Avutonta

Tänään olen pessyt vessanpöntön tiskiharjalla, koska Alepani ei myynyt minulle siihen muuta välinettä, ja vanha vessaharja oli jo mennyt roskiin. Olen myös pakannut laukun, koska olen pian lähdössä lyhyelle matkalle. En vieläkään omista vaakaa, joten olen roikottanut käsissäni laukkuani ja viiden litran vesikanisteria. Täytyy vielä keksiä jotakin mitä voin tehdä sukkahousuilla. Voisikohan niillä jotenkin parantaa flunssan?

Sana ja kuva

Tänään minut ilahdutti se kuusivuotias, joka näki kuvan takista ja sanoi "Nuttu!" Hän sanoi niin siksi, että oli N-kirjaimen päivä. Hän on kartalla. (Hänen isänsä, hän on kertonut minulle, on ammatiltaan insinörtti.)

Sain uuden debit-kortin. Siinä on elegantti aavistus lehdettömän puun siluetista valkoisella pohjalla. Minusta on kivaa, kun rahakortitkin on esteettisiä kysymyksiä!

Ihana sade

Sain viimein käyttää punaista sadeviittaani. Kävelyni kesti tavallista kauemmin, koska pysähdyin vähän väliä tekemään puroja, ohjaamaan vettä ja avaamaan lehtien tukkimia viemäriritilöitä. Tavattoman tyydyttävää.

Ei mikään suutari

Juttelin kuusivuotiaiden kanssa siitä, mitä heidän vanhempansa tekevät työkseen. Osa ei oikein tiennyt, osa oli hyvinkin perillä asiasta, ja yllättävän monen toinen vanhempi on "tavallisessa töissä". Silloin toinen vanhemmista on lentokapteeni tai esikoulunopettaja, tai kaupassa töissä. Semmoisen ihmisen rinnalla ei millään toimistotyöllä retostella, vaan on hiljaa ja alistuneena oltava vain tavallisen työn tekijä.

Imuri olisi luultavasti surmannut

Kun tänään etsin komerosta ikkunanpesuvälineitä, silitysrauta putosi päähäni. Kun laitoin ruokaa, sain haavan tonnikalapurkista. Muuta kotitaloudellista en tehnyt, ja ilmeisen hyvä niin.

I see the light

Minun äitini teki kirjastossa töitä koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Itsekin tein kirjastossa töitä sijaisena ja kesäisin. Silloin nuorena siis. Tätä on nykyisin vaikea uskoa. Elämä nimittäin kuljetti minut asumaan paikkoihin, joissa ei ollut kirjastoa lähellä, ja mieleni se kuljetti sellaiseksi, etten halua viedä minnekään pois luotani sellaisia kirjoja, joista pidän. Kirjojen täytyy asua minun luona. Kymmenen vuotta elin kuin Ruusunen unessaan, muistamatta ollenkaan että sellainen ihme kuin kirjasto on olemassa.
Äänikirjoista innostuminen on tuonut mukanaan kirjaston. Siellä ei itse asiassa ole ihan kauheasti minua kiinnostavia äänikirjoja cd-muodossa (joitakin sentään kuitenkin), mutta prosessin kuluessa olen alkanut varovaisesti lähentyä uudelleen koko kirjastolaitoksen kanssa. Nyt olen jo käyttänyt lainausautomaattia! Ja palautusautomaattia! Ja on se vaan ihmeellinen tunne, että on niin paljon kaikkea ihan ilmaiseksi! Mahdollisuudet aukeavat! Nimittäin, haluan minä vieläkin omistaa hyvät kirjat; mutta jos valitsee huolella, voi lukea kirjastosta keskinkertaisia kirjoja. Ja silloin kaikki toimii ihanasti.
(Puhumattakaan elokuvista ja musiikista.)

Tyydyttävä kohtaaminen

Tänään jonotin palvelutiskille, ja sinne jonottivat myös kolmevuotias isänsä kanssa sekä puolivuotias äitinsä kanssa. Kolmevuotias lähestyi vaunuja, joissa puolivuotias istui meditatiivisena. Kolmevuotiaan nähdessään puolivuotias puhkesi ihastuneeseen hymyyn. Kolmevuotias toimitti asiansa: "Toi on vauva. Vauvat syö tissiä," hän ilmoitti puolivuotiaalle ja tämän äidille. Vetäytyi sitten takaisin isänsä luokse.

Raitisilmaraportti

Kävelyharrastus on lähtenyt hyvin käyntiin. Olen ostanut sitä varten mp3-soittimen johon mahtuu enemmän tavaraa kuin vanhaan, ja punaisen, laajan sadeviitan, ja kirjastokortin (sekin piti ostaa). Ja olenkin kävellyt joka päivä, paitsi milloin on menoa niin ettei mukavasti ehdi. Olen siitä oikein tyytyväinen.
Nyt juuri kamppailen tosin sellaisen pulman kanssa, että kuuntelussa oleva kirja on nyt niin mukaansatempaava, että en saa kotona otetta muista kirjoista; kuuntelukirja vain on mielessä. Säännöt määräävät, ettei kirjoja kuunnella muulloin kuin kävelyllä; tästä ei tingitä. Niinpä sitten kärvistelen ja hypistelen haluttomasti sinänsä erinomaisia paperikirjoja seuraavaa kävelyä odotellessani.

Kotikunnaat

Olen monta päivää ihastuneena tuijottanut näitä kuvia nykyisestä kotiseudustani. Tällaista maiseman mullistusta on yhtäaikaa surullista ja jännittävää ajatella; minusta on hauskaa kuunnella päänsisäisen muutosvastustajan ja nostalgikon väittelyä päänsisäisen neofiilin ja muutosoptimistin kanssa moisen äärellä. Suuri onni on, että nykyään tällaista maisemadokumentaatiota syntyy tulevia sukupolvia varten yllin kyllin. 30 vuoden päästä on vertailtavaa vaikka kuinka paljon!

Kärsimysammatti

Minulta tiedusteltiin äskettäin enkö ole vielä kyllästynyt kääntämiseen. Kyllästynyt? Olin hiukan hämmentynyt. No kun se on aina sitä samaa vain, niitä... sanoja, selitettiin minulle. Vakuutin, etten yleensä käännä tismalleen samoja sanoja uudelleen ja uudelleen, ainakaan ihan samassa järjestyksessä. No niin joo, mutta kun se on vain niitä sanoja. Koko ajan vaan.

Keskeistä sanastoa

Kielikylpypäiväkodin nuorempaa oppilaskuntaa:
"Teacher, look what he do!"
"I not do it!"
"Yes you do it!"

Ajattomia klassikoita:
"Teacher, can I bowl?" ("Opettaja, voinko viedä kipponi pois?")
"Teacher, can I cracker?" ("Opettaja, saanko näkkileivän?")
"Teacher, I not like this!"

Fontti

Tänä syksynä on toistuvasti tullut kummassakin esikouluryhmässäni hämmennyksen ja huolen hetkiä, kun olen kirjoittanut taululle numeron 2 aivan täysin absurdilla ja ihmismielelle käsittämättömällä tavalla, niin että siinä on lenkki. Lapset huolestuvat aina, eivät tunnista numeroa, kysyvät yritinkö piirtää kuutosen, ja ahdistuvat että pitääkö heidänkin yrittää piirtää se tuolla lailla.
Tänään äänestin, ja ehdokkaani numerossa sattui olemaan myös numero 2. Nyt kotiin palattuani havaitsen huolestuvani. Ymmärtävätkö ne siellä ääntenlaskennassa, että se on 2? Tunnistavatko ne sen? Olisiko pitänyt piirtää sillä uudella tavalla, ilman lenkkiä? Nyt on vain vimmatusti toivottava, ettei ääntenlaskijoissa ole paljon kuusivuotiaita.

Hengästyttää

Kuusivuotias opelle: "Viimeks oli se tarina jossa eukko siivosi kuuta. Avaruudessa on paljon asteroideja. Viikon päästä on Halloween. Tämä teippi on läpinäkyvää. Merellä hukkuu monta merimiestä. Tänään Tuulin äiti hakee mutkin ja mun pikkusiskon. Lapanen ja taikayö on tosi hyvä."
Ope kuusivuotiaalle: "Terve, Elias."

Ei vaikkua

Mistä huomaa, että lapsi on kaksikielisestä perheestä? Vaikkapa siitä, kun hän juoksee isänsä syliin ja isä kysyy: "Mitä kuuluu?" ja hän vastaa: "Hyvin!"

