Tyhjäkäyntiä

Tänään olen pelannut taas yhtä addiktoivaa höpöpeliä ja odottanut vesihuoltomiehiä, jotka iltapäivällä viimein saapuivatkin, mutta kavaluudella ja viekkaudella. Ei mitään tarkastettu eikä korjattu, vaan vain asennettiin vedensäästöhärpäkkeitä kaikkialle, mistä vettä saa tulemaan ulos. Hyvähän sekin toki on, omalla tavallaan.
Myös olen nähnyt elokuvan Desperation, puolella silmällä, koska enempi olisi puuduttanut aivon. Kirjakaan ei ole parasta Kingiä, mutta elokuvana ei homma toimi alkuunkaan. Ei ole edes kunnolla huono, mikä sekin toimisi viihteenä, vaan pitkästyttävä vain.

Menneitä

Nyt on taas eilinen, jos joku kysyy.
Syysgrillaus! Ensimmäistä kertaa tänä vuonna grillattiin kielletyllä kertakäyttöjutulla. Poliisi ei tullut, mutta ei ollut grillikään kuin ennen. Hädintuskin saatiin toinen satsi alta pois ennen kuin hiipui höö.
Viimeisen grillauksen katkeransuloiseen tunnelmaan osui raitiovaunussa oikein vanha, oikein oma ihmiseni. Se se vasta olikin! Katkeransuloisen kohtaamisen hetki. Henkilö pysyi pystyssä vaikka singahdin häntä päin, joten voitoksi laskettakoon tämäkin kaikista tilanteista.

...Mhä? Olen mä hereillä!

Minulla on sellainen vuokranantaja, joka pitää kaikesta todella hyvää huolta. Se on hienoa ja sydämeni arvostaa sitä. Täällä asuessani on ovelle tullut setiä kysymään, saavatko tuoda uuden jääkaapin, saavatko vaihtaa ulko-oven uuteen, saavatko laittaa olohuoneeseen uuden lattian, vaihtaa keittiön tasot, uusia kattovalaisimien sähköt, laittaa tietokonepöydän alle tassut ettei tärinä riko mitään, ilmata patterit, tarkastaa ikkunoiden kunnon, säätää tuuletusventtiilit, asentaa ilmaisen laajakaistan... Nyt ollaan tulossa tarkastamaan ja huoltamaan vesikalusteita. Kylpyhuoneessa, oletan.
Joukkojen paikallevyörymisen ajankohta on tyypillisesti, ja tälläkin kertaa, hiukan epämääräinen: joko tiistaina, tai keskiviikkona, tai torstaina, tai perjantaina, ja ehkä kahdeksalta aamulla tai ehkä viideltä iltapäivällä, tai ehkä joskus siinä välissä. Kotona työskentelevänä hepsankeikkana en yleensä herää kahdeksalta aamulla, paitsi perjantaisin ja silloin kun vuokranantajalla on tällainen huolenpidon hetki. Taas on siis sellainen vaihe, jolloin nousen tokkuraisena anivarhain odottelemaan joskus mahdollisesti saapuvia säätäjäsetiä. Niinä hetkinä, yrittäessäni saada kahvimukia osumaan kasvojen tienoolle, keskityn aina ajattelemaan sitä, kuinka ihana vuokranantajani oikeasti on.

Raskaan raataja

Sellaiseen voi maailmassa aina luottaa, että jos pitää viikon lomaa vuodessa, niin se viikko on työasioiden suhteen kaikkeista kiireisin sitten ikuna. Kun tulee uupuneena ja pöpperöisenä (mutta autuaan onnellisena!) lomaltansa takaisin, odottaa kotosalla herkulesmainen työsuma ja maileja pomolta, joka sanoo, että "toivottavasti oli kiva loma, ja tee ihan sillai rauhassa nämä rästihommat tästä pois, kunhan vaan tosi nopeasti. Ja tässä muuten on sitten nää uudet työt, ja tässä, ja tässä. Iloista kotiinpaluuta!" Tämän ikiaikaisen ja ihmiskuntaa yhdistävän totuuden kanssa olen tässä nyt viikon verran paininut, elikäs juossut vyöryvän lumipallon edellä. Hyvälle mielelle tulee siitä, että aina ei ole näin kiireistä!

Atletismi

Tänään olin alkukodissani syömässä hyvin, ja siellä Suomi voitti keihäänheiton maailmanmestaruuden. Kyllä nousi pala kurkkuun isillä ja minulla, ja sarkasmi äidillä. Lisäksi se keihäänheittäjä on häkellyttävän salskea! Tätä urheiluhommaa pitäisi enemmänkin jostakin tuutista.

Pitempää ikää

Eilen altistuin myös kuusivuotiaan säkenöivälle sukkeluudelle: sano suomeksi "black fire monkey". Minä sanoin, ja huumorin malja oli ylitsevuotavainen, ja meitä kaikkia nauratti aivan kauhean paljon. Maailman paras töi.

Eturivin paikka

Pienet pojat piirsivät kuvia ja lauloivat Ari Koivusta. (Ari näyttää kuusivuotiaan väestönosan keskuudessa nyt syrjäyttäneen Lordin.) Välillä oli keskeytettävä laulaminen ja käytävä antaumuksellisen vakavaa keskustelua siitä, tarkalleen millaisella siansaksalla laulua olisi syytä laulaa. "Ei, kuuntele, se menee että RIIF PRII MII VRII!"
Tänään kuultiin uudessa eskariryhmässä myös ensimmäinen "Ihanaa, suomentunti!" -huudahdus. Opettajan sydän ylenee.

Nice crash!

Tein kesällä tyyppien luona oman Miin ja pelasin Wiillä lehmälläratsastamista ja biljardia. Biljardi oli kiva, mutta ylivoimaisesti kivampaa oli se Miin luominen. Tähän asia jäi; ei ole moiset hetkuttimet minua varten, ajattelin. Sitten tulin äskettäin painostetuksi pelaamaan sellaista, missä ajetaan autolla päättömästi kaikkia fysiikan lakeja rikkoen. Sen nimi on Excite Truck, ja se on taikaa. Päivä hujahti siinä ihan kokonaan ja vain ajelemisen parissa - kun en itse ajanut, hurrasin muille jotka ajoivat. Päivän mittaan tasaisesti aina joku vastahakoinen seurueessa antautui ja halusi kokeilla, ja koukkuuntuminen oli sataprosenttista. Sekin, joka kärttyisästi tiedusteli, että eikö tuo #¤%& Wii-väki voi jo 7 tunnin jälkeen väistyä vähän, että kunnon ihmiset mahtuvat pelaamaan korttipelejä - sekin lankesi illemmalla ajamaan ja riemastui tappiin asti. On onni ettei minulla ole varaa tällaisiin kotkotuksiin, koska jos omassa olohuoneessa olisi tämä peli, en enää söisi enkä nukkuisi.

Taijamai turisteeraa

Seuraavaksi pakollinen matkaraportti niiltä tylsemmiltä osin, jotka eivät liity punttaamiseen.
Nähtiin British Museum, Natural History Museum ja St. Paul's (viimeinen vain ulkoa käsin, koska pyytävät hulppeat yhdeksän ja puoli puntaa siitä, että tulisin sisään). Lopun aikaa nähtiin itse kaupunkia, ja se oli parasta.
Tube on loistava, eikä siellä edes kykene eksymään, paitsi ehkä sillä tavalla että puristaa silmät tiukasti kiinni, laittaa kädet korville ja sanoo laa laa. Sillä lailla saattaa onnistua olemaan osumatta perille, mutta muuten ei. Koettiin yksi kunnon tungoskin siellä, sellainen missä seisotaan naama jonkun kainalossa ja jonkun maha omaa selkää vasten. Lomalla kun oltiin, olin tästäkin melko lailla riemuissani. ("Juna on puoli tuntia myöhässä? Hienoa! Me ei mahduta sinne sisään? Loistavaa! Me ei pystytä hengittämään siellä? Mahtavaa! Me ei päästä ulos sillä asemalla kuin haluttiin? Parasta ikinä!")
Bussit olivat haasteellisempia, ja myös hyvin hälyttäviä, koska lontoolaiset ajavat kuin itsetuhoiset mielipuolet ja heittäytyvät bussien eteen kaikilta suunnilta alati. Plussana kuitenkin se maaninen ilo, jota aiheuttaa asioiden näkeminen ikkunasta. ("Katsokaa, TALO!")
Summa summarum: ajeltiin paikasta toiseen, ja minä ostin kahvia kioskeista ja kojuista. Sitten mentiinkin pois. Loistavaa oli.

Väsynyt mutta onnellinen

Kotona taas. Kuuliaisena otin siellä kuviakin, vaikka en niin paljon kuin oikeat ihmiset.

Eilen ennen kotiinlähtöä oltiin siis Cam-joella punttaamassa. Reippain mielin kokeilin itsekin työntää venettä, erittäin heikoin tuloksin. Tavattoman, huomiotaherättävän heikoin tuloksin. Kukaan ei kuitenkaan menettänyt henkeään, eikä edes pudonnut veteen, joten laskettakoon voitoksi. Lopun aikaa vietin autuaan onnellisena istuksien auringossa muiden puntatessa. Seurueen muut ensikertalaiset olivat kaikki käytännön ihmisiä ja muutenkin fiksuja ja kauniita, ja punttasivat kuin vanhat tekijät (paitsi saksalainen, joka sentään edes hiukkasen osallistui kanssani huumorisisällön tuotantoon).
Ihmisenhän annetaan ymmärtää, että punting on the river Cam on ideasisällöltään sellainen, että joku saa terveellistä ja järkevää liikuntaa, ja kaikki saavat sivistyneesti katsella pittoreskiä maisemaa. Tämä on sinänsä totta, mutta hiukan epärelevanttia. Tulkaatten täten tietämään, että punttaamisen nerokkuus ja viehätys on sen mielipuolisessa luonteessa.
Joki on kapea, ja ainakin hyvällä säällä melko lailla kirjaimellisesti täynnä väkeä. Väestä suuri osa on turisteja ja taitamattomia. Veneet siksakkaavat villisti joen laidasta toiseen, ajautuvat poikittain kaikkien muiden veneiden eteen, törmäävät siltoihin ja ennen kaikkea toisiin veneisiin, ja kaikki on kokonaisuudessaan kuin erityisen kauniilla ja märällä törmäilyautoradalla. Suuri ihmiskunnan yhteisyyden tunne vallitsee, kun japanilaiset, saksalaiset, suomalaiset ja britit karjuvat toisilleen "Look out! WE'RE RAMMING YOU!" ja "Sorry about that! Sor-- LOOK OUT! RAMMING!" sekä myös "DUCK! DUCK! There's a bridge!"
Mitään niin hauskaa emme minä ja saksalainen olleet aikoihin nähneet. Suuri oli hihityksen ja jaetun ilon määrä, ja parempaa tapaa lopettaa lomaa en saata kuvitella.

