni ettei minulla ole varaa tällaisiin kotkotuksiin, koska jos omassa olohuoneessa olisi tämä peli, en enää söisi enkä nukkuisi.

Taijamai turisteeraa

Seuraavaksi pakollinen matkaraportti niiltä tylsemmiltä osin, jotka eivät liity punttaamiseen.
Nähtiin British Museum, Natural History Museum ja St. Paul's (viimeinen vain ulkoa käsin, koska pyytävät hulppeat yhdeksän ja puoli puntaa siitä, että tulisin sisään). Lopun aikaa nähtiin itse kaupunkia, ja se oli parasta.
Tube on loistava, eikä siellä edes kykene eksymään, paitsi ehkä sillä tavalla että puristaa silmät tiukasti kiinni, laittaa kädet korville ja sanoo laa laa. Sillä lailla saattaa onnistua olemaan osumatta perille, mutta muuten ei. Koettiin yksi kunnon tungoskin siellä, sellainen missä seisotaan naama jonkun kainalossa ja jonkun maha omaa selkää vasten. Lomalla kun oltiin, olin tästäkin melko lailla riemuissani. ("Juna on puoli tuntia myöhässä? Hienoa! Me ei mahduta sinne sisään? Loistavaa! Me ei pystytä hengittämään siellä? Mahtavaa! Me ei päästä ulos sillä asemalla kuin haluttiin? Parasta ikinä!")
Bussit olivat haasteellisempia, ja myös hyvin hälyttäviä, koska lontoolaiset ajavat kuin itsetuhoiset mielipuolet ja heittäytyvät bussien eteen kaikilta suunnilta alati. Plussana kuitenkin se maaninen ilo, jota aiheuttaa asioiden näkeminen ikkunasta. ("Katsokaa, TALO!")
Summa summarum: ajeltiin paikasta toiseen, ja minä ostin kahvia kioskeista ja kojuista. Sitten mentiinkin pois. Loistavaa oli.

Väsynyt mutta onnellinen

Kotona taas. Kuuliaisena otin siellä kuviakin, vaikka en niin paljon kuin oikeat ihmiset.

Eilen ennen kotiinlähtöä oltiin siis Cam-joella punttaamassa. Reippain mielin kokeilin itsekin työntää venettä, erittäin heikoin tuloksin. Tavattoman, huomiotaherättävän heikoin tuloksin. Kukaan ei kuitenkaan menettänyt henkeään, eikä edes pudonnut veteen, joten laskettakoon voitoksi. Lopun aikaa vietin autuaan onnellisena istuksien auringossa muiden puntatessa. Seurueen muut ensikertalaiset olivat kaikki käytännön ihmisiä ja muutenkin fiksuja ja kauniita, ja punttasivat kuin vanhat tekijät (paitsi saksalainen, joka sentään edes hiukkasen osallistui kanssani huumorisisällön tuotantoon).
Ihmisenhän annetaan ymmärtää, että punting on the river Cam on ideasisällöltään sellainen, että joku saa terveellistä ja järkevää liikuntaa, ja kaikki saavat sivistyneesti katsella pittoreskiä maisemaa. Tämä on sinänsä totta, mutta hiukan epärelevanttia. Tulkaatten täten tietämään, että punttaamisen nerokkuus ja viehätys on sen mielipuolisessa luonteessa.
Joki on kapea, ja ainakin hyvällä säällä melko lailla kirjaimellisesti täynnä väkeä. Väestä suuri osa on turisteja ja taitamattomia. Veneet siksakkaavat villisti joen laidasta toiseen, ajautuvat poikittain kaikkien muiden veneiden eteen, törmäävät siltoihin ja ennen kaikkea toisiin veneisiin, ja kaikki on kokonaisuudessaan kuin erityisen kauniilla ja märällä törmäilyautoradalla. Suuri ihmiskunnan yhteisyyden tunne vallitsee, kun japanilaiset, saksalaiset, suomalaiset ja britit karjuvat toisilleen "Look out! WE'RE RAMMING YOU!" ja "Sorry about that! Sor-- LOOK OUT! RAMMING!" sekä myös "DUCK! DUCK! There's a bridge!"
Mitään niin hauskaa emme minä ja saksalainen olleet aikoihin nähneet. Suuri oli hihityksen ja jaetun ilon määrä, ja parempaa tapaa lopettaa lomaa en saata kuvitella.

Nörtit auringossa

Nyt on vuorostaan mukavaa Cambridgessä, helteessä, Debian-kehittäjien ympäröimänä. Nörttibileet ovat nerokas asia. Läppäreitä on kuin kärpäsiä, ja ruokaa valtavia vuoria. Cambridge on vähän kuin satukaupunki; lehmät laiduntavat keskellä kaupunkia auringonottajien keskellä, ja kaikki on epätodellisen kaunista. Toistaiseksi olen nähnyt pääasiassa tyypin takapihaa, mutta huomenna ennen kotiinlähtöä on luvassa vielä perinteistä punting and picnicing. Nyt menen tuonne takapihalle katsomaan joko kohta taas grillattais.

Äiti, lähetä rahaa

Lontoon metrossa on kauhean mukavaa. Samoin British Museumin Great Courtissa. Ympäröivät brittiaksentit ovat kuitenkin yllättävällä tavalla ajaneet minun kalifornialaisen aksenttini aivan nolostuttavaan leveyteen. Ennusteen mukaan ryhdyn jossakin vaiheessa tänä iltapäivänä huutamaan joka välissä, että "Dude!" sekä "That's, like, awesome!" Oloni on sikäli kovin moukkamainen.

Ja sitten palajan

Loistavan strategiani ansiosta eilisestä suuresta siivouksesta siirtyi suunnilleen 3/4 tälle päivälle. Tänään olen vältel-- suunnitellut siivoamista elokuvan Reign Over Me avulla. Se on aika hieno elokuva, varsinkin jos sattuu minun laillani tykkäämään suuressa määrin Don Cheadlesta. Don on tässä aivan huipputerässä sympaattisena ja kömpelönä kilttinä miehenä. Leffa edustaa lajityyppiä "Adam Sandler ihmisenä", joka on harvinainen mutta paikoitellen palkitseva genre. Tässä Adam mumisee ärsyttävästi (Adam, kyllä posttraumaattisesta stressistäkin kärsivä ihminen kai voi laittaa huulet yhteen joitakin äänteitä muodostaessaan?), mutta on muutoin aivan vakavastiotettava.

Nyt lähden pistäytymään Lontoossa ja Cambridgessä. Jos ei mitään kuulu viikkoon, ei tällä kertaa siis poikkeuksellisesti ole tarpeen tulla tänne pelastamaan minua peiton ja sohvan hirmuhallinnon ikeestä. Olen lentänyt vapauteen!

Kodin hengetär

Tänään on Vuoden 2007 Suuri Siivouspäivä. Jätesäkkejä! Tolua, kloriittia, Kodin putkimiestä! Puunausta!
Olen aloittanut vahvasti juomalla kahvia, laittamalla pyykkiä koneeseen, juomalla kahvia, ja katsomalla kauhuelokuvaa. Nääs, katsonkin päivällä sen! Enkä juuri ennen nukkumaanmenoa! Mahtavaa ajattelua, nerokas strategia, joka päivänselvästi ohittaa tärkeydessä keittiön siivoamisen.
Taidanpa tästä vähäsen kahvia.