Falling leaves

Tänään oli klassinen synkkä syyspäivä. Ankeaa harmautta alusta loppuun. Tämä siis säässä; minun päiväni oli kuitenkin onnellinen. Iltapäivällä minulle tarjottiin ihan ilmaiseksi Reilun kaupan kahvia (onko "reilun kaupan kahvi" erisnimi?) ja sain samalla osallistua maailmanennätysyritykseen. Illalla join viiniä vanhempieni kanssa, ja silloin on kaikki aina hyvin. Kastuin sateessa perin pohjin odottaessani bussia; siinä on jotakin meditatiivista. Kun siinä seisoo ja kastuu ja odottaa, ja seisoo ja kastuu ja odottaa, siinä ajattelee sitä odottamista ja kastumista, ja tulee tyyneksi.

Tärkeää on matkanteko

Ajelin pitkästä aikaa ratikalla ympyrää veljyeni seurana ja perehdyin ensi kertaa uuteen ysiinkin. Aika kätevä linja, sanoisin. Ja menee sen divarin vierestä, jossa kuulemma myydään äänikirjoja! Kolmosessa opastin pikkuisen turisteja kun nyt siinä kerran roikuin. Kaikkiaan oli taaskin ihmiselle hyväksi kiertoajella kaupungissa ja katsella syksyisen kiiltäviä katuja.

Oikeenlaista kemiaa

Olin yksivuotissynttäreillä. Sankari tarttui rivakasti kakkulautaseensa ja kippasi annoksen lattialle, ja sitten kaikki aikuiset leikkivät keskittyneesti junaradalla. Erinomainen synttärijuhla siis. Barbaperheen eri jäseniä esittelevistä kirjasista saimme kaikki myös arvokasta oppia elämään. Lainaan sanasta sanaan Barbapinkon kirjasen viimeiset lauseet: "Barbapinko pitää kemiasta. PUM! Kemia on vaarallista."

Puolivuosittainen absurdia

Kävin kampaajalla. Se on aina yhtä suurta seikkailua. Tälläkin kertaa tuli vähän oudonnäköinen ja ohut tukka, vaikka ei höylätty ollenkaan niin paljon kuin edellisellä, tyrmistyttävällä kerralla. Nyt jäi evääksi ohjeet föönata aina tukka pesun jälkeen (dream on), laittaa ennen pesua syvähoitoa tahi muuta "hapanta", koska sitten hiukset "erottautuu paremmin" (ah ma nauran), ja suoristaa tukkaa kuumalla raudalla, koska siitä seuraa jotakin (millaiset olot planeetallanne vallitsevat, neiti kampaaja?).

Jupinaamuminaa

Join viiniä ystävän kanssa aurinkoisen päivän päätteeksi ja pauhasimme kirjoista. Oli hyvä, paitsi kun pubissa alettiin esittää tv:stä ilmeisesti eurooppalaista jalkapalloa, ilmeisesti Suomi vastaan muu maa, ja kovalla äänellä, ja joku tyttö kiljahteli sitä katsoessaan. On äärimmäisen hienoa jos eurooppalaisessa jalkapallossa tapahtuu jotakin kiljumisen arvoista, mutta en silti tahtoisi sitä sinne pubiin jossa istun pauhaamassa ystäväni kanssa.

Kunnon kansalaisen tuska

Tänään kävelyllä kastuin läpimäräksi ja ostin kesken matkaa kengät, koska jalassaolleet ryhtyivät reitin kauimmaisessa kohdassa painamaan toisen jalan akillesjännettä tuskallisesti. Loppumatka sujui näin ilman fyysisiä kipuja (vaikkakin märästi), mutta äänikirjassa alkoi päähenkilö käyttäytyä mahdottoman typerästi ja sain taivaltaa närkästyksestä puhisten. Aurinko alkoi tietenkin paistaa kun pääsin kotiin.
Tuli silti ruumiinliikuntoa ja järkevät syyskengät!

Onni, osa 18 451

Eilen älykkäät läheiset ehdottivat, että lähtisin heidän kanssaan lentokentälle. Ehdotus tuli hiukan viime tipassa, joten suoritin yhden historiani nopeimmista lähdöistä syöksymällä ovesta ulos bussiin saman tien ko. puhelun lopetettuani. Lentokenttä oli tällä kertaa yhtä rakastettava kuin muulloinkin, ja vaihteeksi istuin viinilasini ja veljyeni kanssa siellä auringonlaskun aikaan (omituista kyllä, viime aikoina olen osunut sinne pikemmin auringonnousun kuin -laskun hetkellä). Myös auringonlasku on lentokentän yllä kauniimpi kuin muualla maailmassa.

Aasi ja porkkana

Haluaisin käydä kävelyllä. Noin niinkuin säännöllisesti. Se olisi terveellistä ja miellyttävää, ja ennen kaikkea, sellaiseen olen alkukodissani oppinut. Mutta kun asun yksin! Niin en saata käydä kävelyllä, koska yksikseni siellä pitkästyn viidessä minuutissa niin, että pakenen takaisin sisälle. Tätä on kokeiltu.
Olen jonkin aikaa ajatellut, että josko olisi kuulokkeissa jotakin viihteellistä (ei musiikkia, se ei riitä), saattaisin jaksaa kävellä yksikseni. Mutta kun äänikirjat cd:llä maksavat 40 e ja siitä ylöspäin, ja verkosta ladattuina tuppaavat tahtomaan luottokorttia.
Nyt äsken näin viimein, ensi kertaa konsaan, äänikirjoja alennuksessa! Suomalaisessa tapahtui tämä, ja siellä oli kai kolme äänikirjaa alennuksessa 12 euroa kappale. 12 euroa olen valmis sellaisesta maksamaan. Ostin siis äkkiä niistä kolmesta sen (Kaari Utrion) joka motivoi, ja tänään kävin ensimmäistä kertaa testaamassa teoriaa kävelyllä. Ja kyllä! Kirjaa kuunnellessa jaksoin vaivatta kävellä ympäriinsä vaikka kuinka, ja tapahtuu vieläpä se bonus, että tahdon mennä heti huomenna taas kävelylle, että kirja jatkuisi.
Nyt tärkeä avunhuuto kansakunnalle: tiedättekö divareita, joissa myydään äänikirjoja käytettyinä, edullisesti? Joo? Jos ette tiedä, voitteko perustaa sellaisen? Joo?

Tukea heikommille

Kuusivuotias: "Ope, sä et kai osaa englantia?"
Minä: "Jaa, miksi niin luulet?"
Kuusivuotias: "Koska sä opetat meille suomea! Mä kerron mitä sä voit sanoa toiselle opelle, kun sä lähdet. Sä voit sanoa että We finished already."
Juuripa niin minä toiselle opelle sanoin. Hyvä neuvo.

Mikä on mobiilin vastakohta?

Se Neal Stephensonin Anathem jonka eilen ostin, se on vähän vaikea. Siinä nääs on 937 sivua, tässä minun trade paperback -painoksessani, ja se on yli 6 cm paksu. Haluaisin viedä sen Alepaan punnitakseni sen hedelmävaa'alla (en omista minkäänlaista punnitsemisvälinettä, mikä aiheuttaa joskus ahdistuksen ja/tai huolen tunteita sekä maitopurkkien tasapainottelua lentomatkoja varten pakatessa), mutta en saata jaksaa, koska se painaa niin paljon. Laadin parhaillaan strategiaa teoksen lukemisen suhteen; mahdollisesti asetan sen tarkkaan valittuun paikkaan sängylläni ja käyn sitten siinä istumassa sen edessä ja lukemassa sitä. Tai ehkä rakennan sille jonkinlaisen pienen alttarin.

Lukukuu

Akateeminen palkitsi minut tänään sekä uudella Neal Stephensonilla että kahdella Julia Quinnilla. Kyllä nyt kelpaa!
Eilen löysin Suomalaisen alesta teoksen Hellästi rakastettu puolisoni. Siinä on J. V. Snellmanin kirjeenvaihtoa nuoren Jeanette-vaimon kanssa, ja se on lumoava. Ihana yhdistelmä romantiikkaa, henkilökohtaista draamaa, yksityiskohtaisia kuvauksia 1840-luvun Euroopasta ja vilahduksia suomalaisen maaseudun yläluokan arjesta. Olen niin kovin tyytyväinen.

Eksentrikot

Katselin ihmisten kanssa nauhalta NFL:n pelejä. Se on kovin kivaa, toisella tavalla kuin Velodromilla paikan päällä katsominen; toisessa on tunnelmaa ja kentän laidan tapahtumien tarkkailua, toisessa lähikuvia ja hidastuksia.
Kun oltiin aloittamassa katselua, tuntui hetken kuin olisimmekin aikoneet katsoa Deadliest Catchia: paikalle osuneet sivulliset tiedustelivat mitä aioimme tehdä, ja vastauksen kuultuaan he nauroivat ensin ja kysyivät sitten mitä me oikeasti aioimme tehdä. Hyvä ympäröivä yhteisö, kyllä monet meistä ihan oikeasti tykkää katsoa niin ravustusta Beringinmerellä kuin amerikkalaista jalkapalloakin. Niin moneen junaan meitä todellakin täällä on!