Nörtit auringossa

Nyt on vuorostaan mukavaa Cambridgessä, helteessä, Debian-kehittäjien ympäröimänä. Nörttibileet ovat nerokas asia. Läppäreitä on kuin kärpäsiä, ja ruokaa valtavia vuoria. Cambridge on vähän kuin satukaupunki; lehmät laiduntavat keskellä kaupunkia auringonottajien keskellä, ja kaikki on epätodellisen kaunista. Toistaiseksi olen nähnyt pääasiassa tyypin takapihaa, mutta huomenna ennen kotiinlähtöä on luvassa vielä perinteistä punting and picnicing. Nyt menen tuonne takapihalle katsomaan joko kohta taas grillattais.

Äiti, lähetä rahaa

Lontoon metrossa on kauhean mukavaa. Samoin British Museumin Great Courtissa. Ympäröivät brittiaksentit ovat kuitenkin yllättävällä tavalla ajaneet minun kalifornialaisen aksenttini aivan nolostuttavaan leveyteen. Ennusteen mukaan ryhdyn jossakin vaiheessa tänä iltapäivänä huutamaan joka välissä, että "Dude!" sekä "That's, like, awesome!" Oloni on sikäli kovin moukkamainen.

Ja sitten palajan

Loistavan strategiani ansiosta eilisestä suuresta siivouksesta siirtyi suunnilleen 3/4 tälle päivälle. Tänään olen vältel-- suunnitellut siivoamista elokuvan Reign Over Me avulla. Se on aika hieno elokuva, varsinkin jos sattuu minun laillani tykkäämään suuressa määrin Don Cheadlesta. Don on tässä aivan huipputerässä sympaattisena ja kömpelönä kilttinä miehenä. Leffa edustaa lajityyppiä "Adam Sandler ihmisenä", joka on harvinainen mutta paikoitellen palkitseva genre. Tässä Adam mumisee ärsyttävästi (Adam, kyllä posttraumaattisesta stressistäkin kärsivä ihminen kai voi laittaa huulet yhteen joitakin äänteitä muodostaessaan?), mutta on muutoin aivan vakavastiotettava.

Nyt lähden pistäytymään Lontoossa ja Cambridgessä. Jos ei mitään kuulu viikkoon, ei tällä kertaa siis poikkeuksellisesti ole tarpeen tulla tänne pelastamaan minua peiton ja sohvan hirmuhallinnon ikeestä. Olen lentänyt vapauteen!

Kodin hengetär

Tänään on Vuoden 2007 Suuri Siivouspäivä. Jätesäkkejä! Tolua, kloriittia, Kodin putkimiestä! Puunausta!
Olen aloittanut vahvasti juomalla kahvia, laittamalla pyykkiä koneeseen, juomalla kahvia, ja katsomalla kauhuelokuvaa. Nääs, katsonkin päivällä sen! Enkä juuri ennen nukkumaanmenoa! Mahtavaa ajattelua, nerokas strategia, joka päivänselvästi ohittaa tärkeydessä keittiön siivoamisen.
Taidanpa tästä vähäsen kahvia.

Hyvänlaatuinen

Taas se lipsahti, se vuorokausi. Tiirailin bussissa pilviä tarkasti, että onko se nyt se cumulus congestus, vai olisko vain cumulus mediocris. Hyvin kävi, se oli vaan se keskikokoinen, ja vaikka sillä oli kasvavia kyhmyjä, se ei satanut meidän grilliin. Se grilli olikin sitten aivan huippuluokkaa, ja kaksi kertaa peräkkäin! Vierailevina tähtinä olivat tällä kertaa naapuruston ihanat basset houndit - tutut lapinporokoirat menivät ohi nuuskuttamatta, kun lihat oli jo syöty.

Haloo? Taijamai täällä,

ihmettelen tässä sitä, että miksi ihmisen on nyt katsoman pelkkää kauhua. Muutamana iltana jo olen harhaillut asunnossa ja etsiskellyt mukavaa elokuvaa katsottavaksi ennen nukkumaanmenoa, mutta kaikki mitä osuu käteen tai silmiin (joskus konkreettisesti osuu silmiin, käyvät penteleet kirjahyllystä päälle) on kauhua. Mikäs siinä sitten muu eteen kuin silmät kiinni katsomaan yön pimeydessä yksin. Kissat rapistelevat toisessa huoneessa kuin aaveet ja moottorisahamurhaajat konsaan, ovet aukeilevat vedossa, ja Taijamai hyräilee hiljaa itsekseen lohdullisia lauluja. Elokuvan jälkeen etsitään käsiin se kookkaampi rapistelija, viskataan se makuuhuoneeseen ovenraosta ja odotetaan että se kukistaa sieltä kaikki pahalaiset tai ainakin huutaa että pakene kuin tuuli, Taijamai! Yön aikana ei auta pissattaa, koska tough luck. Peiton alta en nouse. Niin että voisivatko esimerkiksi Colin Firth (ja Farrell kanssa!) ja tietysti Johnny Depp ja muut sellaiset aika pian nyt tehdä saataville jotakin iloisia ja romanttisia elokuvia. Alkaa käydä tukalaksi täällä. Kiitos.

No onkos tullut syksy nyt kesän keskelle

Esikoulu alkoi.
Päiväkodissa parveili pikkiriikkisiä uusia kolmevuotiaita, ja eskarilaisetkin ovat hentoja ja suurisilmäisiä. Kun ne unohtavat piirtäessään että ihmisen kädet eivät lähde päästä ja kuuntelevat juhlallisen jännittyneinä ohjeita viittaamisen ideasta ja käytännön suorittamisesta, on vaikea uskoa että ensi kevään lopulla nämäkin taimet ovat vantteria ja päteviä. Fiksua ja viehättävää väkeä ovat kuitenkin tänäkin vuonna, joten voitte havaita että yhteensopivuus tämän open kanssa on kerrassaan merkillepantava.
(Myös minun on vaikea sitä tajuta, että miten ihmeessä ne kaikki ulokkeet siinä piirtäessä tulee. Enkä minäkään tiedä paljonko on peninkulma. Ei mua sieltä oikeastaan mitenkään voi erottaa, sieltä kuusivuotiaiden keskeltä.)

Yön pimeydessä

Puistossa oltiin tällä kertaa tavallista myöhempään, kun ei kauhean kylmä näinä päivinä ole päässyt ihmiselle tulemaan, vaikka mihin aikaan vuorokaudesta istuisi ruohossa. Katsottiin siis hiipuvan hiilloksen lämpimässä kajossa tähtiä, ja hienous oli kohtalaisen kokoinen. Iltayöstä ohitin matkallani käyttämään Koffin puiston erinomaisia käymäläpalveluja joukon nuoria ihmisiä, jotka lahjoittivat minulle banaanin. Kaunis ele, nuoret! Ihan oikean verran kypsäkin oli banaani heti saman tien. Että sellaista on pelottava ja väkivaltainen yöelämä pääkaupungin kaduilla ja puistoissa. Ihan selkäpiitä karmii.

Paluu arkeen

Amerikkalainenkin lähti, ja minä nukuin uupuneen unta läpi vuosisadan ukkostuksen. Ihmiseni oli kuulemma vähällä soittaa yöllä että heräisin katsomaan myrskyä, mutta ei. Ohi meni kaikki.
Nyt on joka tapauksessa taas oiva puistosää, joten mitäpä sitä muutakaan. Grilli kainaloon ja sinne. Onkin jo korkea aika nähdä taas pullonkerääjiä. Olen tulossa, Hymyilevä afrikkalainen!

Ohi on

Kanadalainen poistui, ja hyvästijätön hetki lentokentällä kaipasi amerikkalaista rikkomaan jäätä; kun suomalaiset ja kanadalaiset päästetään keskenään olemaan, niin eihän siitä seuraa muuta kuin kiusaantuneisuutta ja kättelemistä, kun ei kukaan kehtaa halata.
Tapahtumaa kaadettiin, ja sitten vielä ihan vähän enemmän kaadettiin ihmisten kotona, ja vielä vähän. Mutta sitten oli aamu, ja nukkumapaikkani pyykinpesukoneen vieressä, saksalaisen kohdalta vasemmalle, oli meluisa, koska sedät tulivat remontoimaan kattoa. Paistoin kananmunia ja pekonia, avasin kuohuviinin, paransin tyyppien kanssa maailman, ja kävin pihalla juttelemassa setien kanssa. Vielä yksi ihminen heräsi sitten, joten paistoin kananmunia ja pekonia, avasin kuohuviinin, ja sitten paransin maailman. Ja suunnittelin ensi vuoden tapahtuman.

Kurjat ei koisi

Tänään on ohjelmassa kanadalaisen vieminen pois, riprap-meiningillä väliin slotattu vanhan rakkaan ystävän tapaaminen ("No antaa tulla että mitä kuuluu, tässä ei kuule ole aikaa jaarittelemiseen! Niele se kahvi! Atten-hut!") ja harrastetapahtuman tältä vuodelta hautaan saattaminen. Ikävä kyllä en pidä sopivana tehdä näitä asioita vailla vaatetusta, vaikka elimistöni on laittanut kirjallisen hakemuksen kolmena kappaleena. Meillä ollaan aika tarkkoja sopivaisuudesta, elimistön ja minun kesken.

Maa, aukea allani

Uusi sohva tuli. Tuskallisimpia kokemuksia varhaiskeski-ikäisessä elämässäni: salskeat nuoret miehet kantoivat jättimäisen esineen portaita viidenteen kerrokseen vuodesohvamekanismin ponnahdellessa vapautuneesti auki kerrosten välillä, painivat puoli tuntia hirviön ja ovenpielien kanssa, kompastelivat asuntoni sedimenttikerroksiin, hengittivät pölyä, konttasivat, irrottivat ovia saranoiltaan ja saivat haavoja. Minä seisoskelin ja päivittelin. Kissani valvoi ylväänä raadantaa ymmärtämättä edes hävetä minun laillani. Verellä, hiellä ja häpeällä on tämä sohva lunastettu, ja se on mystinen ja mahtava. Jos istun siihen, se oletettavasti nielee minut jälkeä jättämättä ja kutsuu lumivyörypeiton jakamaan saaliin. Pääsenpä häpeästä.