Hyvänlaatuinen

Taas se lipsahti, se vuorokausi. Tiirailin bussissa pilviä tarkasti, että onko se nyt se cumulus congestus, vai olisko vain cumulus mediocris. Hyvin kävi, se oli vaan se keskikokoinen, ja vaikka sillä oli kasvavia kyhmyjä, se ei satanut meidän grilliin. Se grilli olikin sitten aivan huippuluokkaa, ja kaksi kertaa peräkkäin! Vierailevina tähtinä olivat tällä kertaa naapuruston ihanat basset houndit - tutut lapinporokoirat menivät ohi nuuskuttamatta, kun lihat oli jo syöty.

Haloo? Taijamai täällä,

ihmettelen tässä sitä, että miksi ihmisen on nyt katsoman pelkkää kauhua. Muutamana iltana jo olen harhaillut asunnossa ja etsiskellyt mukavaa elokuvaa katsottavaksi ennen nukkumaanmenoa, mutta kaikki mitä osuu käteen tai silmiin (joskus konkreettisesti osuu silmiin, käyvät penteleet kirjahyllystä päälle) on kauhua. Mikäs siinä sitten muu eteen kuin silmät kiinni katsomaan yön pimeydessä yksin. Kissat rapistelevat toisessa huoneessa kuin aaveet ja moottorisahamurhaajat konsaan, ovet aukeilevat vedossa, ja Taijamai hyräilee hiljaa itsekseen lohdullisia lauluja. Elokuvan jälkeen etsitään käsiin se kookkaampi rapistelija, viskataan se makuuhuoneeseen ovenraosta ja odotetaan että se kukistaa sieltä kaikki pahalaiset tai ainakin huutaa että pakene kuin tuuli, Taijamai! Yön aikana ei auta pissattaa, koska tough luck. Peiton alta en nouse. Niin että voisivatko esimerkiksi Colin Firth (ja Farrell kanssa!) ja tietysti Johnny Depp ja muut sellaiset aika pian nyt tehdä saataville jotakin iloisia ja romanttisia elokuvia. Alkaa käydä tukalaksi täällä. Kiitos.

No onkos tullut syksy nyt kesän keskelle

Esikoulu alkoi.
Päiväkodissa parveili pikkiriikkisiä uusia kolmevuotiaita, ja eskarilaisetkin ovat hentoja ja suurisilmäisiä. Kun ne unohtavat piirtäessään että ihmisen kädet eivät lähde päästä ja kuuntelevat juhlallisen jännittyneinä ohjeita viittaamisen ideasta ja käytännön suorittamisesta, on vaikea uskoa että ensi kevään lopulla nämäkin taimet ovat vantteria ja päteviä. Fiksua ja viehättävää väkeä ovat kuitenkin tänäkin vuonna, joten voitte havaita että yhteensopivuus tämän open kanssa on kerrassaan merkillepantava.
(Myös minun on vaikea sitä tajuta, että miten ihmeessä ne kaikki ulokkeet siinä piirtäessä tulee. Enkä minäkään tiedä paljonko on peninkulma. Ei mua sieltä oikeastaan mitenkään voi erottaa, sieltä kuusivuotiaiden keskeltä.)

Yön pimeydessä

Puistossa oltiin tällä kertaa tavallista myöhempään, kun ei kauhean kylmä näinä päivinä ole päässyt ihmiselle tulemaan, vaikka mihin aikaan vuorokaudesta istuisi ruohossa. Katsottiin siis hiipuvan hiilloksen lämpimässä kajossa tähtiä, ja hienous oli kohtalaisen kokoinen. Iltayöstä ohitin matkallani käyttämään Koffin puiston erinomaisia käymäläpalveluja joukon nuoria ihmisiä, jotka lahjoittivat minulle banaanin. Kaunis ele, nuoret! Ihan oikean verran kypsäkin oli banaani heti saman tien. Että sellaista on pelottava ja väkivaltainen yöelämä pääkaupungin kaduilla ja puistoissa. Ihan selkäpiitä karmii.

Paluu arkeen

Amerikkalainenkin lähti, ja minä nukuin uupuneen unta läpi vuosisadan ukkostuksen. Ihmiseni oli kuulemma vähällä soittaa yöllä että heräisin katsomaan myrskyä, mutta ei. Ohi meni kaikki.
Nyt on joka tapauksessa taas oiva puistosää, joten mitäpä sitä muutakaan. Grilli kainaloon ja sinne. Onkin jo korkea aika nähdä taas pullonkerääjiä. Olen tulossa, Hymyilevä afrikkalainen!

Ohi on

Kanadalainen poistui, ja hyvästijätön hetki lentokentällä kaipasi amerikkalaista rikkomaan jäätä; kun suomalaiset ja kanadalaiset päästetään keskenään olemaan, niin eihän siitä seuraa muuta kuin kiusaantuneisuutta ja kättelemistä, kun ei kukaan kehtaa halata.
Tapahtumaa kaadettiin, ja sitten vielä ihan vähän enemmän kaadettiin ihmisten kotona, ja vielä vähän. Mutta sitten oli aamu, ja nukkumapaikkani pyykinpesukoneen vieressä, saksalaisen kohdalta vasemmalle, oli meluisa, koska sedät tulivat remontoimaan kattoa. Paistoin kananmunia ja pekonia, avasin kuohuviinin, paransin tyyppien kanssa maailman, ja kävin pihalla juttelemassa setien kanssa. Vielä yksi ihminen heräsi sitten, joten paistoin kananmunia ja pekonia, avasin kuohuviinin, ja sitten paransin maailman. Ja suunnittelin ensi vuoden tapahtuman.

Kurjat ei koisi

Tänään on ohjelmassa kanadalaisen vieminen pois, riprap-meiningillä väliin slotattu vanhan rakkaan ystävän tapaaminen ("No antaa tulla että mitä kuuluu, tässä ei kuule ole aikaa jaarittelemiseen! Niele se kahvi! Atten-hut!") ja harrastetapahtuman tältä vuodelta hautaan saattaminen. Ikävä kyllä en pidä sopivana tehdä näitä asioita vailla vaatetusta, vaikka elimistöni on laittanut kirjallisen hakemuksen kolmena kappaleena. Meillä ollaan aika tarkkoja sopivaisuudesta, elimistön ja minun kesken.

Maa, aukea allani

Uusi sohva tuli. Tuskallisimpia kokemuksia varhaiskeski-ikäisessä elämässäni: salskeat nuoret miehet kantoivat jättimäisen esineen portaita viidenteen kerrokseen vuodesohvamekanismin ponnahdellessa vapautuneesti auki kerrosten välillä, painivat puoli tuntia hirviön ja ovenpielien kanssa, kompastelivat asuntoni sedimenttikerroksiin, hengittivät pölyä, konttasivat, irrottivat ovia saranoiltaan ja saivat haavoja. Minä seisoskelin ja päivittelin. Kissani valvoi ylväänä raadantaa ymmärtämättä edes hävetä minun laillani. Verellä, hiellä ja häpeällä on tämä sohva lunastettu, ja se on mystinen ja mahtava. Jos istun siihen, se oletettavasti nielee minut jälkeä jättämättä ja kutsuu lumivyörypeiton jakamaan saaliin. Pääsenpä häpeästä.