Se elää

Viime kuukauden aikana on ollut mahtavan värisiä syyspäiviä (aurinkoiset ruskapäivät saavat minut ajattelemaan Kaari Utrion kirjoja, mutta en tiedä miksi), kaksi flunssaa, terveyskeskuksen syövereihin kadonnut nieluviljelytulos, kauhea työruuhka niin kääntämisessä kuin lasten kanssakin, hyviä kirjoja (löytyi taas sellaisia, jotka lähtivät mukaani) ja paljon Ghost Huntersia (aika ihanaa paranormaalia puppaa). Tänään näin Mamma Mian. Se on myös aika ihanaa puppaa. Leffana kauhea, mutta Abban musiikilla voi peittää minkä tahansa synnin, ja Meryl Streep on upea. Jäin hyvälle mielelle, kuten kuuluu.

Torjuttu

Yleinen ongelma elämisen aikana on se, että kirjakaupassa kaikki kirjat tahtovat tulla ostetuiksi, vaikka selkä, pankkitili ja asunto eivät yhtään ole suunniteltuja tähän. Minä olen viime aikoina törmännyt eksoottisempaan ja vielä ahdistavampaan ongelmaan. Se on sellainen, että yksikään kirja ei kutsu minua, vaikka laahustan ympäri Akateemista kirjakauppaa puolentoista tunnin ajan, lahjakortti tai käteinen ojossa, valmiina ja halukkaana kantamaan, maksamaan ja pinoamaan työpöydän oikeaan päätyyn monitorin viereen ja taakse. Miksi näin on? Mitä olen tehnyt loukatakseni kirjoja? Mikä minussa työntää niitä luotani?
Samalla kysyisin myös sitä, että miksi eräät henkilöt, kuten esimerkiksi Connie Willis, Stephen King, Kaari Utrio, Vernor Vinge, Lisa Jewell, Neil Gaiman, Julia Quinn ja Neal Stephenson eivät voi julkaista kirjaa sanotaan nyt vaikka kerran kuussa? Tai ehkä jos jakaisivat järkevästi keskenään, voisivat kukin julkaista vaikka vain joka toinen kuukausi. Heidän kirjansa pitävät aina minusta ja tahtovat lämpimästi tulla luokseni. He kirjoittavat ystävällisiä kirjoja.

Ajankulut ja harrasteet

Valvoin pienten ihmisten päiväunia. Yhtä ei nukuttanut ollenkaan, vaan hän hyöri sängyssään sinne tänne ja lauloi kuiskaten: "Happy perp pay poo poo" koko päiväunituokion ajan.

Pihalla lapset kantoivat etanoita pensaikosta samaa tahtia kuin minä sain niitä kannettua sinne takaisin. Etanoita puskaan viskoessani yritin välittää ympäristölle tuntemustani siitä, ettei etana ehkä tahdo joutua ämpäriin eikä tökityksi, vaan tahtoo istua siinä puskassa mistä löytyikin. Lasten ja minun välillä oli tässä ymmärrysvaikeus.

Mönkijät ja tankit

Sain ulkomailla tyypillisen tartunnan: virus valvottaa öisin, kummittelee unissa ja hallitsee puheenaiheissa. Tarttuvuus on suuri, itämisaika lyhyt. Oireet jatkuvat muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Toiveet siitä, että rakenteeltaan yksinkertaiset ja rajoittuneet humanistiaivot olisivat taudilta turvassa ovat osoittautuneet surullisen turhiksi; kuitenkin on havaittavissa pitempikestoista ja kompleksisempaa oireilua insinöörityyppisessä potilaassa.

Tiivistelmä

Viime aikoina olen tavannut hyviä ihmisiä Cambridgessä, puntannut, saattanut muita hyviä ihmisiä lentokentälle koto-Suomessa (ihanainen Helsinki-Vantaa, söin taas hyvää caesar-salaattia siellä), myynyt lippuja, jätskiä ja limsaa minigolfpaikassa (uskoakseni noudatin perinnettäni ja sotkin parilla eri tavalla kassan ja lippukirjanpidon), ja pelannut pelejä vielä yksien hyvien ihmisten kanssa yötä myöten. Ja ollut saamaton ja veltto ja jättänyt väliin kahdet bileet. Ehkä koulujärjestelmän suorittama tehokas ehdollistaminen taas pätee ja syksy tuo mukanaan energian ja sosiaalisuuden.

After my own heart

Tarinassa esiintyi haarniska, ja kysyin tietävätkö lapset mikä se on. "Eeeen..." sanoivat he, ja "Se on sellainen rautajuttu." Kerroin sitten kursorisesti, että mikä ja miksi. Eräs kuusivuotias nyökkäsi ystävällisesti ja sanoi: "Mutta kun jalkajousi keksittiin, haarniskasta tuli turha. Jalkajousella menee siitä läpi."

Historian havinaa

Uusi esikoululainen kertoi, että hänen isoveljeltään on irronnut jo 7 hammasta. Sanoin, että muistan hyvin hänen isoveljensä, joka oli eskarilaisena pari vuotta sitten. Ällistynyt hiljaisuus. Sitten kysyi toinen lapsi varovaisesti, satunko tuntemaan hänen isosiskonsa. Kyllähän minä satun, kolmen vuoden takaa. Kävimme läpi koko ryhmän, jonka yhdeksästä lapsesta kuuden isosisaruksia olen opettanut. Ansaitsin tällä valtavaa kunnioitusta. Onhan se loppujen lopuksi aika mahtavaa, kuinka vanha ihminen voi olla.
Eräs esikoinen ei halunnut jäädä paitsi koko hommasta ja kysyi toiveikkaana, opetanko myöhemmin hänen pikkusiskoaan. Tätä jäämme nyt yhdessä toivomaan tulevaisuudelta.

Ommmmmm

Matkailu on rentouttavaa ja on tärkeää päästä irti arjesta. Tätä sopii toistaa yrittäessään keksiä kuinka saa käsilaukun, repun ja veljyen makuupussin olemaan yhteensä yksi kappale käsimatkatavaroita, koska ihastuttava lentoyhtiö perii parikymmentä euroa jokaisesta ruumaan menevästä asiasta. Sitä voi toistaa myös miettiessään, kuinka siirrytään mahdollisimman vähällä rahalla ja hankaluudella myöhään illalla ihastuttavan lentoyhtiön luokse Tampereelle sekä sitten aamuyöllä, kun kulkuneuvot eivät kulje, lentokentältä Cambridgeen, ja Cambridgessä majapaikkaan. Joka on pöydän alla olohuoneen päädyssä.

Perjantai-illan huumaa

Viime yönä klo 3.20 matkasin yöbussilla 210N keskustaan, vaihdoin siellä yöbussiin 600N, ajoin hiljaiselle omakotikadulle jossakin päin Vantaata, vaihdoin bussiin 61T ja ajoin lentokentälle, jonne onnellisesti saavuin joskus viiden jälkeen aamulla, ruusunpunaisen auringonnousun aikaan. Näinkin voi näinä reittioppaan aikoina öitänsä käyttää.

Eroottinen mestariteos

Eilen iltasella kun ei ollut olympialaisia tarjolla katsoin sen sijaan Emmanuellen. Sen ensimmäisen ranskalaisen, jossa on Sylvia Kristel. En ole nähnyt sitä ennen, vaikka olen jo iso. Nyt tiedän, ettei olisi tarvinnutkaan nähdä. Koko homma on aivan kaistapäinen, eikä edes hyvällä tavalla: vuorotellen pitkästyttävä ja ällöttävä, ja koko ajan älytön. Opinpa kuitenkin Aikuisen Naisen määritelmän: hän harrastaa seksiä kaiken kanssa mikä liikkuu, suoltaa suustaan jonkinlaisella satunnaisgeneraattorilla tuotettua pseudofilosofista huppaa siitä seksistä jota harrastaa kaiken kanssa mikä liikkuu, ja meikkaa itsensä pellen näköiseksi. Seuralaiseni tiivisti kotikatsomon tunnelmat osuvasti sanoilla "What the fuck?"