Vielä vähän aikaa

En tehnyt hiekkakakkua vielä eilen, mutta ehkä tänään, kun ukkonen on ensin kastellut hiekan. Eilen näin kivi-paperi-sakset -suomenmestaruusturnauksen jännitettä tihkuvat alkuerät, katsoin kun maali kuivui figuissa, ja kävelin kohti auditoriota kuunnellakseni puheohjelmaa. Sydämeni oli puheohjelmaa kohti kävellessäni puhdas ja vilpitön, mutta juuri ennen ovea minut pysäytettiin ja vietiin syömään päivän toista päivällistä. Minkäs teet. Jatkossa aion laajentaa myös toiseen aamiaiseen sekä puoliseen.

Jatkuu vaan

Vielä on paljon tähdellistä nähtävänä ja tehtävänä Otaniemessä sekä tanskalaisen kanssa turisteerattavana. Tänään toivon rakentavani hiekkalinnan, tai edes ehkä -kakun. Toivon myös näkeväni live-Blood Bowlia, tuota lajeista jalointa. Lisäksi huolelliseen suunnitelmaani sisältyy haahuilua, ajelehtimista, vaeltelua ja ehkä hiukan pasteeraamista. Nyt on mentävä, koska nuo asiat eivät tee itse itseään, hyvät nuoret!

Se aika vuodesta

Nyt kuvitellaan yhdessä että on vielä eilinen, eikä minulta ole jäänyt päivää väliin merkinnöissä.

Tänään perjantaina 10.8. viehätin viettävän... vietin viehättävän päivän iloisessa harrastetapahtumassa. Näin siellä kauniita ihmisiä bikineissä ja sortseissa pelaamassa rantalentopalloa suuressa hiekkalaatikossa. Löin vetoa siitä, kuinka monta yli 20-vuotiasta henkilöä löytyisi tanssiharjoituksista, tuijotin vedon toisen osapuolen kanssa tanssijoita kiinteästi ja vain jonkin verran pelottavasti, ja voitin monikäyttöisen ja kauniisti muotoillun lasillisen colaa paikallisessa baarissa. (5-10 oli voittoveikkaukseni.) Makasin laiturilla ja näin tähdenlennon. Paheksuin seuralaista, joka halusi tietää mitä toivoin.
Tämän enempää ei kukaan olisi tältä päivältä, perjantailta 10.8., voinut toivoa. Minäpä kuitenkin vielä lisäksi katsoin ensimmäistä kertaa elämässäni figuja, ja koska ne figut joita katsoin olivat mestarin ja viehättävän ihmisen Jakob Rune Nielsenin maalaamia ja modifioimia, ne olivat vaikuttavia. Olen sivistetty.
Mainitsinko, että on perjantai 10.8.?

Käyttöliittymä

Tänään en ole käynyt yhtään missään turistikohteessa, vaan yrittänyt selvittää, miksi (minulle) uudesta tietokoneesta tulevat kaikki äänet ulos senkuuloisina, kuin puhuja tai laulaja istuisi metallitynnyrissä keskellä suurta lentokonehallia. Miksi, tiedustelin kaiuttimilta. Minkä tähden? Kuulostitte ihan kivoilta vielä äsken toisella koneella.
Vastaus löytyi tietokoneen aivoista. Jokin ääneen liittyvä ajatus siellä oli mennyt vikaan, ja tietokone tiedusteli minulta, että koenko minä nyt olevani kylppärissä, luolassa, viemärissä, Keskilännen tasangoilla, pyörällä päästäni, pilvessä vaiko psykoosissa. Vaiko, indeed, siellä lentokonehallissa. Pilkkaan ja sarkasmiin tottuneena en tästä hätkähtänyt, vaan vastasin arvokkaasti olevani täällä omassa huoneessani, kiitoksia kysymästä. Ja niin katosi kaiku ja muuttui kaikki hyväksi.

Aikakausia

Kävimme kanadalaisen kanssa Kiasmassa, Tarvaspäässä ja Hvitträskissä.
Kiasma oli minulle eka kerta, ja kävi ilmi että varautuneisuuteni oli ainakin hiukan oikeutettua; ei ole tämä moderni hupsuttelu tätiä varten. Paitsi Suomen salat on. Se hurmasi ja nauratti. Käyminen oli kaiken väärtiä myös siksi, että kaunani Kiasmaa kohtaan rakennuksena lientyi. Kyllä se niin on aina vaan, että ei se ulkoinen kauneus vaan sisäinen. Kiasma on kuin eri talo sisältä katsoen: elegantti, sensuelli, puhdaslinjainen, dramaattinen. Siitä nautin, taiteen yritin pitkälti jättää huomiotta.
Arkkitehtuurilla ja muotoilulla hellittiin meitä tietenkin myös muissa päivän kohteissa, jotka vielä bonuksena ovat ihania paikkoja istua ja kävellä ulkona kesässä. Tarvaspäässä jouduin taas Akseli Gallen-Kallelan karisman taikapiiriin ja ryhdyin haaveilemaan siitä, kuinka aikamatkaisin hänen salskeaan nuoruuteensa pällistelemään luomistyön neroutta. Voisipa minut saada sinne Hvitträskinkin kulta-aikaan ylipuhuttua matkaamaan, kärpäseksi kattoon suurien illanistujaisiin.

Sielunruokaa

Kävin Kanadan-vieraan kanssa Ateneumissa, jossa voi käydä ainakin kerran vuodessa täysin motivoituneena, kun siellä vaihtuu valikoima moninaisin tavoin. Kesänäyttely Musiikki ja hiljaisuus ansioitui tarjoamalla runsaasti ikisuosikkiani Gallen-Kallelaa sekä myös Simbergiä. (Linkkaan jälkimmäisen englanninkieliseen Wikiin sen johdosta, että siinä kerrotaan asioita, toisin kuin suomenkielisessä. Nurjankierteistä touhua.) Toinen vaihtuva näyttely tarjosi kirkkaita värejä ja haravan, joka kolisi pyöränpinnoja vasten. Aika hieno oli se. Näyttely, ei niinkään harava.
Helle vähän ottaa voimille niinä hetkinä, kun ihminen ei ole ilmastokontrolloidussa taidemuseossa eikä makaamassa Siwan jäätelöaltaassa. Näitä hetkiä osuu minulle hätkähdyttävän monta.

Länsisiiven uusi sisustus

Tänään olen ihmiseni avustuksella sahannut, repinyt ja rusikoinut palasiksi sohvani. Teurastettuna se on näppärämpi viedä pois uuden, hienon istumavälineen tieltä. Puuha oli aika tappavaa näin hellepäivänä, joita asuntoni lämpimästi rakastaa ja niihin täysin rinnoin heittäytyy mukaan. Keuhkojenkin päälle kävi tämä väkivalta, koska aivan yllättäen ilmeni että joitakin kymmeniä vuosia vanha sohva pöllyää melko tavalla, kun sitä hajotetaan sekä sahalla sörkitään.
Tänä samaisena muutoksen päivänä sain käyttöön (minulle) uuden tietokoneen sekä television (se on suuri ja hieno. Jäi yli varusteluvimman valtaan joutuneelta ystävältä). Ihanhan tässä on kuin olisi muuttanut.

Välilasku kotona

Eilen olin ihmisten luona ja grillasimme. Erinomaista kuuman kesäillan puuhaa. Sitten myös katsoimme Lord of the Rings -trilogian pitemmät versiot kaikki putkeen. Erinomaista minkä tahansa ajankohdan puuhaa. Kuitenkaan en ole tätä ennen katsonut niitä kaikkia putkeen aloittaen juuri kahdeksan jälkeen illalla, ja siihen on saattanut olla syynsä. Vaikkapa se, että The Return of the King loppuu tällä tavalla ajoitettuna seitsemän jälkeen aamulla. Mutta mikäpä siinä, kyllä Minas Tirithin taistelu aina henkilön hereillä pitää. Ja Viggo.
Nyt onkin riennettävä puistoon.

Mio ja Gnaghi

Aloitin pitkään aikomani Astrid Lindgren -kertauksen Mio, poikani Miolla. Se oli lapsena kauhean vaikuttava kirja - synkkä ja pelottava, mutta ei liian. Impakti on näin aikuisena vähäisempi, mutta on se mukava kirja silti olemassa. Olisi kiva, jos olisi joku sopivanikäinen henkilö jolle lukea sitä ääneen; yhteiskokemuksena jonkun varsinaista kohderyhmää edustavan kanssa se olisi luultavasti erinomainen juttu.

Sivistyin lisäksi taas elokuvamaailmasta, tällä kertaa Dellamorte Dellamoren avulla. Siinäpä elokuva, joka ei ole lintu eikä kala. Eikä nisäkäs. Mutta varsin viehko otus silti. Sietäisi uusintakatselun.
Niin joo, siinä on Anna Falchi. Anna voisi olla uuden ajan Sirpa Lane, paitsi että on kauneudestaan huolimatta hiukan vähemmän hurmaava kuin oikea Sirpa oli. Je ne sais quoi.

I think I'm broken

Viime aikoina olen ravistellut maailmankuvaani ja mielenterveyttäni perehtymällä muutamiin elokuvan kulttiklassikoihin. Ihanaisen Sirpa Lanen tuotantoa olen nähnyt kolmen teoksen verran. Nazi Love Camp 27 on hirvittävän synkkä ja samaan aikaan hirvittävän korni; saavutus kai sekin. Papaya: Love Goddess of the Cannibals, eli Papaya dei Caraibi on melkoisen pitkäveteinen, varsinkin jos sen katsoo italiaksi ilman tekstejä, eikä taida tätä kaunista kieltä. Rohkenen kuitenkin väittää, että dialogin ymmärtäminen ei olisi muuttanut tätä elokuvaa sähköisen jännittäväksi (silti, vaikka erotin sanan "ydinvoima" monta kertaa!). Mutta Sirpa on tässä aivan kauneimmillaan, ja se on paljon se. Ja sitten olen nähnyt klassikon La Bête, joka on... omituinen. Sirpan rooli on ajallisesti pieni, mutta hänelle on toki varattu tarinassa tärkein, eli jonkinlaisen muinaismäyrän kanssa kisaileminen metsän siimeksessä.
Minut on myös jotenkin houkuteltu, yllytetty tai mahdollisesti hypnoosin ja mielenhallinnan kautta ohjattu katsomaan elokuva Singapore Sling. Siitä en osaa sanoa mitään. Voi olla että olen ikuisesti mykkä. Joka tapauksessa asun nykyään sänkyni alla. Silloin tällöin uikutan sanattomasti hiukan.