Vielä vähän aikaa

En tehnyt hiekkakakkua vielä eilen, mutta ehkä tänään, kun ukkonen on ensin kastellut hiekan. Eilen näin kivi-paperi-sakset -suomenmestaruusturnauksen jännitettä tihkuvat alkuerät, katsoin kun maali kuivui figuissa, ja kävelin kohti auditoriota kuunnellakseni puheohjelmaa. Sydämeni oli puheohjelmaa kohti kävellessäni puhdas ja vilpitön, mutta juuri ennen ovea minut pysäytettiin ja vietiin syömään päivän toista päivällistä. Minkäs teet. Jatkossa aion laajentaa myös toiseen aamiaiseen sekä puoliseen.

Jatkuu vaan

Vielä on paljon tähdellistä nähtävänä ja tehtävänä Otaniemessä sekä tanskalaisen kanssa turisteerattavana. Tänään toivon rakentavani hiekkalinnan, tai edes ehkä -kakun. Toivon myös näkeväni live-Blood Bowlia, tuota lajeista jalointa. Lisäksi huolelliseen suunnitelmaani sisältyy haahuilua, ajelehtimista, vaeltelua ja ehkä hiukan pasteeraamista. Nyt on mentävä, koska nuo asiat eivät tee itse itseään, hyvät nuoret!

Se aika vuodesta

Nyt kuvitellaan yhdessä että on vielä eilinen, eikä minulta ole jäänyt päivää väliin merkinnöissä.

Tänään perjantaina 10.8. viehätin viettävän... vietin viehättävän päivän iloisessa harrastetapahtumassa. Näin siellä kauniita ihmisiä bikineissä ja sortseissa pelaamassa rantalentopalloa suuressa hiekkalaatikossa. Löin vetoa siitä, kuinka monta yli 20-vuotiasta henkilöä löytyisi tanssiharjoituksista, tuijotin vedon toisen osapuolen kanssa tanssijoita kiinteästi ja vain jonkin verran pelottavasti, ja voitin monikäyttöisen ja kauniisti muotoillun lasillisen colaa paikallisessa baarissa. (5-10 oli voittoveikkaukseni.) Makasin laiturilla ja näin tähdenlennon. Paheksuin seuralaista, joka halusi tietää mitä toivoin.
Tämän enempää ei kukaan olisi tältä päivältä, perjantailta 10.8., voinut toivoa. Minäpä kuitenkin vielä lisäksi katsoin ensimmäistä kertaa elämässäni figuja, ja koska ne figut joita katsoin olivat mestarin ja viehättävän ihmisen Jakob Rune Nielsenin maalaamia ja modifioimia, ne olivat vaikuttavia. Olen sivistetty.
Mainitsinko, että on perjantai 10.8.?

Käyttöliittymä

Tänään en ole käynyt yhtään missään turistikohteessa, vaan yrittänyt selvittää, miksi (minulle) uudesta tietokoneesta tulevat kaikki äänet ulos senkuuloisina, kuin puhuja tai laulaja istuisi metallitynnyrissä keskellä suurta lentokonehallia. Miksi, tiedustelin kaiuttimilta. Minkä tähden? Kuulostitte ihan kivoilta vielä äsken toisella koneella.
Vastaus löytyi tietokoneen aivoista. Jokin ääneen liittyvä ajatus siellä oli mennyt vikaan, ja tietokone tiedusteli minulta, että koenko minä nyt olevani kylppärissä, luolassa, viemärissä, Keskilännen tasangoilla, pyörällä päästäni, pilvessä vaiko psykoosissa. Vaiko, indeed, siellä lentokonehallissa. Pilkkaan ja sarkasmiin tottuneena en tästä hätkähtänyt, vaan vastasin arvokkaasti olevani täällä omassa huoneessani, kiitoksia kysymästä. Ja niin katosi kaiku ja muuttui kaikki hyväksi.

Aikakausia

Kävimme kanadalaisen kanssa Kiasmassa, Tarvaspäässä ja Hvitträskissä.
Kiasma oli minulle eka kerta, ja kävi ilmi että varautuneisuuteni oli ainakin hiukan oikeutettua; ei ole tämä moderni hupsuttelu tätiä varten. Paitsi Suomen salat on. Se hurmasi ja nauratti. Käyminen oli kaiken väärtiä myös siksi, että kaunani Kiasmaa kohtaan rakennuksena lientyi. Kyllä se niin on aina vaan, että ei se ulkoinen kauneus vaan sisäinen. Kiasma on kuin eri talo sisältä katsoen: elegantti, sensuelli, puhdaslinjainen, dramaattinen. Siitä nautin, taiteen yritin pitkälti jättää huomiotta.
Arkkitehtuurilla ja muotoilulla hellittiin meitä tietenkin myös muissa päivän kohteissa, jotka vielä bonuksena ovat ihania paikkoja istua ja kävellä ulkona kesässä. Tarvaspäässä jouduin taas Akseli Gallen-Kallelan karisman taikapiiriin ja ryhdyin haaveilemaan siitä, kuinka aikamatkaisin hänen salskeaan nuoruuteensa pällistelemään luomistyön neroutta. Voisipa minut saada sinne Hvitträskinkin kulta-aikaan ylipuhuttua matkaamaan, kärpäseksi kattoon suurien illanistujaisiin.

Sielunruokaa

Kävin Kanadan-vieraan kanssa Ateneumissa, jossa voi käydä ainakin kerran vuodessa täysin motivoituneena, kun siellä vaihtuu valikoima moninaisin tavoin. Kesänäyttely Musiikki ja hiljaisuus ansioitui tarjoamalla runsaasti ikisuosikkiani Gallen-Kallelaa sekä myös Simbergiä. (Linkkaan jälkimmäisen englanninkieliseen Wikiin sen johdosta, että siinä kerrotaan asioita, toisin kuin suomenkielisessä. Nurjankierteistä touhua.) Toinen vaihtuva näyttely tarjosi kirkkaita värejä ja haravan, joka kolisi pyöränpinnoja vasten. Aika hieno oli se. Näyttely, ei niinkään harava.
Helle vähän ottaa voimille niinä hetkinä, kun ihminen ei ole ilmastokontrolloidussa taidemuseossa eikä makaamassa Siwan jäätelöaltaassa. Näitä hetkiä osuu minulle hätkähdyttävän monta.

Länsisiiven uusi sisustus

Tänään olen ihmiseni avustuksella sahannut, repinyt ja rusikoinut palasiksi sohvani. Teurastettuna se on näppärämpi viedä pois uuden, hienon istumavälineen tieltä. Puuha oli aika tappavaa näin hellepäivänä, joita asuntoni lämpimästi rakastaa ja niihin täysin rinnoin heittäytyy mukaan. Keuhkojenkin päälle kävi tämä väkivalta, koska aivan yllättäen ilmeni että joitakin kymmeniä vuosia vanha sohva pöllyää melko tavalla, kun sitä hajotetaan sekä sahalla sörkitään.
Tänä samaisena muutoksen päivänä sain käyttöön (minulle) uuden tietokoneen sekä television (se on suuri ja hieno. Jäi yli varusteluvimman valtaan joutuneelta ystävältä). Ihanhan tässä on kuin olisi muuttanut.