Silmien urakka

Lauantaina alkoivat olympialaiset, joita olen sittemmin istunut katsomassa sohvaan liimattuna. Paitsi juuri silloin lauantaina, jolloin jätin katsomatta olympia-ammuntaa ja katsoin sen sijaan laserammuntaa, pikku-ukkotykkiammuntaa ja miekkailua Ropeconissa. Muitakin asioita siellä osui silmiin, vaikka en niitä varsinaisesti katsonut. Ja ihmisiä, joita katsoin ja halasin. Mutta sitten olenkin katsonut urheilua. Ja kilpailua, ja urheilua, ja kilpailua. Oi ihanuutta! Kaikki omituiset lajit ja kaikki omituiset maat kerralla, eikä tarvitse miettiä miten aikansa käyttäisi.

Ryskettä

Vietettiin jenkkifutisteemapäivää katsomalla ensin Wolverinesin ja Saintsin ottelu Velodromilla (koleassa sadesäässä, mutta mukavaa silti) ja sitten kotona heti perään Oliver Stonen Any Given Sunday, jossa on hienoja pelikohtauksia ja paatosta. Taas kerran sain uudella tuoreudella tuta, kuinka tämä laji jotenkin kauhean intuitiivisesti miellyttää minua, ja kuinka eurooppalaistyylinen jalkapallo jää sen rinnalla minulle aivan käsittämättömäksi.

Ihmisyyden ihanuus

Olin yöllä tarkkailemassa nörttejä omassa ympäristössään, ja se oli onnellista. Tapahtuma on niin täysin erilainen ja samalla niin kovasti samanoloinen kuin se minulle omempi, että olin vallan lumoutunut atmosfääristä. Se yhteisön kokoontumisen tunne on ihana; se, kun samanhenkiset ja toisiaan vaistomaisesti tajuavat ihmiset puuhaavat kukin omiaan ja yhteisiä asioita samassa paikassa samaan aikaan. Istuin siellä tuntikausia vain hengittämässä yhteisyyden ja talkoohengen ilmaa, joka osoittautui hurmaavan väkeväksi kaasuksi tällaisessakin tapahtumassa, jossa itse olin ulkopuolinen. Lisäbonuksena koko juttu on varsin esteettinen, kun suuren hallin pimeydessä hohtavat lukemattomat näytöt ja ledit.

Hyveellisyys

Ystäväni tekee tilaa kotiinsa myymällä dvd:itä ja kirjoja. Minun kotini on oleellisesti täyteenahdetumpi kuin hänen, mutta tämä ei millään tavalla estänyt minua ostamasta eurolla kappale noin 30 elokuvaa sekä kasan Tenavat-albumeita. Ka, ne leffathan oli halvempia kuin vuokraamossa! Oli silkkaa tervettä järkeä ja säästäväisyyttä ostaa ne! Sitä paitsi ainakin viisi niistä elokuvista ostettiin oikeastaan ihmiselleni eikä minulle, joten kokonaisuutena ajatellen minä itse olin loppujen lopuksi aika hillitty ostoksissani. Ja kaikki mahtui ihan hyvin yhteen reppuun ja yhteen urheilukassiin. Mitätöntä, oikeastaan.

Maailmalla

Eilen toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja ajoin bussilinjan 550 alusta loppuun (tai lopusta alkuun - kumpi on kampi, Itäkeskus vai Westend?). Ihan oli olo kuin turistilla ulkomailla - oikeaoppisen tukalan kuumakin oli. Kaikki näytti poikittain ihan eriltä! Paikat olivat toisiinsa nähden ihan eri paikoissa kuin ennen! Näin Viikin tiedepuistonkin ensimmäistä kertaa. Ja koska 550 on Aivan Erityinen bussilinja, sillä ei ainoastaan ole erivärisiä busseja ja bussipysäkkejä kuin vaatimattomammilla tavallisilla linjoilla, vaan myös penkkien verhoilu bussin sisällä on aivan tietynlainen ja pysäkit ilmoitetaan onnelliselle matkaajalle valotaululla (palvelu, jota kipeästi kaivataan kaikkiin busseihin).
Tällaisen kotiseutumatkailun jännitys ja ilo ei täysin avaudu ihan oikealle turistille joka ihan oikeasti on vieraassa maassa, mutta sellainen jaksoi kuitenkin kiltisti matkata minun ja toisen motivoituneen täkälaisen seurana ja nyökkäillä, kun kiljahtelin "NYTHÄN ME OLLAAN HÄMEENLINNANVÄYLÄN ALLA!" ja "MÄ EN KOSKAAN TAJUNNUT ETTÄ TÄÄ TIE TULEE TÄHÄN KOHTAAN!"

Gourmet!

Grillattiin taas, mutta tällä kertaa herkesin luonnottoman kunnianhimoiseksi ja valmistelin kotona ennalta grillattavaa. Tämä tarkoittaa, hyvät nuoret, sitä, että en ostanut matkalla porsaan filepihviä ja herkkusieniä ja mäiskäissyt niitä grilliin suoraan pakkauksesta. Vaan se sijaan sotkin omin kätösin kotona jauhelihasta ja aineksista taikinan, tein pihvejä, asettelin niiden päälle tomaattia ja juustoa, käärin ne folioon, kannoin puistoon ja grillasin. En oikein enää tiedä kuka olen.

Sää

Minä käyn tosi usein lähi-Alepassa. Tunnen siellä kaikki naamalta ja he tuntevat minut. Olen käynyt jo monta vuotta ihan jatkuvasti. Paljon rahaakin olen sinne vienyt. Nyt olen ajatellut, että olisi kai aivan sopivaa ja hyvä, jos menisin sinne läppärini kanssa tekemään töitäni ja sensellaista. Ei minun välttämättä tarvitsisi edes istua pakastealtaassa, voisin olla siellä isommassa kaapissa maitohyllyjen takana. Tai jos tämä haittaisi Alepan salaperäisiä maitohyllyntakaisia puuhia, voisin kyllä tyytyä ihan vaan makaamaan lattiallakin kylmäaltaan edessä. Oli miten oli, tuskin ne miellyttävät ja avuliaat ihmiset siellä tahtovat minun paistuvan kuoliaaksi kotonani. Olen varma että tästä päästään sopuun.

Pienen eläimen piina

Lämpöpatterimies kävi. Tällä kertaa hän vain kiristi hiukan yhtä liitosta makuuhuoneen patterissa, vallan hiljaisesti ja hyväkäytöksisesti. Tämä ei kohentanut hänen asemaansa kissan silmissä; pelottava Lämpöpatterimies on edellisen kerran jäljiltä kissan perivihollinen, eikä siinä enää mikään auta. Vasta jonkin aikaa pikaisen käynnin päätyttyä ryömi lieden takaa kärttyisä eläin. Säälittää jo ennalta, koska Lämpöpatterimies sanoi tulevansa tänään vielä uudelleen.

Inhimillinen tekijä

Olen viime aikoina havainnut epäkäytännöllisen ja huolestuttavan trendin, joka on se, että kun herään, on välittömästi iltapäivä. Ensimmäiseksi sitä olettaa tietenkin, että huithapeli on nukkunut kello neljääntoista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan olen reippaana ylhäällä sängystä ihan normaaliin aamupäiväaikaan. Aika siis vain katoaa jonnekin siinä välissä. Olen tutkaillut ilmiötä huolellisesti ja tieteellisin metodein, ja havainnut yhteyden väliaikaisen asuinkumppanin olemassaolon kanssa. Yksinasuessani kierähdän aikaa hukkaamatta sängystä monitorin ääreen ja aloitan päivän puuhat. Kun on muita ihmisiä ympäristössä, yhtäkkiä meneekin kolme tuntia siihen, että syödään aamupalaa, pohdiskellaan, istuksitaan, kuunnellaan vähäsen musiikkia, katsellaan ikkunasta ulos, keskustellaan uutisista ja silitellään kissoja. Epäoptimoitua! Tuhluuta! HUKKAA!

Sightseeing

Kiivettiin jätemäelle piknikille. Seurueessa oli pari sietämättömän hyväkuntoista ja energista henkilöä, jotka loikkivat 952 miljoonaa porrasta mäen päälle kuin vuorikauriit ja olivat pitkästyneitä kun tavalliset ihmiset pitivät eloonjäämistaukoja. Yhdellä heistä on se hyväksyttävä selitys että hän on alle viisivuotias. Muita en saata kuin katsoa kalsean kateellisesti.
Mäen päältä näkyi kaikki sekä ruotsinlaivoja leijumassa ilmassa. Syötiin ja vasta sen jälkeen piti paeta sateenripsettä. Mukavata tuo ulkoileminen, mutta sinne mäkeen olisi kyllä saatava liukuportaat. Kiitos.