Kiiltävät on raiteet jotka löysin edestäin

Vietin suloisen suvi-illan ajellen ympyrää seiskan ratikalla, koska olin tutustumassa veljyeni kesätyöpaikkaan. Se on merkittävän pähee kesätyöpaikka. TET-kokemukseni kunniaksi sujui eilisilta 7B:n osalta auvoisan leppeästi ja vailla tapahtumia. Juonenkäänteiden ja jännityksen osalta jouduttiin siis turvautumaan liikenteenohjauksen radioviesteihin; seurasimme pitkin iltaa tätä kautta kaikkien muiden ratikkalinjojen yltyvää draamaa ja ahdinkoa. Oli haljenneita vesiputkia, kiskoille pysäköityjä autoja, kiskoilta suistuneita kolmosia ja poikkeusreittien poikkeusreittejä. Loppuillasta totesi liikenteenohjaaja aavistus helpotusta äänessään, että voitiin palata normaaleihin poikkeusreitteihin. Meillä tahollamme oli suurinta dramatiikkaa se, kun oltiin päättärille tullessa useita minuutteja etuajassa. Gasp!
Oisin ajellut pitempäänkin.

Valkoinen kuolema

Ystäväni muutti, ja huusi tuoksinassa, katse hurjana, kaikille näköetäisyydelle osuneille, että tarvitsevatko ne verhoja, leikkuulautoja, sähköjohtoja tahi autopelin ratteja. Osuin tulilinjalle sillä hetkellä, kun kysymys koski isoja lakanoita ja peittoa. Ajattelin tuplaleveitä lakanoita, joita juuri tarvitsen. Peitollehan nyt on aina käyttöä kummiskin. Vastasin siis tähän nimenomaiseen karjaisuun, että joo, otan minä. Yöllä ratsastin kotiini kuorman harjalla, ja mukaani päätyi monia asioita. Avasin sitten pahvilaatikon, joka sekin oli tullut minun mukana kotiin.
Sieltäpä vyöryi valkoinen vuori. Kävi ilmi, että se on se peitto. Se, jota en niin ajatellut, koska sellaisellehan on aina käyttöä kummiskin. No, tämä peitto on itse asiassa luonnonvoima. Se velloo asunnossa minne tahtoo, eikä sille mahda mitään. Se on lumivyöry. Se työntää kaiken edeltään. Sen mukana laatikossa oli, ilmeisesti pilkan ja ironian vuoksi, pussilakana. Tämä pussilakana on tenniskentän kokoinen. Ajatus siitä, että yksin, ilman aseita tai tainnutuskaasua, painisin pussilakanan sen peiton ympärille on naurettava. Nauran sille ajatukselle onttoa naurua.
Jos joku siellä ulkomaailmassa saa tämän viestin, tulkaa pelastamaan. Mutta älkää tulko yksin. Pelkään että se ymmärtää mitä yrit

Yippee Ki Yay

Katsoin Die Hard 4:n. Olihan helinää ja helskettä. Sanoin leffan jälkeen ihmiselle, että ne kaks edellistä oli kyllä jotenkin paljon kekseliäämpiä. Sitten mietiskelin. Sitten lisäsin: "Jos tää on Die Hard 4, niin niitä on kai tätä ennen ollut kolme." (Koska kyllä, huomiokyvyltäni tosiaan ei pakene monikaan asia.) Yhdessä ihmisen kanssa pohdimme sitten ankarasti sitä, millainen se kolmosleffa oli. Kumpikaan ei löytänyt aivoistaan yhtäkään muistijälkeä. Aika vaikuttava tunnustus elokuvalle. (Kotona Google kertoi millainen se oli, ja kyllä minä nyt sen muistankin. Hämärästi. Ei olis tarttenut.) Oli miten oli, tämä nelonen oli yllättävän suoraviivainen ja kulunut asetelmiltaan, mutta räminäähän sinne mennään katsomaan, ja sitä riitti. Bruce se vaan on aika ihana, vuosikymmenestä toiseen (on se! enkä suostu häpeämään), ja suloista Justin Longia oli mukavaa nähdä paljon. Sitten on tietysti Timothy Olyphant, joka on Timothy Olyphant. Syvää huokailua Taijamain taholta.

Elämäni linja-autossa

Sain eilen veljyeltäni joululahjaksi Pilvibongarin oppaan. Veljy pidättäytyi laulamasta joululauluja, joten kaikki oli loistavaa. Illalla bussissa luin opasta ja pällistelin niska kenossa taivaita. Takakannen dramaattinen lupaus siitä, että taivas ei kirjan jälkeen enää ole ennallaan lunastettiin jo ensimmäisen luvun aikana. Harmitti, että en vielä tiennyt mitään siitä yhdestä hassusta pilvestä enkä niistä taivaanrannassa häämöttäneistä ihan tietynlaisista. Parasta bussilukemista kuunaan!

Toinen bussiasia on nyt se, että kuuntelin sillä mp3-laittehella musiikkia siellä. Ja muutamia kysymyksiä heräsi väistämättä. Kuinka kaikki ne, jotka jo tähänkin saakka ovat eläneet tällä vuosituhannella (taikka viime. En koskaan oikein päässyt korvalappustereoiden makuun lapsena.) saattavat olla ryhtymättä hyräilemään siellä? Muuttuuko tämä hyräilemättömyys jossakin vaiheessa luontaiseksi, eikä sitä tarvitse enää koko ajan ajatella? Entä miten muut ovat ratkaisseet sen dilemman, että bussikuskin radiota ei voi kuunnella yhtä aikaa oman musiikin kanssa, ja sitten kaihertaa epäilys, että sieltä tulisi juuri nyt jotakin tosi kiinnostavaa?
Havaitsin kuitenkin myös sen, miten soundtrack tehostaa pilvien ja auringonlaskun ja kaikenlaisen kauneuden katselemista. On se vaan niin.

Ever and truly yours

Oli hyvä tarkoitus mennä ajoissa sänkyyn ja nukkua kunnon yöunet. Joskus on hyvä tehdä niin. Mutta ensin katsoin zombielokuvaa aivan liian myöhään (gore! gore!), ja sitten en osannut laskea kädestäni Robert Browningin ja Elizabeth Barrettin kirjeenvaihtoa (The Love-Letters of Robert Browning and Elizabeth Barrett, selected and with an introduction by VE Stack, 1969). Varhaisaamuun meni taas. Mutta hyvänen aika, kuinka ne kirjeet ovat nerokkaita. Kaikkinainen ihmisten välinen kirjeenvaihto on yksi suuria innostuksenaiheitani (olen kummiskin pitäytynyt virallisesti julkaistuissa, en toistaiseksi ryhtynyt kaivelemaan tuttavien kenkälaatikoita), mutta kyllä on jotakin vielä aivan omanlaistaan siinä, kun saa alusta saakka kirje kirjeeltä seurata kahden säkenöivän ihmisen rakastumista toistensa mieliin. Vallan mahasta ottaa.

Ollos tervehditty, oi 2000-luku!

Tänään en pyöräillyt, kun ei ole pumppua. Naapuritkin ovat niin varovaisia, ettei pyöräkellarista löytynyt yhtään pumppua lainattavaksi.
Sen sijaan näpräsin keskittyneenä ihmiseltäni saamaani vanhaa mp3-soitinta. Ensiksi siitä piti saada vanha paristo ulos. Se oli vaikeaa. Lähes kohtuuttoman vaikeaa, saattaisi joku sanoa. Sitten askartelin johtojen ja nappuloiden kanssa, kunnes sain hävitettyä ihmiseltäni soittimeen jääneet hämmästyttävät ja paikoin hälyttävät musiikkikappaleet. Sitten onnistuin laittamaan omia fiksuja ja filmaattisia musiikkivalintojani sinne tilalle. Ja lopuksi sain radion kuulumaan! Huhhuh. Siinä vaiheessa oli kyllä jo vähintään kuin olisi pyörälenkillä käynyt. Mutta nyt on sitten ylellisyyttä niin, että käsistä karkaa. Musiikkia bussissa istuessa! Tuskin raaskin enää koskaan nousta sieltä pois.

Antropomorfismi

Puistossa oli perhedraamaa. Teini-ikäinen lokki ei halunnut päästää irti alkukodistaan, eikä kukaan meistä muistakaan oikein tiennyt mitä sanoa. Lokkinuori sanoi "Iii!" ja lähestyi aikuista. Illan kuluessa oletin että tämä aikuinen oli lokkiteinin lähisukulainen, koska se jaksoi ja jaksoi ja jaksoi. Teini siis tuli kohti ja sanoi: "Iii!" Aikuinen otti jalat alleen ja kipitti pois. Teini (harmaine höyhenineen, suloisena) perässä, "Iiii!" Aikuinen juoksee, juoksee minkä pieni ripakinttu pystyy. Teini juoksee kannoilla ja kiljuu. Aikuinen on kiusaantunut, tekee äkkikäännöksiä. Lapsi pysyy kannoilla, kiljuu kimeästi. Aikuinen löytää jotakin syötävää pensaasta, singahtaa äkkijyrkästi poispäin ja ehtii niellä asian. Teini rientää perään ja kirkuu ohuella äänellä. Aikuinen juoksee taas, juoksee paniikki silmissään. Nuoren nokka koskettaa aikuisen pyrstöä, ja ääni on yhä kimakampi. Nyt teini löytää maasta hylätyn mansikan. Syö, ja samalla sanoo haikeasti: "Iii..." Aikuinen seisoo metrin päässä ja silmäilee lasta tutkimaton ilme kasvoillaan.

Entinen seuraava Bardot

Myöhäisherännäisyyteni jatkuu uljaana, ja tällä kertaa olen valaistunut Sirpa Lanesta. Sirpa oli kaunis ja kohtalokas, ja katsokaa nyt minkälaisissa leffoissa oli. Love Goddess of the Cannibals! Aieee!
Tahtoisin lukea elämäkerran. Sirpan elämä oli varmana dramaattinen ja kiehtova.

Yön ainoa valopilkku

Intternetistä löytyy lukuisia blogeja, joissa taksikuskit enemmän tai vähemmän sarkastiseen sävyyn kertovat asiakkaistaan. Se ei ole ihme, siinä törmää jos jonkinlaiseen. Mutta reiluuden nimissä, on meillä asiakkaillakin muistoja taksikuskeista. Moneen kertaan on kuultu kuskin pohdintoja ilkeästä anopista ja hankalista lapsista, vieraantuneesta vaimosta ja menneestä uljaasta jalkapallourasta. On eksyilty, on sählätty mittarin kanssa, on halattu matkan päätteeksi.
Mukaviahan kuskit ovat, viimeistään pienellä viiveellä; äskettäin sain todella äkäisen mulkaisun kysyessäni saanko istua etupenkillä, mutta kun olin jonkin matkaa istunut kiltisti hiljaa takana, sanoi kuljettaja: "Jos laitan mittarin siksi aikaa pois, niin pysähdytäänkö ja tuut eteen istumaan?"