Välilasku kotona

Eilen olin ihmisten luona ja grillasimme. Erinomaista kuuman kesäillan puuhaa. Sitten myös katsoimme Lord of the Rings -trilogian pitemmät versiot kaikki putkeen. Erinomaista minkä tahansa ajankohdan puuhaa. Kuitenkaan en ole tätä ennen katsonut niitä kaikkia putkeen aloittaen juuri kahdeksan jälkeen illalla, ja siihen on saattanut olla syynsä. Vaikkapa se, että The Return of the King loppuu tällä tavalla ajoitettuna seitsemän jälkeen aamulla. Mutta mikäpä siinä, kyllä Minas Tirithin taistelu aina henkilön hereillä pitää. Ja Viggo.
Nyt onkin riennettävä puistoon.

Mio ja Gnaghi

Aloitin pitkään aikomani Astrid Lindgren -kertauksen Mio, poikani Miolla. Se oli lapsena kauhean vaikuttava kirja - synkkä ja pelottava, mutta ei liian. Impakti on näin aikuisena vähäisempi, mutta on se mukava kirja silti olemassa. Olisi kiva, jos olisi joku sopivanikäinen henkilö jolle lukea sitä ääneen; yhteiskokemuksena jonkun varsinaista kohderyhmää edustavan kanssa se olisi luultavasti erinomainen juttu.

Sivistyin lisäksi taas elokuvamaailmasta, tällä kertaa Dellamorte Dellamoren avulla. Siinäpä elokuva, joka ei ole lintu eikä kala. Eikä nisäkäs. Mutta varsin viehko otus silti. Sietäisi uusintakatselun.
Niin joo, siinä on Anna Falchi. Anna voisi olla uuden ajan Sirpa Lane, paitsi että on kauneudestaan huolimatta hiukan vähemmän hurmaava kuin oikea Sirpa oli. Je ne sais quoi.

I think I'm broken

Viime aikoina olen ravistellut maailmankuvaani ja mielenterveyttäni perehtymällä muutamiin elokuvan kulttiklassikoihin. Ihanaisen Sirpa Lanen tuotantoa olen nähnyt kolmen teoksen verran. Nazi Love Camp 27 on hirvittävän synkkä ja samaan aikaan hirvittävän korni; saavutus kai sekin. Papaya: Love Goddess of the Cannibals, eli Papaya dei Caraibi on melkoisen pitkäveteinen, varsinkin jos sen katsoo italiaksi ilman tekstejä, eikä taida tätä kaunista kieltä. Rohkenen kuitenkin väittää, että dialogin ymmärtäminen ei olisi muuttanut tätä elokuvaa sähköisen jännittäväksi (silti, vaikka erotin sanan "ydinvoima" monta kertaa!). Mutta Sirpa on tässä aivan kauneimmillaan, ja se on paljon se. Ja sitten olen nähnyt klassikon La Bête, joka on... omituinen. Sirpan rooli on ajallisesti pieni, mutta hänelle on toki varattu tarinassa tärkein, eli jonkinlaisen muinaismäyrän kanssa kisaileminen metsän siimeksessä.
Minut on myös jotenkin houkuteltu, yllytetty tai mahdollisesti hypnoosin ja mielenhallinnan kautta ohjattu katsomaan elokuva Singapore Sling. Siitä en osaa sanoa mitään. Voi olla että olen ikuisesti mykkä. Joka tapauksessa asun nykyään sänkyni alla. Silloin tällöin uikutan sanattomasti hiukan.

Kiiltävät on raiteet jotka löysin edestäin

Vietin suloisen suvi-illan ajellen ympyrää seiskan ratikalla, koska olin tutustumassa veljyeni kesätyöpaikkaan. Se on merkittävän pähee kesätyöpaikka. TET-kokemukseni kunniaksi sujui eilisilta 7B:n osalta auvoisan leppeästi ja vailla tapahtumia. Juonenkäänteiden ja jännityksen osalta jouduttiin siis turvautumaan liikenteenohjauksen radioviesteihin; seurasimme pitkin iltaa tätä kautta kaikkien muiden ratikkalinjojen yltyvää draamaa ja ahdinkoa. Oli haljenneita vesiputkia, kiskoille pysäköityjä autoja, kiskoilta suistuneita kolmosia ja poikkeusreittien poikkeusreittejä. Loppuillasta totesi liikenteenohjaaja aavistus helpotusta äänessään, että voitiin palata normaaleihin poikkeusreitteihin. Meillä tahollamme oli suurinta dramatiikkaa se, kun oltiin päättärille tullessa useita minuutteja etuajassa. Gasp!
Oisin ajellut pitempäänkin.

Valkoinen kuolema

Ystäväni muutti, ja huusi tuoksinassa, katse hurjana, kaikille näköetäisyydelle osuneille, että tarvitsevatko ne verhoja, leikkuulautoja, sähköjohtoja tahi autopelin ratteja. Osuin tulilinjalle sillä hetkellä, kun kysymys koski isoja lakanoita ja peittoa. Ajattelin tuplaleveitä lakanoita, joita juuri tarvitsen. Peitollehan nyt on aina käyttöä kummiskin. Vastasin siis tähän nimenomaiseen karjaisuun, että joo, otan minä. Yöllä ratsastin kotiini kuorman harjalla, ja mukaani päätyi monia asioita. Avasin sitten pahvilaatikon, joka sekin oli tullut minun mukana kotiin.
Sieltäpä vyöryi valkoinen vuori. Kävi ilmi, että se on se peitto. Se, jota en niin ajatellut, koska sellaisellehan on aina käyttöä kummiskin. No, tämä peitto on itse asiassa luonnonvoima. Se velloo asunnossa minne tahtoo, eikä sille mahda mitään. Se on lumivyöry. Se työntää kaiken edeltään. Sen mukana laatikossa oli, ilmeisesti pilkan ja ironian vuoksi, pussilakana. Tämä pussilakana on tenniskentän kokoinen. Ajatus siitä, että yksin, ilman aseita tai tainnutuskaasua, painisin pussilakanan sen peiton ympärille on naurettava. Nauran sille ajatukselle onttoa naurua.
Jos joku siellä ulkomaailmassa saa tämän viestin, tulkaa pelastamaan. Mutta älkää tulko yksin. Pelkään että se ymmärtää mitä yrit

Yippee Ki Yay

Katsoin Die Hard 4:n. Olihan helinää ja helskettä. Sanoin leffan jälkeen ihmiselle, että ne kaks edellistä oli kyllä jotenkin paljon kekseliäämpiä. Sitten mietiskelin. Sitten lisäsin: "Jos tää on Die Hard 4, niin niitä on kai tätä ennen ollut kolme." (Koska kyllä, huomiokyvyltäni tosiaan ei pakene monikaan asia.) Yhdessä ihmisen kanssa pohdimme sitten ankarasti sitä, millainen se kolmosleffa oli. Kumpikaan ei löytänyt aivoistaan yhtäkään muistijälkeä. Aika vaikuttava tunnustus elokuvalle. (Kotona Google kertoi millainen se oli, ja kyllä minä nyt sen muistankin. Hämärästi. Ei olis tarttenut.) Oli miten oli, tämä nelonen oli yllättävän suoraviivainen ja kulunut asetelmiltaan, mutta räminäähän sinne mennään katsomaan, ja sitä riitti. Bruce se vaan on aika ihana, vuosikymmenestä toiseen (on se! enkä suostu häpeämään), ja suloista Justin Longia oli mukavaa nähdä paljon. Sitten on tietysti Timothy Olyphant, joka on Timothy Olyphant. Syvää huokailua Taijamain taholta.