Kotirauha

Tyyppi kävi vaihtamassa lämpöpatterien venttiilit. Tämän takia siirrettiin kaikenlaisia huonekaluja, kasveja ja valaisimia ympäri asuntoa ja heräsin taas kahdeksalta odottelemaan josko joskus saapuisi asentaja. Kun saapui ja alkoi infernaalisen kolinan ja kirskunnan, kissat vetäytyivät vähin äänin sängyn alle. Mutta eikös hirveä tyyppi tullut perässä makuuhuoneeseen kolisemaan ja kirskumaan. Tämä oli ymmärrettävästi kissoille jo pöyristyttävää, joten toinen ryömi syliini ja toinen pungersi itsensä jollakin epätodennäköisellä keinolla lieden taakse keittiön nurkkaan, josta sitten synkkyyden vallassa tiiraili yhdellä silmällä lieden ja apupöydän välisestä raosta. Patterityypit tulevat kuulemma vielä pari kertaa tänä kesänä. Meillä odotetaan riemusta hinkuen.

Päivän puistouutisissa...

Grillasin antaumuksella. Paljon ruokaa, paljon savua sytytysvaiheessa, paljon lentävää tuhkaa sammutusvaiheessa. Hymyilevä afrikkalainen kävi tervehtimässä hymyillen, vaikka meillä ei ollutkaan yhtään pulloa kerättäväksi. Nyt tuoksutaan savulle.

Periksi ei anneta

Kuulin, että minun käyttööni kivan ja sopivan Nokia-puhelimen saa nyt kovin halvalla. Menin Giganttiin tiedustelemaan saisinko ostaa sellaisen. En saanut, koska kaikki muut maailmassa osti jo. Saattaisin kummiskin saada jos oikein kiltisti pyytäisin toisesta Gigantista, sanoi tietokone. Matkasin maailman halki toiseen Giganttiin, josta kaikki muut maapallon asukkaat kuitenkin juuri olivat käyneet ostamassa sen puhelimen, eikä ollut yhtään enää. Sanottiin, että tietokoneelta näkyy että Gigantissa nro. 1 on nyt kuitenkin niitä puhelimia, koska sinne on tullut lähetys sen jälkeen kun sieltä lähdin. Matkasin maailman halki takaisin sinne ja yritin silmämunieni voimalla surmata kaikki jonossani edelläolevat, koska ne olivat kaikki siellä ostamassa sitä puhelinta, ettei minulle jäisi yhtään. Silmämunani epäonnistuivat tehtävässään, mutta niin onneksi epäonnistuivat jonottajatkin, ja minulle oli siellä puhelin ostettavana kun pääsin jonon kärkeen. Nyt se on sitten minullakin. Punainen.

Kuin ihmiset ikään

Tänään on ollut veltto ja aikaansaamaton olo, mutta salakavalasti olen kuitenkin saanut aikaan paljon enemmän kuin monena päivänä. Töitä on tehty ihan kunnon määrä, kasvi vaihdettu isompaan ruukkuun, tiskailtu ja pintasiivoiltu, kävelty kotikauppaa edemmäs kalaan, ruokaa laitettu, juotu kahvia mukavien ihmisten kanssa ja vastaanotettu anopinkieli ja kaunis kaulaliina. Ja ilta on vielä nuori!

Kiva

Bruce ja E Street Band soittivat. Soittivat kappaleita, joita ei osattu odottaa; asiantuntijan mukaan oli kovin erilainen setti kuin muilla keikoilla. Se oli mukavaa. Sanoin seuralaiselleni, että harmi kun ei She's the Onea soiteta ikinä missään, ja sitten se soitettiin siellä.
Jollakin tavalla epäonnistuin seisomisen haastavassa taidossa ja sain ristiselkäni kauhean kipeäksi (meni ohi jo yön aikana kummiskin), havaitsin etten jaksa pitää käsivarsiani suorina ylhäällä kovin kauan kerrallaan, ja muutenkin tunsin oloni 25 vuotta vanhemman Springsteenin vetreyden edessä ikivanhaksi ja raihnaiseksi, mutta iloinen teininostalgia hyökyi silti ja pomppia täytyi. Koska maailma on täynnä luonnottoman pitkiä ihmisiä, en nähnyt kunnolla edes screenejä, mutta musiikin nerous ei siitä vähentynyt. Korvatulpatkin sain lahjaksi miellyttävältä järjestysmieheltä. Eikä satanut.

Tapahtumia

Kukun aamuvarhaisella, koska olen menossa lentokentälle ihmistäni vastaan, hurraa! Odotan ilolla bussimatkaa halki aamunraikkaan maailman ja aurinkoista lentokenttää.
Eilen illalla selvisi, että minulle on tarjolla lippu tämäniltaiseen Springsteenin konserttiin. Uutinen on hieno, mutta asennoituminen suuren stadionkeikan säätöön ja häsellykseen on nyt vähän hankalaa, kun viime tippaan saakka olen tietämättömänä keskittynyt vain työsäätöön ja -häsellykseen ja rakkaan ihmisen saapumisen aiheuttamaan miellyttävään vastaavaan. Kuinkas aikaisin sinne stadionille nyt sitten pitääkään mennä notkumaan turhanpanttina? Eikös siellä tule vanhalle ihmiselle nälkäkin.

Soundtrack

Tänään tulin kovin hyvälle mielelle, kun harmonikkaa soittava naapurini pitkästä aikaa tuli parvekkeelleen soittamaan kaikki ihanimmat perinteiset lavatanssikappaleet. Suloisen suvinen tunnelma vallitsee. Kuka ikinä tämä lahjakas ihminen onkaan, olen iloinen että hän asuu makuuhuoneeni ikkunan läheisyydessä.

Myöhemmin: Nyt kuuluu muilta parvekkeilta kappaletoiveita muusikolle. Hymyni levenee.

Brat Pack

Ajattelin tässä äskettäin kuukautiskipuja. Niitä ei tietenkään voi ajatella ajattelematta 80-luvun klassikkoelokuvaa Sixteen Candles, jossa morsiamen krampit tekevät sankarittaren isosiskon häistä ikimuistoiset. Sitten pitikin katsoa leffa. Kyllä se yhä vaan naurattaa vanhaa käpyäkin. John Hughesilla on kyky - harmi vain että on itse ohjannut niin vähän.
Seuraavaksi piti sitten katsoa toinen maineikas Molly Ringwald ja John Hughes -leffa Pretty in Pink. Vasta alkaessani katsoa tajusin, etten ole nähnyt sitä koskaan aiemmin. Nimi on niin perinpohjin tuttu, että ihan kuvittelin sen lapsuudessa nähneeni. Tämä klassikko oli lievä pettymys: Sixteen Candlesin ja Breakfast Clubin nerouden kipinä puuttuu. Hughesin olisi pitänyt itse ohjata.
Lopuksi haluan kitistä siitä, että Makuunin valikoimista löytyy Pretty in Pink mutta ei Sixteen Candles, joka näistä kahdesta ehdottomasti on se, joka kuolemattomuuden ansaitsee. Onneksi se löytyi valmiiksi omasta takaa.

Tuli tuluskukkaro

Menin ostamaan pölypusseja. Ostin sen sijaan rintaliivit ja kengät. Sitten menin toiseen kauppaan ostamaan kananmunia ja perunoita. Ostin appelsiinijugurttia. Loppupäivän ilmeisesti vietän kokoamalla rintaliiveistä ja jugurtista pölynkerääjää imuriini ja järsimällä sporttipistokkaita.

Organisointi

Tänään olen odottanut sähköpostia Brysselinpomolta. On työprojekti, jolla on aika tiukka aikataulu; olen sitä varten lietsonut itseni - harvinaisen onnistuneesti - suureen työnteon kiihkoon ja valmiuteen, mutta jäänyt sitten käymään suurilla kierroksilla tyhjää, koska suurin osa käännettävästä materiaalista puuttuu vielä. Sitä olen nyt sitten hermostuneena sieltä Brysselistä odotellut. Nyt juuri tässä illansuussa tulikin viimein sieltä viesti. Siinä Brysselinpomo sanoo että ette kai tienneetkään tästä ihan toisesta isosta projektista joka alkaa just nyt, tässä on ensimmäiset matskut siihen, siinä on aika tiukka aikataulu, varsinkin kun on tämä edellinen iso projekti tässä juu, ja on tärkeätä muistaa, että tärkein prioriteetti on nyt kummiskin se projekti jonka materiaalia emme ole teille lähettäneet, kiitos heihei.