Välitilinpäätös

Tämä on ollut hyvän seuran kesä. Moni muukin kesä on ollut, mutta tämä ehkä vielä hiukan enemmän. Hyvä seura pitkälti poissulkee nukkumisen. Joskus hyvä seura myös peljästyttää pois tunnettuja näyttelijöitä ja muusikoita, mutta sittenpä saadaan istua omassa rauhassa. Joskus se ui yöllä Kekkosen altaassa, ja joskus se loikkii kadulla esittäen nopeaa sammakkoa. Lisäksi se on stimuloivaa, rakasta, herttaista, filmaattista, huomaavaista, nasevaa, lahjakasta, pystyvää, riemukasta ja lämmintä. Se naurattaa mahan pohjasta, se grillaa, se tuo puistoon huovan ja kuohuviiniä. Se keittää yöllä kahvia ja tarjoilee sen sohvalle. Se peittelee palelevaisen harsolla, joka lämmittää fysiikan lakien vastaisesti. Se yllättää. Kiitos, hyvä seura. Olet korvaamaton.

The Sound of Music

Tänään ajelehdin unesta tietoisuuteen sängyssäni ja totesin että sade ropisee suloisesti, haitarimusiikki soi, ei oikeastaan väsytä juurikaan ja kellokaan... hetkinen, haitarimusiikki? Sitä ei kai yleensä minun makuuhuoneessa... No, nytpä oli. Joltakin naapuriparvekkeelta kantautui se, eikä se tullut radiosta eikä levyltä, eikä se ollut pienen Kimi-Petterin kolmas soittotunti isosedän mieliksi; joku soitti kauniita sävelmiä, ja jopa minun kokematon korvani erotti että se joku tiesi mitä teki. Olipa mukava herätys. Soita toistekin, oi tuntematon taho! (Ja jos joku naapureista soittaa selloa, niin sitä saa myös parvekkeella soittaa jatkossa. Kiitos.)

You have been watching Suspiria

Katsoin, kehotettuna (kiitos!), elokuvaklassikon Suspiria. Värimaailma ja visualiikka ovat hienot. Verta hölskyy ämpäreittäin, ja se on vähiten veren näköistä miesmuistiin - väritietoisen ohjaajan silmää kai miellytti enemmän sellainen iloinen aniliininpunainen. Näyttelijät tekevät ihailtavan koordinoidun ja harmonisen yhteissuorituksen jäykän patsastelun ja melodramaattisen replikoinnin lajissa. Juoni liittyy jotenkin noituuteen, eikä siitä sen enempää. Sankarittarella on hämmästyttävän tyylikkäitä asuja, siihen nähden että ajankohta oli 1977, ja erityisen kauniit kengät. Niitä katseli mielellään. Kaiken kaikkiaan onnistunut elokuvaelämys!

Virheetön hipiä

Minulle on väitetty että Johnny Depp on joskus sanonut, että hänen arpensa ovat kuin päiväkirja. Olen tuolloin ajatellut, että kukaan niin jumalaisen kaunis ihminen kuin Johnny Depp ei saattaisi sanoa mitään niin pöhköä. Nyttemmin olen tullut ymmärtämään, että Johnny Depp sanoo ainoastaan totuuksia.
Minulla on viisi leikkausarpea. Jokaiseen niistä liittyy oleellisia muistoja; viisitoistavuotiaana ajoin yöllä salaa pyörätuolilla kilpaa Jorvin sairaalan aulassa, ja paksusuolenpoiston jälkeen kävelin ympyrää Meilahden sairaalan ylimmässä kerroksessa ja katsoin huikeita näkymiä. Minulla on arpi siitä kun pikkuisena olin ulkona maailman cooleimman setäni kanssa ja nilkka jäi pyörän pinnojen väliin. Siitä, kun kiskaisin äitin kahvikupin päälleni. Siitä, kun ensimmäinen kissani Juuso säikähti koiraa. Siitä, kun putosin Maijan reppuselästä. Siitä, kun rotta puri minua. Siitä kun kaaduin pyörällä isossa mäessä, ja siitä kun kaaduin kaasona ja otin kyynärpäällä vastaan. Mulla on paljon arpia. Ja muistoja.

Tunteita ja demoneita

Sama humanitäärinen taho ohjasi minut myös toisen sarjakuvan pariin: Friendly Hostility on aivan toisenlainen ja toisella tavalla hieno kuin nerokas xkcd, mutta huolellisesti alusta saakka luettuna suloiset hahmot ja ihmissuhteiden kiemurat vievät kielen mennessään. (Kuin kissa.) Luen päivittäin useaa sarjakuvaa verkossa (Zits!), mutta ne kallistuvat irrallisempien strippien suuntaan, enkä sitten Sandmanin ole tottunut reagoimaan sarjakuvaan kuin tv-sarjaan: "Iik! Apua! Käänne!" Sen tekee minulle Friendly Hostility.

Oivalluksen onni

Ystävällinen ja suopeamielinen ihminen auttoi minut valoon ikiajat muun maailman jälkeen. Olen viimein tietoinen sarjakuvasta xkcd, joka on ylivoimaisesti parasta sitten jonkin äskettäisen älyttömän hyvän asian. Luin arkiston läpi pakonomaisesti ja salamannopeasti, käytin paljon energiaa siihen etten linkkaisi joka toista strippiä jokaiselle tuntemalleni ihmiselle, ja aloin laatia kosimakirjettä sarjakuvan tekijälle. Kiitän usein onneani siitä, etten ole helposti innostuva ihminen, koska mitä siitä sitten tulisi.

Rapuja ja hunajaa

Rohkenenkohan vielä sanoa, että Deadliest Catch. Ehkä karaisen itseni ja uskallan: Deadliest Catch! Ha! Sitä on tänään luvassa, pitkästä aikaa, porukalla. Rapuja rapuja rallallaa! (Ja Edgar.)

Muissa uutisissa, katsoin Smokin' Acesin. Kiva leffa, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää se, että siinä ovat näyttelemässä a) kaikki, b) lähes epäuskottava määrä kauniita miehiä, c) Alicia Keys, jonka puheääni on silkkaa hunajaa ja saattaa minut lievään transsiin. Jos Alicia sattuisi äänittämään itseään lukemassa New Yorkin puhelinluetteloa (sillä sellaistahan ihmisille perinteisesti sattuu), maksaisin siitä äänitteestä aika paljon.

Rainbows End

Vernor Vinge on viimein kirjoittanut lisää, ja Rainbows End on minusta hieno. Ihan toisenlainen kuin vanhat ja rakkaat A Fire Upon the Deep ja Deepness in the Sky, mutta hieno. Vingen visio lähitulevaisuudesta on kiinnostava ja rikas, mutta kirjaa kantaa vanhan, ilkeän miehen ja nuoren, kiltin pojan epätodennäköinen ystävyys. Sydäntä vallan lämmitti täällä. Toivottavasti kaikki padot ovat nyt murtuneet ja Vernorilta alkaa tulla vähän useammin romaani minulle.

Faktoja Helsingistä

Kalliossa on kaikki paremmin. Myös se, että karaokea saa siellä alkaa laulaa heti yhdeksältä aamulla, jos sattuu laulattamaan. Yhtä setää sattui, ja hän lauloikin suurella tunteella Besame muchon, eikä ottanut turhaa stressiä siitä että monitori lauloi jotakin ihan muuta.
Matkalla Kallioon on kuitenkin Töölönlahti, ja siellä vaanivat mittaamattomat pupulaumat kulkijaa. Yksin ei sinne kannata lähteä, eikä jäädä hidastelemaan.

Guts, no glory

Menin katsomaan huonoa elokuvaa, ja näinkin kaksi! Hyötysuhde! Tehokkuus!
Ensin oli Ultraviolet. Wikipedia tuolla nyt kertoo, että en vain ole riittävän taiteellinen enkä fiksu arvostamaan sarjakuvallista värimaailmaa ja kuvaustekniikkaa; näin olkoon. Leffa oli hämmästyttävää patsastelua violeteissa ja sinisissä ikkunattomissa huoneissa, taistelukohtaukset myötänolottivat jopa minua, enkä verkkokalvoja polttavan oranssin loppukohtauksen viimein saapuessa ymmärtänyt mitä koko hommassa oli tapahtunut. Syyttäisin liiallista selväpäisyyttä ja Rainbown lähdevettä, mutta seuralainen vakuutti ettei siideri avannut elämystä sen paremmin.
Kiireen vilkkaa työnnettiin soittimeen House of the Dead II, jolta toivottiin suurempaa reippautta. Alku olikin mitä iloisin - vähäpukeisuutta! Alastomuutta! Järjettömyyttä! Ikävä kyllä varsinaisen zombipuolen parhaat palat vilautetaan kiivasta tahtia alkutekstien lomassa. Että jos on aika kortilla, tämän leffan katsomisen voi hyvin lopettaa heti siinä alkutekstien loppuessa. Alamäkeä on siitä eteenpäin. Jos sellaisesta tykkää, lopussa odottaa katsojaa loputon seisahtunut kausi, jonka aikana epämiellyttävä hahmo kävelee ympyrää ja pitää mahtipontista monologia. Mitäpä sitä enempää voisi zombiraidalta toivoa!
Kaiken kaikkiaan erinomainen huono elokuvailta. Sarkasmilihakset saivat kaiken tarvittavan treenin ja mieli elähtyi.

Tule joulu kultainen

Olen alkanut ymmärtää, minkä vuoksi Suomen kesä on laitettu niin lyhyeksi. Se on loppujen lopuksi aika hyvin ajateltu asia. Eihän tähän ihmisen olemus kovin paljon kauemmin kykenisi, tällaiseen molemmista päistä ja keskeltä kynttilän polttamiseen. Mitähän ihmisparat tekevät siellä päin maailmaa, missä tätä riittää vaan riittämistään?

Tänään saattaisin ehtiä ennen päivittäiseen riekuntaan rientoa pyöräillä sateessa hiukan. Ilahdus.