Elämäni linja-autossa

Sain eilen veljyeltäni joululahjaksi Pilvibongarin oppaan. Veljy pidättäytyi laulamasta joululauluja, joten kaikki oli loistavaa. Illalla bussissa luin opasta ja pällistelin niska kenossa taivaita. Takakannen dramaattinen lupaus siitä, että taivas ei kirjan jälkeen enää ole ennallaan lunastettiin jo ensimmäisen luvun aikana. Harmitti, että en vielä tiennyt mitään siitä yhdestä hassusta pilvestä enkä niistä taivaanrannassa häämöttäneistä ihan tietynlaisista. Parasta bussilukemista kuunaan!

Toinen bussiasia on nyt se, että kuuntelin sillä mp3-laittehella musiikkia siellä. Ja muutamia kysymyksiä heräsi väistämättä. Kuinka kaikki ne, jotka jo tähänkin saakka ovat eläneet tällä vuosituhannella (taikka viime. En koskaan oikein päässyt korvalappustereoiden makuun lapsena.) saattavat olla ryhtymättä hyräilemään siellä? Muuttuuko tämä hyräilemättömyys jossakin vaiheessa luontaiseksi, eikä sitä tarvitse enää koko ajan ajatella? Entä miten muut ovat ratkaisseet sen dilemman, että bussikuskin radiota ei voi kuunnella yhtä aikaa oman musiikin kanssa, ja sitten kaihertaa epäilys, että sieltä tulisi juuri nyt jotakin tosi kiinnostavaa?
Havaitsin kuitenkin myös sen, miten soundtrack tehostaa pilvien ja auringonlaskun ja kaikenlaisen kauneuden katselemista. On se vaan niin.

Ever and truly yours

Oli hyvä tarkoitus mennä ajoissa sänkyyn ja nukkua kunnon yöunet. Joskus on hyvä tehdä niin. Mutta ensin katsoin zombielokuvaa aivan liian myöhään (gore! gore!), ja sitten en osannut laskea kädestäni Robert Browningin ja Elizabeth Barrettin kirjeenvaihtoa (The Love-Letters of Robert Browning and Elizabeth Barrett, selected and with an introduction by VE Stack, 1969). Varhaisaamuun meni taas. Mutta hyvänen aika, kuinka ne kirjeet ovat nerokkaita. Kaikkinainen ihmisten välinen kirjeenvaihto on yksi suuria innostuksenaiheitani (olen kummiskin pitäytynyt virallisesti julkaistuissa, en toistaiseksi ryhtynyt kaivelemaan tuttavien kenkälaatikoita), mutta kyllä on jotakin vielä aivan omanlaistaan siinä, kun saa alusta saakka kirje kirjeeltä seurata kahden säkenöivän ihmisen rakastumista toistensa mieliin. Vallan mahasta ottaa.

Ollos tervehditty, oi 2000-luku!

Tänään en pyöräillyt, kun ei ole pumppua. Naapuritkin ovat niin varovaisia, ettei pyöräkellarista löytynyt yhtään pumppua lainattavaksi.
Sen sijaan näpräsin keskittyneenä ihmiseltäni saamaani vanhaa mp3-soitinta. Ensiksi siitä piti saada vanha paristo ulos. Se oli vaikeaa. Lähes kohtuuttoman vaikeaa, saattaisi joku sanoa. Sitten askartelin johtojen ja nappuloiden kanssa, kunnes sain hävitettyä ihmiseltäni soittimeen jääneet hämmästyttävät ja paikoin hälyttävät musiikkikappaleet. Sitten onnistuin laittamaan omia fiksuja ja filmaattisia musiikkivalintojani sinne tilalle. Ja lopuksi sain radion kuulumaan! Huhhuh. Siinä vaiheessa oli kyllä jo vähintään kuin olisi pyörälenkillä käynyt. Mutta nyt on sitten ylellisyyttä niin, että käsistä karkaa. Musiikkia bussissa istuessa! Tuskin raaskin enää koskaan nousta sieltä pois.

Antropomorfismi

Puistossa oli perhedraamaa. Teini-ikäinen lokki ei halunnut päästää irti alkukodistaan, eikä kukaan meistä muistakaan oikein tiennyt mitä sanoa. Lokkinuori sanoi "Iii!" ja lähestyi aikuista. Illan kuluessa oletin että tämä aikuinen oli lokkiteinin lähisukulainen, koska se jaksoi ja jaksoi ja jaksoi. Teini siis tuli kohti ja sanoi: "Iii!" Aikuinen otti jalat alleen ja kipitti pois. Teini (harmaine höyhenineen, suloisena) perässä, "Iiii!" Aikuinen juoksee, juoksee minkä pieni ripakinttu pystyy. Teini juoksee kannoilla ja kiljuu. Aikuinen on kiusaantunut, tekee äkkikäännöksiä. Lapsi pysyy kannoilla, kiljuu kimeästi. Aikuinen löytää jotakin syötävää pensaasta, singahtaa äkkijyrkästi poispäin ja ehtii niellä asian. Teini rientää perään ja kirkuu ohuella äänellä. Aikuinen juoksee taas, juoksee paniikki silmissään. Nuoren nokka koskettaa aikuisen pyrstöä, ja ääni on yhä kimakampi. Nyt teini löytää maasta hylätyn mansikan. Syö, ja samalla sanoo haikeasti: "Iii..." Aikuinen seisoo metrin päässä ja silmäilee lasta tutkimaton ilme kasvoillaan.

Entinen seuraava Bardot

Myöhäisherännäisyyteni jatkuu uljaana, ja tällä kertaa olen valaistunut Sirpa Lanesta. Sirpa oli kaunis ja kohtalokas, ja katsokaa nyt minkälaisissa leffoissa oli. Love Goddess of the Cannibals! Aieee!
Tahtoisin lukea elämäkerran. Sirpan elämä oli varmana dramaattinen ja kiehtova.