Vessakeskeinen elämä

Koska oli Amerikan yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, avasin viimein grillikauden sikäläisen ihmiseni kanssa. (Emme kuitenkaan ole varsinaisesti odotelleet tätä merkkipäivää grillaamisen aloittamisen kanssa, vaan sään oikukkaat jumalat eivät kesäkuussa laisinkaan suosiolla katsoneet puistossa istumista.) Sää oli nyt täydellinen, tuulenvire lämmin ja leppeä ja grilli tuoksuvainen. Ihanan idyllin rikkoi vain se, että Koffin puiston vessa on jo ties kuinka monetta viikkoa poissa käytöstä, mikä ei aiheuta ainoastaan villiä joukkopissailua puskissa ja talonseinustoilla, vaan myös taijamaiden villiä laukkaa urbaanissa maastossa etsimässä pääsyä wc-pöntön luokse. (Taijamait eivät pissi puskaan. Se on luonnonlaki.)
Kaupunginisien armoa odotellessa joudun suosimaan kesänvietossa sisätiloja kuten Rotterdam, jossa pari päivää sitten viehätinkin viettävät 8 tuntia vanhan, rakkaan ystävän kanssa. (Kahdeksassa tunnissa ehtii juoda liikaa kofeiinia, kanssaihmiset. Varokaa.)

Kesken jää

Olen yrittänyt lukea Bujoldin Sharing Knife -trilogiaa. Ykkösosan selvitin kunnialla, kakkosessa alkoi takkuilla jo alkumetreillä. Olen suuri romanttisen kirjallisuuden ystävä, mutta nyt opin kypsällä iällä itsestäni sen, että lämpimät tunteeni eivät kata olemassaolevan parisuhteen kuvausta nk. genrefantasiamaailmassa, eivätkä varsinkaan kata sitä, kun kirjakaupalla vatvotaan sitä kun kenenkään perhe ei tykkää että mentiin naimisiin, ja kulttuurieroja on kauheasti (ah! niin kauheasti), mutta voimakkaat ja fiksut ja rakastettavat ja kaikessa-hyvät rakastavaiset tekevät onneksi kuitenkin hyvän vaikutuksen toistensa ennakkoluuloisiin sukulaisiin. Nimimerkki Moukka pääkaupunkiseudulta kysyy: eikö voisi kirjoissa tapahtua jotakin?

Pre-apokalyptiikka

Tänään olen vaikuttunut supertulivuorista. Ne ovat niitä, jotka ensin keräävät magmaa maan alle muutaman satatuhatta vuotta, että sitä on oikein kunnolla sitten kun aletaan purkautua. Kun sellainen viimeksi purkautui Kaakkois-Aasiassa 75 tuhatta vuotta sitten, tuli pieni jääkausi ja kaikkinainen elämän hankaluus maapallolla. Nyt Yellowstonen kansallispuiston alla paisuu magmasäiliö, jota on koottu ehkä 640 000 vuotta; viisaat arvelevat, että juuri sen supertulivuoren purkautumissykli on osapuilleen 600 000 vuotta. Vau. En oikeasti pelkää että vulkaaninen talvi (tätä termiä ei mahdollisesti ole olemassa, mutta jos ei ole, niin en tajua miksi. Re. volcanic winter) koittaa tässä elinaikanani, mutta pelkästään se, että se on mahdollista on aika huisi ajatus. Kyllä muuttuisi siinä kaikki kertarysäyksellä.

Sankar jylhän kuusiston

Lauantai-iltana hypnotisoiduin tv-ruudun ääreen, koska näytettiin suorana Jukolan viestiä. En ollut kotonani, enkä saattanut lähteäkään kotiini ennen kuin oli aamu ja viesti loppui. Selittämätöntä kyllä, tämä oli aivan mahtavaa viihdettä. Erivärisiä pisteitä kartalla; välillä näkymä ryteikköön, jossa vilahtaa joku. Ja ylivoimaisena vetonaulana tasaisin välein taiteellista kuvaa männynoksista sillä aikaa, kun Antero Viherkenttä kuiskailee legendaarisella äänellään jonkun rastin luota, että nyt kohta tänne saattaa tulla jokin joukkue, tai saattaa olla että ei tule, ja onkos tuolla nyt joku, onko tuo suomalainen?
Nyt harmittaa, että suunnistusta ei tule koko ajan telkkarista.

Liikaa

Kohtalon tiet veivät minut tänään Itäkeskukseen. Eivät kaupunginosaan eivätkä bussiin johon vaihdetaan metrosta, vaan siihen itseensä: kauppakeskushelvettiin. En tahdo taas seuraavaan kymmeneen vuoteen. Minusta on kiva ajatus se, ettei talven hyrskyissä tarvitse nojata viimaan siirtyessään kaupasta toiseen, mutta kyllä jokin raja on oltava. Vetäisin sen rajan siihen, että luetaan karttaa kuin oltaisiin vieraassa kaupungissa: jos nyt tästä mennään tätä Bulevardia, ja sitten tänne Piazzalle, niin sitten 100 metrin päässä aukion oikealla laidalla on se kauppa mitä etsitään! Herttinen sentään, siellä oli kylttejä kuin moottoritien varrella, että "Huoltoasema 3 km".

Saaressa

Olin Isossa Vasikkasaaressa piknikillä. En tiedä miksen ole aiemmin ollut, mutta en ole, ja nyt oli hauska katsoa Espoon maisemia ihan uudesta vinkkelistä. Jos jokin vika olisi saaresta löydettävä, se on se, että rannassa siellä tuuli hyytävän arktisesti ja tarvittiin kaikki villavaatteet, ja keskellä taas vehmaalla nurmikolla paistoi aurinko niin kuumasti että paljastin laajalti uloimmat kerrokseni, jotka sitten kärtsääntyivät ennätyksellisesti. Olen punainen kuin rapu.
Jäätymisen ja paistumisen ohessa söin muiden laittamaa ja saareen kantamaa ruokaa, otin ehkä-maailman-taiteellisimpia valokuvia yhdessä kivojen ihmisten kanssa, join viiniä, grillasin ja heitin bumerangia. Se meni puuhun, mutta heitinpä kummiskin. Että aika hyvä piknik oli, ja sinne saareen pitää mennä paljon uudelleen. Lähtekää mukaan!

Nyt se on taas

Olin puistossa. En ekaa kertaa tänä kesänä; oli vähän epäselvää milloin se Kesä tulisi. Istuskeltaisiinko tässä vaan, vai olisko se joskus?
Saapui Hymyilevä afrikkalainen. Hän kerää pulloja, silloin kun on kesä. Näin hänet ja ajattelin, että no on se nyt. Hän tuli luoksemme, hymyili ja sanoi minulle, että no nyt on kesä! Kuinka hauska nähdä.
Minustakin oli hauska nähdä. Nyt on kesä.

Stalker-taimi

Oli kevään viimeinen opetus. Kuusivuotias koki lievää eroangstia ja halusi lähteä mukaani kotiin. Kun sanoin että hänen täytyy nyt kummiskin vaan jäädä vielä päiväkotiin, hän oli hetken hiljaa. Sitten käytiin keskustelu:
"Ope, missä sä asut?"
"Espoon keskuksen lähellä."
"Kerrostalossa vai omakotitalossa?"
"Kerrostalossa."
"Numero?"
"Numero? No se on 6."
"Minkä värinen talo?"
"Valkoinen."
"Katto?"
"Ööö... On?"

Missä ne oikein ratsastaa?

Kuten odottaa saattaa, päiväkodissa kuului tänään paljon erittäin epävireistä, voisi sanoa paikoin jopa atonaalista* ujellusta teeman "Missä miehet ratsastaa" ympärillä. Onneksi esikouluopetus on melkein lopussa tältä keväältä, ja syksyllä on varmaankin uudet hitit.

*(Saako sitä sanaa suomessa käyttää tähän tarkoitukseen, vai onko se vain se tietty musiikkisuuntaus?)

Tänään olen...

puhaltanut ilmaa keisaripingviiniin. Se on 1,2 metriä korkea ja erikoisen pullukka. Ilmaa siihen mahtuu joitakin kuutiometrejä, informoivat keuhkoni minua. Keuhkoni myös ehdottavat, että lakkaisimme puhaltamasta ilmaa pingviiniin. Pääni on keuhkoista riippumattomasti ehdottanut aivan samaa asiaa, valittaen huimausta ja alkavaa särkyä. En antaisi periksi moiselle kitinälle, ellen pian lähtisi lentokentälle ihmiseni luokse. Pingviini kuitenkin seisoo nyt omilla jaloillaan, olen luvannut sille puhaltaa myöhemmin vielä nokan suoraksi ja masun pinkeäksi. (Tunnustan tässä, etten aiemmin ymmärtänyt keisaripingviinien olevan aivan niin suurikokoisia. Opettavainen lelu.)

Hukkaan heitettyä

Tuhlasin pitkät pätkät uniaikaani siihen, että kuuntelin Cameron Diazin juttelevan kampauksista jonkun toisen blondin näyttelijätytön kanssa, ja yritin sitten vimmatusti googlettaa sen toisen tytön nimeä. On sanottava että olen joskus nähnyt hiukan jännempiäkin unia, ja tilaisin nyt niitä taas eikä tällaisia. Kiitos.