Puistoraportti

Eilen oli grillaaminen haasteellista. Kauheasti savutti viattomien auringonpalvojien päälle, ja sytyttäjältä loppui poikkeuksellisesti välissä usko, kun ei paikalla ollut muita vapaaehtoisia suorittamassa välttämätöntä pessimismirituaalia. Mutta tuli siitä taas lopulta kaunis ja tasainen hiillos kuitenkin, ja saatiin kepakot ja kanat kärtsättyä.
Koffin puiston pullonkerääjien draama kiihtyy, sillä Hymyilevän afrikkalaisen ja Horjuvan mummelin lisäksi on nyt Jäyhä japanilainen ja Suurivatsainen setä. Hymyilevä afrikkalainen vastasi ajan kasvaviin haasteisiin ryhtymällä minun tuellani opettelemaan suomenkieltä. Aina silloin tällöin hän lähestyi ja varmisti: "It's voinko ottaa, right? And what was it, ei ole tuhja?"

Chefs do that

Näin äskettäin pitkästä aikaa The Long Kiss Goodnightin, ja sehän on mainiompi kuin muistinkaan. Toimintaelokuvien sarjassa vallan oiva, sanoisin. Erityisesti en muistanut kuinka nokkelaa siinä on dialogi paikoitellen, kaiken räiskeen ja paukkeen ohella. Ja virkistävästi ei tässä filmissä ole juuri laskeskeltu f-sanojen määrää; tässä tapauksessa, kun Geena Davisin kahden hahmon välinen kontrasti on koko homman idea, on kunnon kiroamisella oleellinen tehtävänsä tarinassa. Kunniamaininnan saa Craig Bierko hyytävän hymyileväisestä pahisroolista. Kaiken kaikkiaan hienosti tehty, Renny. Tällaista enemmän.

Soita vain kelloain!

Kas niin on kesä kiireinen ja sosiaalisuutta täynnään, ettei ihan kaikkina vuorokausina ole ihminen edes koneen ääressä höpisemässä blogiinsa. On juotu kuohuviiniä Baker'sissä eurolla per lasi, on grillattu useita kertoja päivässä, on huidottu Wiillä. On koottu palasista upea pterodaktyyli. Charmantti mäyräkoira on sittenkin kohdattu vielä uudelleen, ja tunteet ovat kuohuneet. Malja on kaikin puolin ollut ylitsevuotavainen.
Öinen autolla-ajelu ja Poets of the Fallin Late Goodbye ovat luodut yhteen. Kappale Soita kelloain (yhtä lailla Vicky Rostin ja Kikan versiona) sen sijaan on virus, jota ei saa aivoista pois. Kokeilkaa vaikka.

Raa raa Rasputin

Tänään soi Finnhits. Hilpeää! Osa näistä - Rasputin, Tsingis Khan, Kun Chicago kuoli, Hetki lyö, Menolippu, tiedättehän - on varhaislapsuuteni musiikkia ja siksi ikuisesti aivan omassa luokassaan.
Olen jälkikäteen ymmärtänyt omistaneeni nimenomaan Finnhits 10:n. Kuolemattomiahan nuo ovat muutkin, mutta sen levyn kappaleet ovat sanasta sanaan piirtyneet pikkuaivoihini. Vanhempieni aivoille aiheutin neljävuotiaana luultavasti korjaamatonta vahinkoa vinguttamalla c-kasettiani loputtomiin kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja mahdottomissa tilanteissa laulamalla kappaleita kuuluvalla äänellä itse. Jotta "josset muuta keksi, kelpaisiko seksi!" (Se oli pienenä hauska laulu metsäneläimistä ja lettujensyönnistä: ei oikein ota, on ihan niin kuin lettu, sanoo kettu pululle vesisängyssä. Vesisänky oli kanssa pienenä tosi hauska ajatus.)
Lapsena lauloin muutenkin melko lailla tauotta. Kun autoradio oli rikki ajomatkalla Rovaniemelle, lausui isäni filosofisesti: "No, onhan meillä tuo tyttö."

Vauhti ja vapaus

Sain muutaman vuoden tauon jälkeen haltuuni polkupyörän. Se on keskenkasvuisille ihmisille rakennettu polkupyörä, sillä kun on sopivan lyhyt, voi ajaa iloisena sellaisellakin. Ja minä ajan! Ensimmäinen ajelu oli riemukas. Heinäkuisen illan pehmeydessä on suloista viilettää. Ja hikikin tuli, kuin laiskan syyessä. (Äitini on iskostanut minuun muutamia sanontoja: hiki laiskan syyessä. Kyllä kesä kuivaa minkä kasteleekin. Kallepekkaheikkiville. Ja niin on, etten helposti voi sanoa "tuli hiki" sanomatta myös "laiskan syyessä.")

Kohtalo

- Taijamai sai morsiuskimpun.
- Selvä. Suorituksesta myönnetään tavalliseen tapaan avioliitto lähiaikoina.
- Mutta Taijamai oli ainoa joka osallistui kimpun kiinniottamiseen, ja sitten Taijamai nauroi niin kovasti että kimppu seilasi pään yli ja Taijamai poimi sen lattialta.
- Jaaha. Katsotaanpa. Taulukon mukaan tästä suorituksesta myönnetään... juu, dysfunktionaalinen avoliitto näyttäisi olevan.
- Mutta bussipysäkillä Taijamai nykäisi pienen valkoisen marjan irti kimpusta tutkiessaan sitä.
- Aijjai. Pakollisten vähennysten jälkeen tästä näyttäisi tulevan... Juu, kyllä se niin on. Epämiellyttävä yhden illan juttu seuraavan vuoden sisällä. Onnea voittajalle.

Sääoloja

Tänään menen lentokentälle - yay! - ja asioiden oikein osuessa näen siellä bonuksena hyvät ihmiset, jotka palaavat maailmalta tyköni. Sitten menen juhlimaan muiden hyvien ihmisten naimisiinmenoa toistensa kanssa. Hyvät ihmiset ovat aurinko. Ja ukkonen!

Saako toivoa, että näkisi ukkosen lentokentän yllä? Onko se synti lentoliikennettä ja kaikkia matkaajia kohtaan? Talvella aina hävettää toivoa lumimyräkkää, kun aina on joku kansalainen ajamassa autolla maantiellä, turvatonna.

Top 4 tänään

Seisominen ukkossateessa, jossa on vaikea hengittää.
Kahlaaminen vuolaassa virrassa kotitalon mäessä. Edestakaisin.
Litimärkien vaatteiden kuoriminen pois päältä kotona lämpimässä.
Kuuma kahvi.

Korkeinta riemua ja korkeinta tuskaa

Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Ajatelkaapa sitä. Aika huikea päivä, noin yhdellä kertaa. Tämä ei ole suvista eikä iloista, mutta kun ajattelen Leinoa, ajattelen runoa Loukatut. Onervan ja Leinon palo oli eeppinen ja koskettaa minua. Kuten koskettaa Leino kaikkinensa. Tänään ajattelen häntä.

Huumaa

Hyvää ja perusteellista puistoilua taas. Eikä tarvinnut tehdä poliisinkarkoitusloitsuja, kun olikin säädyllinen high tech -välineistö. Osa seurueesta myös loiski vedessä, ja lopuksi kuivattiin Marimekon pöytäliinalla. Se on S-marketin valikoimasta paras siihen tarkoitukseen, pitäkää mielessä.
Tulin eilen perinpohjaisesti hurmatuksi ja jaloiltani pyyhkäistyksi. Tuskin enää tapaan tätä ihanaa mäyräkoiraherraa, mutta muisto polttaa sielussani vielä kauan. Se tapahtuu aina odottamatta, vai mitä?

Vetoomus

Päänsisäisessä elokuvateatterissani oli taas huimia dinosaurusseikkailuja ja aikamatkailua ja kaikkea mitä pitääkin. Sellainen on niin hyväksi kaikelle.
Tänään aion huimapäisesti yrittää uhmata grillaamiskieltoa puistossa, tietenkin asianmukaisesti vesivarastoin sekä muin huipputeknisin turvallisuustekijöin varustautuneena. Älä tule poliisisetä, ja jos tulet älä anna sakkoja. Minun grilli ei sytytä paloja.

Jos jokin koskaan

Jatkan elokuvalinjalla, koska Boondock Saints on pakko mainita. Kuten muistakaan asioista, ei elokuvista voi ihminen valita yhtä yksittäistä suosikkia, mutta mulla on Boondock Saints kyllä siellä lähellä teoreettista kärkeä. Troy Duffya verrataan Tarantinoon, mutta minun makuuni ei Tarantino ole tehnyt tätä asiaa yhtä hyvin. Brutaali kauneus, koreografia, symmetria, suuret tunteet, absurdius. Irlantilainen aksentti! Sean Patrick Flanery ja Norman Reedus! Täydellisyys.

Oleellista elokuvassa

Katselin yöllä Pretty Womanin ekaa kertaa vuosiin, ja havaitsin ilokseni että rakkausteemassa (se on nyt sana, jookos), joka soi aina kun tapahtuu hempeitä asioita kauniiden ihmistemme välillä, on kohta suoraan Springsteenin kappaleesta Racing in the Streets. Se onkin mitä kaunein ja haikein sävel, omiaan tällaiseen. Onnittelen osuvasta sattumasta, wee säveltäjä.

O Muse! Sing in me

Katsoin uusiksi O Brother Where Art Thoun, joka on verraton. Pelkkä musiikki saa hyvälle tuulelle, saati sitten kaikki muu suloisuus. Coenit ovat tehneet paljon omalaatuisia ja herttaisia elokuvia, mutta eivät toista näin hellyttävää ja veikeää.

Like an itty bitty child

Tänään on aurinkoa ja ukkosta, ja viisas Nikka Costa laulaa Everybody Got Their Something. Kyllä kesä vaan on hyvä.

Koffin puisto

Niin odottamattomasti ja nolosti kävi, että tänä kesänä oli ensimmäinen puistopäivä vasta 30.6. En voi puolustella laiminlyöntiä. Eilen se nyt sitten kuitenkin oli, se ensimmäinen puistopäivä, ja suoritettiin perinpohjaisesti ja onnistuneesti. Oli kuohuviiniä, oli capoeiraajia, oli verkkaista huovalla lojumista, oli kitaramusiikkia viereiseltä huovalta, ja oli aurinkoa. (Havaitsin tänä aamuna, että olen mahdollisesti lähempänä ruskettunutta kuin koskaan elämässäni.) Oli myös vierusnaapureina universumin absurdeimpia pilviveikkoja, jotka hitaasti ääntäen lausuivat toisilleen asioita kuten: "Joskus kun polttaa pilveä, siinä tulee sellainen tunne, että tässä tapahtuu niin kuin kaikki haluavat." Deep, man.