Yön ainoa valopilkku

Intternetistä löytyy lukuisia blogeja, joissa taksikuskit enemmän tai vähemmän sarkastiseen sävyyn kertovat asiakkaistaan. Se ei ole ihme, siinä törmää jos jonkinlaiseen. Mutta reiluuden nimissä, on meillä asiakkaillakin muistoja taksikuskeista. Moneen kertaan on kuultu kuskin pohdintoja ilkeästä anopista ja hankalista lapsista, vieraantuneesta vaimosta ja menneestä uljaasta jalkapallourasta. On eksyilty, on sählätty mittarin kanssa, on halattu matkan päätteeksi.
Mukaviahan kuskit ovat, viimeistään pienellä viiveellä; äskettäin sain todella äkäisen mulkaisun kysyessäni saanko istua etupenkillä, mutta kun olin jonkin matkaa istunut kiltisti hiljaa takana, sanoi kuljettaja: "Jos laitan mittarin siksi aikaa pois, niin pysähdytäänkö ja tuut eteen istumaan?"

Välitilinpäätös

Tämä on ollut hyvän seuran kesä. Moni muukin kesä on ollut, mutta tämä ehkä vielä hiukan enemmän. Hyvä seura pitkälti poissulkee nukkumisen. Joskus hyvä seura myös peljästyttää pois tunnettuja näyttelijöitä ja muusikoita, mutta sittenpä saadaan istua omassa rauhassa. Joskus se ui yöllä Kekkosen altaassa, ja joskus se loikkii kadulla esittäen nopeaa sammakkoa. Lisäksi se on stimuloivaa, rakasta, herttaista, filmaattista, huomaavaista, nasevaa, lahjakasta, pystyvää, riemukasta ja lämmintä. Se naurattaa mahan pohjasta, se grillaa, se tuo puistoon huovan ja kuohuviiniä. Se keittää yöllä kahvia ja tarjoilee sen sohvalle. Se peittelee palelevaisen harsolla, joka lämmittää fysiikan lakien vastaisesti. Se yllättää. Kiitos, hyvä seura. Olet korvaamaton.

The Sound of Music

Tänään ajelehdin unesta tietoisuuteen sängyssäni ja totesin että sade ropisee suloisesti, haitarimusiikki soi, ei oikeastaan väsytä juurikaan ja kellokaan... hetkinen, haitarimusiikki? Sitä ei kai yleensä minun makuuhuoneessa... No, nytpä oli. Joltakin naapuriparvekkeelta kantautui se, eikä se tullut radiosta eikä levyltä, eikä se ollut pienen Kimi-Petterin kolmas soittotunti isosedän mieliksi; joku soitti kauniita sävelmiä, ja jopa minun kokematon korvani erotti että se joku tiesi mitä teki. Olipa mukava herätys. Soita toistekin, oi tuntematon taho! (Ja jos joku naapureista soittaa selloa, niin sitä saa myös parvekkeella soittaa jatkossa. Kiitos.)

You have been watching Suspiria

Katsoin, kehotettuna (kiitos!), elokuvaklassikon Suspiria. Värimaailma ja visualiikka ovat hienot. Verta hölskyy ämpäreittäin, ja se on vähiten veren näköistä miesmuistiin - väritietoisen ohjaajan silmää kai miellytti enemmän sellainen iloinen aniliininpunainen. Näyttelijät tekevät ihailtavan koordinoidun ja harmonisen yhteissuorituksen jäykän patsastelun ja melodramaattisen replikoinnin lajissa. Juoni liittyy jotenkin noituuteen, eikä siitä sen enempää. Sankarittarella on hämmästyttävän tyylikkäitä asuja, siihen nähden että ajankohta oli 1977, ja erityisen kauniit kengät. Niitä katseli mielellään. Kaiken kaikkiaan onnistunut elokuvaelämys!

Virheetön hipiä

Minulle on väitetty että Johnny Depp on joskus sanonut, että hänen arpensa ovat kuin päiväkirja. Olen tuolloin ajatellut, että kukaan niin jumalaisen kaunis ihminen kuin Johnny Depp ei saattaisi sanoa mitään niin pöhköä. Nyttemmin olen tullut ymmärtämään, että Johnny Depp sanoo ainoastaan totuuksia.
Minulla on viisi leikkausarpea. Jokaiseen niistä liittyy oleellisia muistoja; viisitoistavuotiaana ajoin yöllä salaa pyörätuolilla kilpaa Jorvin sairaalan aulassa, ja paksusuolenpoiston jälkeen kävelin ympyrää Meilahden sairaalan ylimmässä kerroksessa ja katsoin huikeita näkymiä. Minulla on arpi siitä kun pikkuisena olin ulkona maailman cooleimman setäni kanssa ja nilkka jäi pyörän pinnojen väliin. Siitä, kun kiskaisin äitin kahvikupin päälleni. Siitä, kun ensimmäinen kissani Juuso säikähti koiraa. Siitä, kun putosin Maijan reppuselästä. Siitä, kun rotta puri minua. Siitä kun kaaduin pyörällä isossa mäessä, ja siitä kun kaaduin kaasona ja otin kyynärpäällä vastaan. Mulla on paljon arpia. Ja muistoja.

Tunteita ja demoneita

Sama humanitäärinen taho ohjasi minut myös toisen sarjakuvan pariin: Friendly Hostility on aivan toisenlainen ja toisella tavalla hieno kuin nerokas xkcd, mutta huolellisesti alusta saakka luettuna suloiset hahmot ja ihmissuhteiden kiemurat vievät kielen mennessään. (Kuin kissa.) Luen päivittäin useaa sarjakuvaa verkossa (Zits!), mutta ne kallistuvat irrallisempien strippien suuntaan, enkä sitten Sandmanin ole tottunut reagoimaan sarjakuvaan kuin tv-sarjaan: "Iik! Apua! Käänne!" Sen tekee minulle Friendly Hostility.

Oivalluksen onni

Ystävällinen ja suopeamielinen ihminen auttoi minut valoon ikiajat muun maailman jälkeen. Olen viimein tietoinen sarjakuvasta xkcd, joka on ylivoimaisesti parasta sitten jonkin äskettäisen älyttömän hyvän asian. Luin arkiston läpi pakonomaisesti ja salamannopeasti, käytin paljon energiaa siihen etten linkkaisi joka toista strippiä jokaiselle tuntemalleni ihmiselle, ja aloin laatia kosimakirjettä sarjakuvan tekijälle. Kiitän usein onneani siitä, etten ole helposti innostuva ihminen, koska mitä siitä sitten tulisi.

Rapuja ja hunajaa

Rohkenenkohan vielä sanoa, että Deadliest Catch. Ehkä karaisen itseni ja uskallan: Deadliest Catch! Ha! Sitä on tänään luvassa, pitkästä aikaa, porukalla. Rapuja rapuja rallallaa! (Ja Edgar.)

Muissa uutisissa, katsoin Smokin' Acesin. Kiva leffa, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää se, että siinä ovat näyttelemässä a) kaikki, b) lähes epäuskottava määrä kauniita miehiä, c) Alicia Keys, jonka puheääni on silkkaa hunajaa ja saattaa minut lievään transsiin. Jos Alicia sattuisi äänittämään itseään lukemassa New Yorkin puhelinluetteloa (sillä sellaistahan ihmisille perinteisesti sattuu), maksaisin siitä äänitteestä aika paljon.