Vitsaus

Tänään oli kuusivuotiailla keskenään puhetta siitä, miksi kukin heistä inhoaa isosiskoaan. (Tämä isosisko yrittää olla kuvittelematta, mitä omalla pienellä veljyellä kuusivuotiaana oli hänestä sanottavana.) Syitä oli monia, ja aika hyviä, kuten se, että isosisko vain kirkuu ja rääkyy, se, että se soittaa klarinettia, sekä se, että se lukee vain Aku Ankkaa eikä leiki leikkejä. Suuri ja harmoninen oli konsensus siitä, että isosiskot ovat epämiellyttäviä ja on aina hyväksi, kun ne menevät viikonlopuksi jonnekin muualle.

Noloa

Kotona työskentelevän huithapelin pulmia: on päässyt vuorokausirytmi repsahtamaan niin aikaiseksi, etten millään jaksaisi olla hereillä kahdelta yöllä kun Suomi ja USA urheilevat. Nolottaa moinen nössöily. Ajattele kaikkia niitä, jotka valvoisivat jos voisivat! Ryhtiä, nainen, ja valvot kun kerta saat aamulla nukkua! On se nyt kumma.

Taijamai luonnon helmassa

Olin vanhempieni takapihalla, koska äitini oli pyytänyt minua poimimaan maljakkoon narsisseja. Tunnistin erehtymättömällä luontotietämykselläni välittömästi narsissin pihan moninaisten kukkien joukosta, mutta sitten kaikki muuttui järjettömäksi. Minua pyydettiin poimimaan "keltaisia noiden pitkien narsissien takaa". Mitä? Ei niiden pitkien pitänyt olla narsisseja, niiden keltaisten piti olla narsisseja. Mitä nämä keltaiset sitten muka ovat, tiedustelin minä kärttyisästi. Narsisseja, sanottiin minulle. Nythän ymmärrätte, että tämä alkoi jo olla aika paksua. Jaaha, sanoin minä, ja mitä nämä valkoiset täällä sitten ovat? No nehän ovat narsisseja. Hahhaa, hauska juttu, ajattelin minä. Todella vakuuttavaa. Tämä vihreä tässä, tämä jonka neulasten sekaan talvella ripustetaan pihavalot, sen nimi on varmaankin NARSISSI, vai mitä? Näettehän miten mahdottomaksi ihmiselle tehdään näiden asioiden oppiminen. Herranen aika sentään.

Globaalia

Uudessa Nyt-liitteessä kerrotaan kanadalaisesta nuoresta naisesta, joka joka päivä kuuntelee iloisena YleX:n Peltsiä, Ileä ja Putkosta. Siellä Kanadassa siis. Poikien jutut naurattavat häntäkin, ja heidän nauruunsa hän on kuulemma "vähän rakastunut". Hän ei ymmärrä laisinkaan suomea, mutta ei anna tämän häiritä. Ihailtava asenne, poikkeuksellisen sivistynyt sydän: YleX:n pojat ovat kauhean kivoja!

Epäorientaatio

Tänä aamuna tietokoneeni heräsi uuteen päivään siinä odottamattomassa käsityksessä, että oli 2.1.2002 ja kello oli 14.08. Tämä sattui juuri sellaisena aamuna, kun aivan oma-aloitteisesti nousin sängystä heti kahdeksan jälkeen. Niin juuri silloin piti tietokoneen sanoa, että haha, iltapäivä on jo pitkällä, luulitkos heränneesi aikaisin? MUAHAHAHAA.
Hoksasin kuitenkin sitten asiain tolan ennen kuin ehdin alkaa viettää tammikuista, vuoden 2002 iltapäivää. Silloin olisi ollut vielä Buffya jäljellä vaikka kuinka.

Rautaista

Näin Iron Man -leffan.
Supersankarit ovat genre, johon en ole koskaan päässyt kiinni. Olen suorastaan sitä vierastanut, perinteisesti. Yhtään sellaista sarjakuvaa en ole eläissäni lukenut, ja kaikki nämä elokuva-adaptaatiot eivät siksi tietenkään voi aueta minulle samalla lailla kuin aihetta tunteville.
Oli miten oli, Iron Man oli mukava toimintaleffa. Suuri loppumättö oli täysin turha, kuten toimintaelokuvissa tyypillisesti on, mutta muilta osin olin viihdyttynyt. Ennen kaikkea Robert Downey Jr. on loputtoman ihastuttava ja karismaattinen, ja kerrassaan erinomainen valinta rooliin. Pelkäsin ennalta, että miestä näytettäisiin liian vähän kaikenlaisten supersankaritehosteiden alta, mutta pelko oli turha: leffantekijät ymmärsivät selvästi Robertin arvon.
En vieläkään tiedä mitään siitä, miten rautamies sarjakuvissa esitetään, mutta tämän leffan perusteella hän tuntuu kertaheitolla sympaattisemmalta tyypiltä kuin kukaan muu tietämäni supersankari.

Ongelmat

Tiedättehän sen tilanteen, kun haluatte ulos makuuhuoneesta (sellaistakinhan saattaa joskus sattua), mutta ette pääse sieltä, koska ulkopuolella kissa hakkaa suljettua ovea maanisesti eikä silloin sitä ovea pidä avata, ettei anna kissalle väärää viestiä? Niin sitä minä vaan että... Anteeksi? Mm? Ette tiedä? Ai... Joo no, en minäkään tietysti tiedä... Kenellä sitä nyt sellainen kissa...

Nykynuoriso

Olin Korkeasaaressa ihmisteni kanssa. Sää oli tarkoitukseen täydellinen: ei kylmä, ei kuuma, ei aurinkoinen, ei harmaa. Tästä huolimatta saarella vallitsi erikoinen ja paheksuttava muoti-ilmiö: kaikki asukit makasivat hiljaa paikallaan ilmeisesti jonkinlaisessa kuolemaa käsittelevässä performanssihengessä. Leijonilta tätä osaa tietenkin odottaakin, mutta tällä kertaa rötköttivät kaikki muutkin. Kuulkaas nyt, hyvä eläinkansa: on sitä lämpimämmissäkin oloissa täällä joskus oltu. Ryhtiä!
Virkistävänä poikkeuksena esiintyivät kuitenkin anarkistiset kamelivauva (hölkkäsi!), teini-ikäinen takini (riehui koko muun eläintarhan edestä) sekä karhut (ne leikkiä lyövät). Ihailtavan reippaina olivat myös kaikki kolmesataa miljoonaa kanadan(?)hanhea, jotka ilmeisesti myös paheksuivat muiden letargiaa ja siksi jakoivat joukkonsa kuhunkin aitaukseen ja tarhaan tepastelemaan ja kiljumaan varsinaisten asukkaiden puolesta.

Nauraminen kielletty!

Minä harjoitan sensuuria. Tunnen sen johdosta syyllisyyttä ja huonoutta, mutta silti teen niin.
Luen jokaiselle eskariryhmälleni, vuodesta toiseen, mm. Tove Janssonin Vaarallisen matkan sekä Kornei Tsukovskin (en saa ässälle hattua!) Tohtori Ain. Ensiksimainitusta jätän kylmästi ja paatuneesti lukematta kohdan "Kun Nipsu yöllä ripulin sai siinä nuotiolla, hän sanoi: - Syy on sipulin, se taisi raakaa olla!" Jälkimmäisestä sensuroin saman linjan mukaisesti sanat "kakkahätä" ja "ripuli", joista vaivoista pienet srutsinpojat ja virtahepolapset muunmuassa kärsivät. (Jäljelle jää kyllä silti vielä monen monta vaivaa ja voihketta.) Toimin tällä tavoin siksi, että olen vuosien varrella oppinut, että kuusivuotiaiden ryhmä jää näihin sanoihin kiinni niin, ettei tarinaa tahdota päästä jatkamaan laisinkaan. Ja kun päästään, on tarinan lanka kadonnut pieniltä kuulijoilta. Sellainen on kakkahuumorin voima: mahtava. Seuraavien kymmenen minuutin ajan menee korvista ohi kaikki mitä ope sanoo, koska jokaisen lapsukaisen täytyy vähintään sen aikaa toistaa näitä herkullisia vessasanoja eri äänenvoimakkuuksin ja samaan aikaan hihittää hysteerisesti. Näin vuosien kuluessa kumuloitunut voipumukseni on lopulta johtanut tälle sensuurin tielle.