Tai ei tule jälkiruokaa

Hiukan uuvuttaa se, kun pitää sanoa asiat uudelleen ja uudelleen. "Ei, Tapani Ripatti. Ei puheluita!" sanon juuri nytkin radiolle ankarasti. Radio ei opi! Pedagogisesti tämä on jo todellinen ongelma. Miten se saadaan oppimaan? Jos radio vaan menisi istumaan hiljaa itsekseen hiukan syrjemmälle aina kun on ottanut puhelun kuuntelijalta, ja miettisi siellä jonkin aikaa mitä tuli tehtyä. Fiksuhan se on, täytyy jossakin vaiheessa tulla ymmärrys.

Musiikki ja sanat

Kuuntelin pitkästä aikaa Damien Ricea. Erityisesti O on pöyristyttävän hyvä. Ja Lisa Hannigan
on hurmaava. Miinusta siitä, että irlantilainen aksentti kuuluu niin kovin vähän molempien laulussa. Maailman kauneinta aksenttia ei tule hyljeksiä, vaan sitä syleillä. Ottakaa oppia Flogging Mollysta, hyvät nuoret! (Siinä muutenkin toinen ihana asia.)
Plussaa Eskimo-kappaleen suomenkielisestä kiekumisesta. Siitä on vaikea saada selvää, tämä kuulija kävi läpi aika monta kertaa ennen kuin pystyi edes sanomaan, mikä suuressa Intternetissä kelluvista arvauksista on oikea. Mutta tämä se kai on. Viehättävä Damien on täten osa suurta maailmanlaajuista veljeskuntaa, joka irrallisella ja sattumanvaraisella tavalla ymppää suomenkieltä asioiden sekaan. (Go, wee 28 Days Later!)

Hyvää mieltä

YleX Aamu saa minut aina hyvälle tuulelle. Kun naurattaa ääneen ennen seitsemää aamulla, on hyvä alku päivälle.
Toinen hyväntuulen asia on näinä hetkinä Deadliest Catch: Behind the Scenes. Juuri kun luulin, ettei ravustussarja voi olla enää onnellisempi kokemus, tekivät tämän dokkarin sarjan kuvaamisesta. Kaikkiin ihmismieltä vaivanneisiin kysymyksiin on nyt annettu vastaus: tulevatko kameramiehet merisairaiksi? (Paljon.) Kypsyvätkö kalastajat kameramiehiin? (Kyllä.) Missä kameramies nukkuu? (Ruokakomerossa.) Onko Edgar Hansen todellakin maailman kaikkein coolein ihminen? (On.)

Harhaanjohdettu

Jack McDevitt on sikäli niin kuin mätitahna, että arvelen toistuvasti että varmastikin tykkään siitä aivan kauhean paljon, mutta en koskaan oikeasti tykkää yhtään niin paljon. (Voi olla että Jack McDevitt on muissakin asioissa niin kuin mätitahna, mutta niistä asioista minä en tiedä.) Jack on itse saattanut itsensä tähän asemaan julkaisemalla vuonna 1995 kirjan The Engines of God, josta minä oikeasti tykkään aivan kauhean paljon, ainakin tykkäsin vielä viimeisimmällä lukukerralla, joka oli osapuilleen neljästuhannes. Sen jälkeen on Jack kirjoittanut kaikenlaista, viimeisimmäksi tähän samaan Academy-sarjaan sijoittuvan Omegan. Ja aina minä muistan, että Jack McDevitthän kirjoitti ihanan Engines of Godin ja on siksi yksi suosikeistani, ja hankin ilahtuneena sen mitä on tarjolla. Ja aina se on laimeaa. Tämä on jokin vääryyden laji. Onko ihmisen täytettävä asuntonsa Jack McDevittin kirjoilla, jotka ovat laimeita? Onko kerättävä jääkaappiin Kallen mätitahnaa homehtumaan?

Taiteen arvostus

Keskikesän nukkumattomuus jatkaa voittokulkuaan, ja saan siksi joka aamu kuunnella aamuradioni ihan alusta loppuun. Se on iloista, ja vähällä unella hihityttää musiikkikin: rinkeleissä sinertävät homeläikät! Ja Likainen parketti!

Ekstraa

Olen saanut lahjaksi tuplalevyversion Serenitystä, ja siinä on paljon ekstroja, ja erilaisia kuin vanhassa kappaleessani. Tällä tavalla minusta tehdään onnellinen.

Vietto II

Eilenkin oli juhannus. Grillasin ja olin ällistynyt, ja sitten olikin jo tämä aamu. Tämä keskikesän taika ei jätä kauheasti aikaa nukkumiselle.

Vietto

Makasin maassa, tänä vuonna parin kissan kummastukseksi. Pelasin myös Kimbleä, jossa pelinappulat olivat laseja, huudettiin paljon, ja tuomari käski pelaajien juoda. Aikaisin aamulla taksikuski piti minulle ankaran puhuttelun sen johdosta, että en tiedä sitä, että haluan muuttaa maaseudulle.

Valon yö

Ensi yönä aion maata maassa. Niin kuuluu juhannusyönä tehdä; selällään ihan hiljaa maata, ja katsoa taivasta.

Savun hälvettyä

Olen viime päivinä ollut tilaisuudessa havainnoida hiukan Helsingin pubielämää tupakkakiellon jälkeen. Kyllä on raikasta ja tilavaa kaikkialla, paitsi terasseilla. Näin ensimmäistä kertaa Rotterdamin toisen päädyn, sen jota tätä ennen on verhonnut mystiikan savu. Pikkulinnussakin vallitsi sellainen näkyvyys ja ilmaston kirkkaus, että tuskin tunnistin koko paikkaa. Kaiken kaikkiaan aika hienoa.

Red alert!

Edellisessä kodissani oli kesäaikaan harva se päivä horkkakoipia, vähemmän fobiaisissa piireissä myös kirsisääskinä tai vaaksiaisina tunnettuja. Siellä muodostimme vuosien kuluessa jännittyneen ja epämukavan rauhan tilan. Nykyinen koti on niin korkealla sekä maastossa että kerrostalossa, että tänne ei ötököitä juurikaan eksy, eikä horkkakoipia koskaan. Siksi oli korkean draaman hetki, kun astuin autuaan tietämättömänä suihkuun ja sieltä lehahti jättiläismäinen horkkakoipi. Minusta pääsi kiljahdus (ehkä kaksi), ja pienestä, hirvittävästä eläimestä pääsi varmaankin se, mikä sillä vastaa kiljahdusta. Pieni, hirvittävä eläin syöksähteli ilmeisesti paniikin ja epäorientaation tilassa ees taas, minä huidoin vastaavassa paniikin tilassa raajojani. Lopulta se meni jonnekin missä en nähnyt sitä, minä peseydyin erinomaisen rivakasti katse lattiaan luotuna, ja vetäydyin aikailematta olohuoneeseen pohtimaan sitä, kuinka kauan mahdollisesti saatan olla käymättä vessassa.

Kuninkaallinen yäk

Olen päässyt puoliväliin ykköskautta sarjassa The Tudors. Katselukokemus ei ole minulle helppo; millään muotoa sympaattisia hahmoja on vähän, ja kaikki sivurooleissa. Suuren osan aikaa seurataan enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, lapsellisia, röyhkeitä, julmia ja katalia ihmisiä, joiden elämä on yhtä vastenmielisten, lapsellisten, röyhkeiden jne. puuhastelujen sarjaa. Jollakin hämärällä ja luultavasti epäilyttävällä (subliminaalista viestintää? hmm?) keinolla tarina kuitenkin on pitänyt minutkin sen verran otteessaan ettei ole jäänyt kesken, eikä luultavasti jääkään. Vähemmän hahmojen sympaattisuuteen panostavalla katsojalla on epäilemättä kaikin puolin hauskaa.

Hyvyys

Kolmevuotias laulaa itsekseen Twinkle, twinkle little star melkein ihan kokonaan oikein. Hymyilee sitten ihastuneena ja sanoo: "Mä olen tosi hyvä."

Raunioiden tarina

Lukaisin uudelleen William Langewieschen American Groundin. Se on kiehtova ja koskettava - enemmänkin kuin ehkä odottaisi teokselta, joka ei käsittele itse 9/11-tragediaa, vaan pinnalta katsoen aika mundaania purku- ja raivausprojektia. Mutta niinhän se on, että ihan kaikki on kiinnostavaa kun sitä oikein lähestyy. Se on hienoa maailmassa.

Neverwhere

Ryhdyin uusintakatselemaan Neil Gaimanin Neverwhereä. Minimaalisesta budjetista ja tietystä hellyttävästä kömpelyydestä huolimatta hyvä ja väkevätunnelmainen sarja. Olisi kivaa nähdä tästä se ikuisuusprojektiksi jumittunut elokuva - isommalla budjetilla tarina saattaisi saada arvoisensa toteutuksen.

Ilonpilaus

Polttavana (haa, haa) uutisena on tietenkin nyt se, että ihmiset eivät osaa sammuttaa kertakäyttögrillejä, ja ovat tällä aiheuttaneet grillaamisen kieltämisen tyystin Helsingin puistoissa. Tämä on hyvin, hyvin katkeraa. Katkeruuden lisäksi on myös pieni kiinnostus asian juridiseen puoleen. Olenko ollut väärässä kaikki nämä vuodet, kun olen ymmärtänyt että grilli ei ole virallinen avotuli? Vaan että avotuli on se, mikä ihan suoraan maankamaralle sytytetään? Joudunkohan tästä Helsingin rakennusvirastolta tiedustelemaan.

Fresh blooming hope, gay daughter of the sky!

Katsoin toisen kerran Eternal Sunshine of the Spotless Mindin. Se oli tälläkin kerralla hieno, ja tälläkin kerralla se sai minut suremaan Jim Carreyn kadotettua uraa. (Miksi, Jim? Miksi? Olisit voinut tehdä tällaisia koko ajan.) Mutta tällä kerralla se myös äkillisesti, viimein, kaikkien vuosien jälkeen, avasi minulle Alexander Popen runon Eloisa to Abelard. Tämän takia ihminen vanhenee.

Hunsvotti

Tänään hukkasin kirjan. Se jäi jonnekin ison kauppakeskuksen uumeniin. Olin laiska ja pessimistinen, enkä lähtenyt sinne takaisin huhuilemaan pientä kirjaani tungoksessa. Ajattelin rappeutuneesti jopa niin, että ostan sen nyt vaan uusiksi kun Akateemisessa on pokkarit -20%. Moinen hulttious toki tuomittiin kosmisesti heti, ja kirja oli kokonaan loppunut Akateemisesta juuri äsken. Siitäs sait, minä!
(Saan minä tietysti silti sen ostaa uudelleen, kiltti Akateemisen täti lupasi kertoa kun niitä tulee lisää. Syyllisyyden taakka on siis vain kärsittävä. Kaksi kertaa sama kirja! Kyllä on vastuutonta touhua!)