Rainbows End

Vernor Vinge on viimein kirjoittanut lisää, ja Rainbows End on minusta hieno. Ihan toisenlainen kuin vanhat ja rakkaat A Fire Upon the Deep ja Deepness in the Sky, mutta hieno. Vingen visio lähitulevaisuudesta on kiinnostava ja rikas, mutta kirjaa kantaa vanhan, ilkeän miehen ja nuoren, kiltin pojan epätodennäköinen ystävyys. Sydäntä vallan lämmitti täällä. Toivottavasti kaikki padot ovat nyt murtuneet ja Vernorilta alkaa tulla vähän useammin romaani minulle.

Faktoja Helsingistä

Kalliossa on kaikki paremmin. Myös se, että karaokea saa siellä alkaa laulaa heti yhdeksältä aamulla, jos sattuu laulattamaan. Yhtä setää sattui, ja hän lauloikin suurella tunteella Besame muchon, eikä ottanut turhaa stressiä siitä että monitori lauloi jotakin ihan muuta.
Matkalla Kallioon on kuitenkin Töölönlahti, ja siellä vaanivat mittaamattomat pupulaumat kulkijaa. Yksin ei sinne kannata lähteä, eikä jäädä hidastelemaan.

Guts, no glory

Menin katsomaan huonoa elokuvaa, ja näinkin kaksi! Hyötysuhde! Tehokkuus!
Ensin oli Ultraviolet. Wikipedia tuolla nyt kertoo, että en vain ole riittävän taiteellinen enkä fiksu arvostamaan sarjakuvallista värimaailmaa ja kuvaustekniikkaa; näin olkoon. Leffa oli hämmästyttävää patsastelua violeteissa ja sinisissä ikkunattomissa huoneissa, taistelukohtaukset myötänolottivat jopa minua, enkä verkkokalvoja polttavan oranssin loppukohtauksen viimein saapuessa ymmärtänyt mitä koko hommassa oli tapahtunut. Syyttäisin liiallista selväpäisyyttä ja Rainbown lähdevettä, mutta seuralainen vakuutti ettei siideri avannut elämystä sen paremmin.
Kiireen vilkkaa työnnettiin soittimeen House of the Dead II, jolta toivottiin suurempaa reippautta. Alku olikin mitä iloisin - vähäpukeisuutta! Alastomuutta! Järjettömyyttä! Ikävä kyllä varsinaisen zombipuolen parhaat palat vilautetaan kiivasta tahtia alkutekstien lomassa. Että jos on aika kortilla, tämän leffan katsomisen voi hyvin lopettaa heti siinä alkutekstien loppuessa. Alamäkeä on siitä eteenpäin. Jos sellaisesta tykkää, lopussa odottaa katsojaa loputon seisahtunut kausi, jonka aikana epämiellyttävä hahmo kävelee ympyrää ja pitää mahtipontista monologia. Mitäpä sitä enempää voisi zombiraidalta toivoa!
Kaiken kaikkiaan erinomainen huono elokuvailta. Sarkasmilihakset saivat kaiken tarvittavan treenin ja mieli elähtyi.

Tule joulu kultainen

Olen alkanut ymmärtää, minkä vuoksi Suomen kesä on laitettu niin lyhyeksi. Se on loppujen lopuksi aika hyvin ajateltu asia. Eihän tähän ihmisen olemus kovin paljon kauemmin kykenisi, tällaiseen molemmista päistä ja keskeltä kynttilän polttamiseen. Mitähän ihmisparat tekevät siellä päin maailmaa, missä tätä riittää vaan riittämistään?

Tänään saattaisin ehtiä ennen päivittäiseen riekuntaan rientoa pyöräillä sateessa hiukan. Ilahdus.

Puistoraportti

Eilen oli grillaaminen haasteellista. Kauheasti savutti viattomien auringonpalvojien päälle, ja sytyttäjältä loppui poikkeuksellisesti välissä usko, kun ei paikalla ollut muita vapaaehtoisia suorittamassa välttämätöntä pessimismirituaalia. Mutta tuli siitä taas lopulta kaunis ja tasainen hiillos kuitenkin, ja saatiin kepakot ja kanat kärtsättyä.
Koffin puiston pullonkerääjien draama kiihtyy, sillä Hymyilevän afrikkalaisen ja Horjuvan mummelin lisäksi on nyt Jäyhä japanilainen ja Suurivatsainen setä. Hymyilevä afrikkalainen vastasi ajan kasvaviin haasteisiin ryhtymällä minun tuellani opettelemaan suomenkieltä. Aina silloin tällöin hän lähestyi ja varmisti: "It's voinko ottaa, right? And what was it, ei ole tuhja?"

Chefs do that

Näin äskettäin pitkästä aikaa The Long Kiss Goodnightin, ja sehän on mainiompi kuin muistinkaan. Toimintaelokuvien sarjassa vallan oiva, sanoisin. Erityisesti en muistanut kuinka nokkelaa siinä on dialogi paikoitellen, kaiken räiskeen ja paukkeen ohella. Ja virkistävästi ei tässä filmissä ole juuri laskeskeltu f-sanojen määrää; tässä tapauksessa, kun Geena Davisin kahden hahmon välinen kontrasti on koko homman idea, on kunnon kiroamisella oleellinen tehtävänsä tarinassa. Kunniamaininnan saa Craig Bierko hyytävän hymyileväisestä pahisroolista. Kaiken kaikkiaan hienosti tehty, Renny. Tällaista enemmän.

Soita vain kelloain!

Kas niin on kesä kiireinen ja sosiaalisuutta täynnään, ettei ihan kaikkina vuorokausina ole ihminen edes koneen ääressä höpisemässä blogiinsa. On juotu kuohuviiniä Baker'sissä eurolla per lasi, on grillattu useita kertoja päivässä, on huidottu Wiillä. On koottu palasista upea pterodaktyyli. Charmantti mäyräkoira on sittenkin kohdattu vielä uudelleen, ja tunteet ovat kuohuneet. Malja on kaikin puolin ollut ylitsevuotavainen.
Öinen autolla-ajelu ja Poets of the Fallin Late Goodbye ovat luodut yhteen. Kappale Soita kelloain (yhtä lailla Vicky Rostin ja Kikan versiona) sen sijaan on virus, jota ei saa aivoista pois. Kokeilkaa vaikka.

Raa raa Rasputin

Tänään soi Finnhits. Hilpeää! Osa näistä - Rasputin, Tsingis Khan, Kun Chicago kuoli, Hetki lyö, Menolippu, tiedättehän - on varhaislapsuuteni musiikkia ja siksi ikuisesti aivan omassa luokassaan.
Olen jälkikäteen ymmärtänyt omistaneeni nimenomaan Finnhits 10:n. Kuolemattomiahan nuo ovat muutkin, mutta sen levyn kappaleet ovat sanasta sanaan piirtyneet pikkuaivoihini. Vanhempieni aivoille aiheutin neljävuotiaana luultavasti korjaamatonta vahinkoa vinguttamalla c-kasettiani loputtomiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja mahdottomissa tilanteissa laulamalla kappaleita kuuluvalla äänellä itse. Jotta "josset muuta keksi, kelpaisiko seksi!" (Se oli pienenä hauska laulu metsäneläimistä ja lettujensyönnistä: ei oikein ota, on ihan niin kuin lettu, sanoo kettu pululle vesisängyssä. Vesisänky oli kanssa pienenä tosi hauska ajatus.)
Lapsena lauloin muutenkin melko lailla tauotta. Kun autoradio oli rikki ajomatkalla Rovaniemelle, lausui isäni filosofisesti: "No, onhan meillä tuo tyttö."