Näkemystä

Lokakuussa kampaajalla:
Minä: "Saa ottaa lyhyemmäksikin, se kasvaa niin nopeasti pitkäksi taas."
Kampaaja: "Lyhyemmäksi?! Tähän juuri hartioiden ylikö? Ei! Se on välimitta! Se ei ole minkään pituinen! Ei missään nimessä. Me kevennetään nyt vaan että tulee ryhtiä."
Tänään samalla kampaajalla:
Minä: "Tota, että sellasta keventämistä... Ryhtiä..."
Kampaaja: "Otetaan kuule tähän just hartioiden yli, kunnolla vähän lyhyemmäksi, mutta se on silti pitkä! Lyhyt mutta pitkä! Se on tosi hyvä! Se kasvaa siitä tosi äkkiä taas."

Kulttikamaa

Katsoin The Lost Boysin. Nostalgia! Ihastuttavan 80-lukua, maailman lapsellisimmat uhoajavampyyrit, ja se teemakappale - se Cry Little Sister, tiedättehän, joka soi päässä ikiajat. Tämä tuli ilmeisesti yläasteiässä nähtyä aika monta kertaa, siitä päätellen kuinka pienimpiä detaljeja myöten tuttua kaikki minulle oli, vaikka en aikuisiällä muista katsoneeni. Ilahduttava tuokio.
Richard Donnerista ja Corey Feldmanista muistan, että pitäisi etsiä käsiin The Goonies. Siltäpä vasta nostalgian tuomaa ainutlaatuista temporaalista epäorientaatiota odotankin.

Parempi myöhään

Jotkut kirjat ja elokuvat aukeavat kolmekymppisenä paremmin kuin kaksikymppisenä, ja oletan että jotkut nelikymppisenä paremmin kuin kolmekymppisenä. Tämä on aika luonnollista. Kummallisempaa on se, että minun piti nähdä huimat kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Love Actually kolme kertaa, ennen kuin se aukesi. Alan ymmärtää, että elokuvamarkkinointi on liian voimallinen vastustaja pienille aivoilleni; olen kuuliaisesti katsonut tämän elokuvan kaksi kertaa uskoen sen olevan romanttinen komedia, jollaisena se ei ole kauhean toimiva. Vasta kun sattui kolmas katselukerta (joskus olosuhteet vievät sellaiseen, vaikka elokuva ei olisi erityinen suosikki), putosivat suomut silmiltäni, näin elokuvan sellaisena kuin se on, ja ymmärsin sen hyvyyden. Se on älykäs ja hiukan viisaskin, inhimillinen. Surullinen. Hauska ja romanttinen, mutta ei romanttinen komedia.
Kiitos kysymästä, kyllä, on aika omituista elää näin tyhmänä.

õnnelikkus

Kävin Tallinnassa. Vanha kaupunki on aina niin epätodellista lähentelevän kaunis, että hoitaa sielua. Taivaskin näyttää siellä sinisemmältä.
Tällä kertaa käytiin miehitysmuseossa, jonka arkkitehtuuri hurmasi. Ihana rakennus, täynnä pieniä ja isoja jippoja ja odottamattomuuksia. Riemastuttavaa.
Tajusin viimein myös selvittää saako Virosta pseudoefedriiniä ilman reseptiä, ja saa! Rutiininomaisena flunssalääkkeenä, kuten oikein on. Hurraa!

Sanoitteko "elämä"?

Se yksi ravustussarja jota en kehtaa enää mainita tuhannetta kertaa on jättänyt jälkensä. Viime aikoina olen alkanut virnistellä mielipuolisesti busseissa ynnä muualla mm. sellaisista syistä, että radiossa on soinut Bon Jovin Dead Or Alive (sarjan tunnusmusiikkina käytetty) tai jossakin on mainittu sana Alaska. Tänään tuli hätkähdys ja huoli, kun näin uutisen turskan (syöttinä ravunkalastuksessa, sekä myös lisätulonlähteenä rapumiehille) vähenemisestä ja kalastusrajoituksien tarpeesta. (Ei se onneksi näytä koskevan Beringinmerta.)
Jotta sellainen on henkisen terveyden tila täällä tänään. Takaisin studioon.

Vatsan kautta

Kysyttiin ruokapaikoista. Olen huono kysyttävä, koska en juurikaan syö ulkona, ja kun syön, olen absoluuttisesti maailmankaikkeuden kaikkein vähiten hienostunut syöjä. Useimmiten tapahtuu sitä, että kiireessä ennen jonnekin menemistä nielaisen Pizza Hutin slaissin.
Lempparini on vanha kunnon Dragon Spring Urho Kekkosen kadulla. Kiinalaista, edullista, nopeaa, kelvollista. Mukaan on kiva ottaa, kun se on ihan siinä kotibussin vieressä.
Toinen perinteinen suosikki on Wrong Noodle Bar, mutta he ovatten viime aikoina vetäytyneet maaseudun rauhaan Leppävaaraan, josta harvemmin tulen hakeneeksi. Mutta hyvää on Hot & Sweet Chicken silti yhä.
Sitten on tietenkin Annankadun New Bamboo Center. Hyvää ja haluttaessa tulistakin. Pitäisikin muistaa käydä useammin.
Ystävien kanssa lounastamiseen on muodostunut perinteeksi Chico's. Tuhdit annokset, valinnanvaraa, ja paljon relevantteja kasvisvaihtoehtoja.
Kampista ostan Singapore Hot Wokin nuudeleita ja Ichibanin sushia.

Lopuksi kaupungin ihan kaikkein paras ruokapaikka: Koffin puisto helteisenä kesäiltana. Viereisestä S-marketista ostetulla kertakäyttögrillillä kärtsätään moninaisia asioita ja vaahtokarkkeja, tunnelma on verkkainen ja laivat tuuttaavat jylisevällä äänellä. Kolme tähteä.

Armahtakkee

Polttava yhteiskunnallinen aihe: pseudoefedriiniä pitäisi saada jokaisen kansalaisen ilman mitään vetkuiluja ja kommervenkkejä apteekista siinä missä särkylääkkeitä, nenäsuihkeita ja kurkkupastillejakin. Se on flunssaisen ihmisen perustarve, ja sen pitäisi olla perusoikeus.
Yst. terv. nimim. Yöd duhassa valvodut

Hanky Panky

Olen kuunnellut The Mercury Blues 'n' Rhythm Story -kokoelmaa vuosilta 1945-1955. Musiikki on loistavaa, mikä ei ole uutta. Sen sijaan tämä aikaisempaa järjestelmällisempi perehtyminen on yllättänyt hiukan siinä, kuinka kertakaikkisen suorasukaisesti näitä kappaleita on sanoitettu. Seksi on esillä paljon, erityisesti Kalifornian suunnalla, ja se on esillä ujostelematta. Pihallaolijana en odottanut tätä tuon ajan levymusiikilta. Tätä ei vissiin kuunneltu Bostonin Mayflower-sukujen salongeissa.

Omaa aikaa

Näin unta jossa pelastin ihmisiä junaonnettomuudesta, ja sitten toista unta jossa oli zombeja ja kaikki oli erittäin jänskää. Unennäön jälkeen ostin liian suurella summalla kirjoja sekä helteen uuvuttamana myös ex tempore -kesätoppeja. Ostamisen jälkeen istuin viiden ruuhkassa bussissa ja ällistelin koko ilmiön eksotiikkaa. Uutuusarvosta päätellen en osu kovin usein bussiin ruuhka-aikana. Ikiaikaisen ja tutun kotimatkan kaikki maisemat olivat ihan toisenlaiset, kun niiden ohi mentiin matelemalla eikä hujahtamalla. Kaikkea siellä onkin! Koko homma on aika rentouttavaa, jos on menossa vain kotiin ja kun on kirja mukana.

Kobralaastari

Tänään olen auringonpistoksen ja lämpöhalvauksen uhalla katsellut ensin aurinkovoiteessa ja sitten hiekassa kieriteltyjä huomiotaherättävän likaisia lapsia. Ne jaksavat juosta, vaikka mikä olisi. Tästä aiheutuneita naarmuja paikattiin tänään neljältä nuorison jäseneltä. Päiväkodin laastarit ovat coolia tatuointimallia, joka melkein saa ihmisen toivomaan itselleen naarmuja. Ehkä se on pikkuväelläkin kaatuilun takana.

Selittämätön rakkaus

Tänään on viimein toisen Deadliest Catch -yhteiskatselun päivä. Irkissä äsken:
"Mistä te ootte noin innoissanne?"
"Ravuista! Me katotaan ravunkalastusta."
"Heh. Mitä te oikeesti meinaatte tehdä?"
"Umm. Kattoa ravunkalastusta. Telkkarista."
"Joo joo. Vakavissaan."
"Vakavissaan ravunkalastusta."
"Tä?"
Annetaan linkki sarjan sivuille.
"Tän täytyy olla joku vitsisivu."

Audiota

Katselin-kuuntelin YleX:n Kaisaniemen konserttia, ja vaikka jouduin sanomaan useita kertoja voimallisesti LAA LAA kaiken kesäkumikohkauksen ja Antti Tuiskun yli selvitäkseni, niin kyllä oli sen arvoista kun tuli Von Hertzen Brothers. Ihana, ihana bändi. Ja on se Lauri Tähkäkin vähäsen ihana.
Veljyeni soitti: "Sano äkkiä jotaki intiaaniheimoja." Silloin tällöin soittaa toinen oma ihmiseni: "Oon Prahassa ja oluella, sano äkkiä miten äännetään egregious." Onneksi on olemassa kännykät.

Lukuvuoden loppu

Lapsi: Tää on viimeinen suomentunti.
Minä: Niin on.
Lapsi: Onks se kivaa?
Minä: On.
Lapsi: Miksi?
Minä: Jaa. En tiiä. Ehkä se ei olekaan kivaa?
Lapsi: Minusta se ei ole kivaa.

En laskenut kädestä

Viime yönä en niinkään nukkunut kuin luin Lisa Jewellin kirjaa 31 Dream Street. Niitä kirjoja, joissa ihmisten ajatukset, tunteet ja reaktiot tuntuvat minulle lähes hätkähdyttävän oikeilta ja tosilta. Olen lukenut myös Jewellin Vince and Joyn, joka oli sekin kiva kirja, mutta ei tuonut hahmoja samalla tavalla aivan lähelle minua kuin tämä uusi. Tarinakin on tässä kyllä kiehtovampi. Kaikin puolin onnistunut asia, paitsi että pentele valvotti yön ennen kevään suurta esikouluopetusfinaalia.