Vauhti ja vapaus

Sain muutaman vuoden tauon jälkeen haltuuni polkupyörän. Se on keskenkasvuisille ihmisille rakennettu polkupyörä, sillä kun on sopivan lyhyt, voi ajaa iloisena sellaisellakin. Ja minä ajan! Ensimmäinen ajelu oli riemukas. Heinäkuisen illan pehmeydessä on suloista viilettää. Ja hikikin tuli, kuin laiskan syyessä. (Äitini on iskostanut minuun muutamia sanontoja: hiki laiskan syyessä. Kyllä kesä kuivaa minkä kasteleekin. Kallepekkaheikkiville. Ja niin on, etten helposti voi sanoa "tuli hiki" sanomatta myös "laiskan syyessä.")

Kohtalo

- Taijamai sai morsiuskimpun.
- Selvä. Suorituksesta myönnetään tavalliseen tapaan avioliitto lähiaikoina.
- Mutta Taijamai oli ainoa joka osallistui kimpun kiinniottamiseen, ja sitten Taijamai nauroi niin kovasti että kimppu seilasi pään yli ja Taijamai poimi sen lattialta.
- Jaaha. Katsotaanpa. Taulukon mukaan tästä suorituksesta myönnetään... juu, dysfunktionaalinen avoliitto näyttäisi olevan.
- Mutta bussipysäkillä Taijamai nykäisi pienen valkoisen marjan irti kimpusta tutkiessaan sitä.
- Aijjai. Pakollisten vähennysten jälkeen tästä näyttäisi tulevan... Juu, kyllä se niin on. Epämiellyttävä yhden illan juttu seuraavan vuoden sisällä. Onnea voittajalle.

Sääoloja

Tänään menen lentokentälle - yay! - ja asioiden oikein osuessa näen siellä bonuksena hyvät ihmiset, jotka palaavat maailmalta tyköni. Sitten menen juhlimaan muiden hyvien ihmisten naimisiinmenoa toistensa kanssa. Hyvät ihmiset ovat aurinko. Ja ukkonen!

Saako toivoa, että näkisi ukkosen lentokentän yllä? Onko se synti lentoliikennettä ja kaikkia matkaajia kohtaan? Talvella aina hävettää toivoa lumimyräkkää, kun aina on joku kansalainen ajamassa autolla maantiellä, turvatonna.

Top 4 tänään

Seisominen ukkossateessa, jossa on vaikea hengittää.
Kahlaaminen vuolaassa virrassa kotitalon mäessä. Edestakaisin.
Litimärkien vaatteiden kuoriminen pois päältä kotona lämpimässä.
Kuuma kahvi.

Korkeinta riemua ja korkeinta tuskaa

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Ajatelkaapa sitä. Aika huikea päivä, noin yhdellä kertaa. Tämä ei ole suvista eikä iloista, mutta kun ajattelen Leinoa, ajattelen runoa Loukatut. Onervan ja Leinon palo oli eeppinen ja koskettaa minua. Kuten koskettaa Leino kaikkinensa. Tänään ajattelen häntä.

Huumaa

Hyvää ja perusteellista puistoilua taas. Eikä tarvinnut tehdä poliisinkarkoitusloitsuja, kun olikin säädyllinen high tech -välineistö. Osa seurueesta myös loiski vedessä, ja lopuksi kuivattiin Marimekon pöytäliinalla. Se on S-marketin valikoimasta paras siihen tarkoitukseen, pitäkää mielessä.
Tulin eilen perinpohjaisesti hurmatuksi ja jaloiltani pyyhkäistyksi. Tuskin enää tapaan tätä ihanaa mäyräkoiraherraa, mutta muisto polttaa sielussani vielä kauan. Se tapahtuu aina odottamatta, vai mitä?

Vetoomus

Päänsisäisessä elokuvateatterissani oli taas huimia dinosaurusseikkailuja ja aikamatkailua ja kaikkea mitä pitääkin. Sellainen on niin hyväksi kaikelle.
Tänään aion huimapäisesti yrittää uhmata grillaamiskieltoa puistossa, tietenkin asianmukaisesti vesivarastoin sekä muin huipputeknisin turvallisuustekijöin varustautuneena. Älä tule poliisisetä, ja jos tulet älä anna sakkoja. Minun grilli ei sytytä paloja.

Jos jokin koskaan

Jatkan elokuvalinjalla, koska Boondock Saints on pakko mainita. Kuten muistakaan asioista, ei elokuvista voi ihminen valita yhtä yksittäistä suosikkia, mutta mulla on Boondock Saints kyllä siellä lähellä teoreettista kärkeä. Troy Duffya verrataan Tarantinoon, mutta minun makuuni ei Tarantino ole tehnyt tätä asiaa yhtä hyvin. Brutaali kauneus, koreografia, symmetria, suuret tunteet, absurdius. Irlantilainen aksentti! Sean Patrick Flanery ja Norman Reedus! Täydellisyys.

Oleellista elokuvassa

Katselin yöllä Pretty Womanin ekaa kertaa vuosiin, ja havaitsin ilokseni että rakkausteemassa (se on nyt sana, jookos), joka soi aina kun tapahtuu hempeitä asioita kauniiden ihmistemme välillä, on kohta suoraan Springsteenin kappaleesta Racing in the Streets. Se onkin mitä kaunein ja haikein sävel, omiaan tällaiseen. Onnittelen osuvasta sattumasta, wee säveltäjä.

O Muse! Sing in me

Katsoin uusiksi O Brother Where Art Thoun, joka on verraton. Pelkkä musiikki saa hyvälle tuulelle, saati sitten kaikki muu suloisuus. Coenit ovat tehneet paljon omalaatuisia ja herttaisia elokuvia, mutta eivät toista näin hellyttävää ja veikeää.

Like an itty bitty child

Tänään on aurinkoa ja ukkosta, ja viisas Nikka Costa laulaa Everybody Got Their Something. Kyllä kesä vaan on hyvä.

Koffin puisto

Niin odottamattomasti ja nolosti kävi, että tänä kesänä oli ensimmäinen puistopäivä vasta 30.6. En voi puolustella laiminlyöntiä. Eilen se nyt sitten kuitenkin oli, se ensimmäinen puistopäivä, ja suoritettiin perinpohjaisesti ja onnistuneesti. Oli kuohuviiniä, oli capoeiraajia, oli verkkaista huovalla lojumista, oli kitaramusiikkia viereiseltä huovalta, ja oli aurinkoa. (Havaitsin tänä aamuna, että olen mahdollisesti lähempänä ruskettunutta kuin koskaan elämässäni.) Oli myös vierusnaapureina universumin absurdeimpia pilviveikkoja, jotka hitaasti ääntäen lausuivat toisilleen asioita kuten: "Joskus kun polttaa pilveä, siinä tulee sellainen tunne, että tässä tapahtuu niin kuin kaikki haluavat." Deep, man.