Ihan pari juttua vaan

Aurinko vain paistaa paistamistaan. Vappuna on kai sitten lunta?
Kevät on lopullisesti käynnissä, kun vuoden ensimmäinen aamuöinen kävely halki Helsingin on suoritettu. Kirjattakoon lievä protestini Torkkelinmäen sijoittamisesta hankalasti tielle keskustan ja Hesarin välillä. Muutenkin koen, että ylämäkiä on kauniissa pääkaupungissamme ehkä tarpeettoman paljon. Muuten ei juuri nyt ole valittamista, kiitos.
Ai niin paitsi se, että ei ole arkipäiväisiä, edullisia aamiaispaikkoja. On sellaisia, joista saa kahvia ja pullaa tai leipää, mutta joskus ihmisen vain olisi saatava jotakin enemmän. Pancakes vaikka, ja kaikenlaista perinteellistä diner-ruokaa. Ainaskin nyt sentään kananmunia kaikin tavoin valmistettuina ja pekonia. Että jos se vielä kirjattaisiin, niin sitten ei oikeasti ole enempää tällä kertaa.

Iloinen sielu ärtyisässä ruumiissa

Olin Meilahdessa edustamassa hiukan hermostunutta elimistöäni (ei mitään pahempaa, pikkuisen harmistunut ruuansulatusputkisto vain), ja sinnekös on tehty sokkelo ja temppurata kävijän iloksi! Tulin iloiseksi absurdiudesta navigoidessani väliaikaisten opasteiden ja loputtomien käytävänmutkien viidakossa. Oli oikeasti hankalaa löytää sekä sisään että ulos paikasta. Minut remontti teki hyväntuuliseksi, mutta voin kuvitella, että siellä työskentelevien mielipiteet saattavat olla toisenlaiset.
Nauratti myös se, kun kanssani asioinut ihminen palasi luokseni joltakin niistä sairaalahenkilökunnan moninaisista ja salaperäisistä reissuista, joiden aikana potilas odottelee mitään mistään tietämättä erilaisissa tiloissa; tällä kertaa tämä reissultapalaaja kertoi minulle, että kirurgi joka leikkasi reilut kymmenen vuotta sitten elimistöni (joka tuolloin kiukkuili hiukan enemmän) väittää, että olen vaihtanut nimeä leikkauksen jälkeen, koska hän ei muista minua (nimeni on sama kuin leikkauksen aikoihin ja kaikkina muinakin aikoina elämässäni). Minä en tiedä miksi kirurgi haluaisi muistaa minut sieltä ikiaikojen takaa, enkä miksi tämä asia häntä painaa niin, että sanansaattaja tuli siitä minulle kertomaan. Oli miten oli, huvituin ja poistuin paikalta erinomaisen aurinkoisella mielellä.

Opena

Opena on turhauttavaa tankata samaa asiaa lapsille loputtoman tuntuisesti eri kanteilta ja eri sanoilla ja odottaa (ja odottaa, ja selittää ja odottaa, ja selittää) että uudet käsitteet loksahtaisivat kohdalleen pienissä päissä. Palkitsevaa taas on se, kun seuraavalla viikolla sanoo pienille hiukan pelokkaasti, että "Nyt olis tällainen tehtävä taas" ja he sanovat huolettomasti, että juu juu, kyllä tää tiedetään, saaks jo alottaa tekemään, tää on kyllä vähän tylsää kun on niin helppoa. Siitä kohdasta minä tykkään, ja salmiakista.

Hauskuuden olemus

Satuinpa tänään taas olemaan markkinatutkimuksessa, ja siellä opin asian jota en ennen tiennyt: jos ihmiselle näytetään kaksi uutisankkuria kävelemässä sääkartan luokse ja seisoksimassa siellä säätyypin seurana tämän puhuessa rännästä, se on jostakin syystä aivan tavattoman huvittavaa. Väkijoukko sääkartan edessä! Hee hee hee. Hihityttää vähän vieläkin. (Näemme kaikki tässä selkeästi sen, kuinka hyödyllinen minun täytyykään olla markkinatutkimuksen tekijöille. Ja maailmalle.)

Minäkuva

Kuulin päiväkodissa pätkän keskustelua pienen tytön ja pienenpienen tytön välillä. Pienenpieni sanoi juuri pöyristyneenä: "Minä en ole pieni! Minä en ole PIENI!" Koko ajatus ei ilmeisesti koskaan ollut tullut hänelle mieleenkään ennen juuri sitä hetkeä. Jonkin ajan kuluttua osuin kuulemaan toisen pätkän keskustelua pienenpienen ja kahden pienen välillä. Pienenpieni sanoi parhaillaan: "Sä olet iso, ja säkin olet iso. Ja mä olen vähän iso. Mutta sä et osaa pelata tätä peliä, ja mä osaan!" Vielä myöhemmin kuulin pienenpienen vielä palaavan aiheeseen: "Miksi sä sanot mulle että mä olen pieni? Miksi sä sanot niin?"
Myöhemmin pihalla eräs ope huusi pihan poikki pikkupojalle, että "What's up?" Syystä tai toisesta tämä sai aikaan sen, että pikkupoika karjui vastaan: "MÄ EN OLE TYTTÖ!" Opettaja myönsi tämän auliisti ja yritti uudelleen tiedustella, miten sujuu. "ME EI OLLA TYTTÖJÄ!!" mylvi pikkupoika yhä närkästyneempänä ja hämmentyneempänä, ja opettaja päätti että ehkä sen keskustelun voi vaikka jättää siihen.

Puolustusreaktio

Olen tottunut olemaan hiukan puolustuskannalla mitä tulee rakkauteeni Stephen Kingin kirjoja kohtaan. Yliopistossa aikanaan käytti joku opettaja Kingiä esimerkkinä huonosta, ei-oikeasta kirjallisuudesta, jota me korkeastikoulutetut ja syvälliset ihmiset sentään emme harrasta. Myös vähemmän snobistisen väestön keskuudessa on paljon ennakkoluuloja Kingiä kohtaan, erityisesti koska hän on kauhukirjailija.
Kukin alallaan, on lähtökohta. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä mistään tykkää kaikki. Tämä on välttämätöntä ja hyvä. Kuitenkin sanon nyt tässä, että Stephen Kingiä ei ole syytä karsastaa siksi, että hän on huono kirjoittaja tai siksi, että hän kirjoittaa kauhua. Huono hän ei ole; ei kaikkien makuun, mutta ei huono. Ja se mitä hän kirjoittaa on spekulatiivista fiktiota; ei lainkaan kattavasti tai välttämättä edes suurimmaksi osaksi sitä, mitä monelle tulee mieleen sanasta kauhu. Perinteisen kauhugenren vierastajille suosittelen Kingiltä ainakin kirjoja Hearts in Atlantis, Lisey's Story ja viimeisintä, Duma Key. Kaikissa näissä on myös pelottavia elementtejä, mutta niistä ei tarinoissa ole kysymys, eivätkä ne tee näistä kirjoista kauhukirjoja sen enempää kuin kirjasta tekee romanttisen romaanin se, että siinä esiintyy myös rakastuneita ihmisiä. Nämä ovat kirjoja ihmismielestä heikkoudessaan ja urheudessaan, identiteetistä, muistista, rakkaudesta kaikissa sen muodoissa, lojaaliudesta. Ja menettämisestä.

Huimaavat näkymät

Näin dokumentin kyborgiteknologian edistysaskeleista. Ne ovat huimia! Käsivarsiamputoiduilla ihmisillä on jo käytössään ropottikäsiä, jotka liikkuvat ajatuksen voimalla niin kuin oikea käsivarsi ja käsi. Että kun henkilö ajattelee että laitanpa tästä käden nyrkkiin, niin se ropottikäsi menee nyrkkiin! Tämä on niin hienoa. Mutta ei ehkä kuitenkaan niin hienoa kuin se, että laittamalla sähköimpulsseja aivoihin voidaan käytännössä kokonaan tukahduttaa Parkinsonin taudin vapina- ja jäykkyysoireet, jotka pahimmillaan lamauttavat ihmisen aivan tyystin. Siellä ne parkinsonistit hölkkäsivät ja tanssasivat vetreinä kuin nuoret hirvet! (Ehkä nuori hirvi ei ole kauhean vetreä. Minä en tiedä. Tällaisesta ei ole ollut koulutusjärjestelmässä puhetta. Mutta nämä ihmiset kuitenkin olivat!)

Ilmiö

Menin tänään Stockmannille, koska ihminenhän tarvitsee kirjoja. (Ja kenkiä. Plääh.) Tyrmistyksekseni sinne oli laitettu Hullut päivät. Niin harvoin kuin minä nykyään Akateemisessa käyn, luulisi että saisivat tungosjuhlansa mahtumaan muille ajoille; niin minä ajattelin oikeutetun närkästyksen vallassa keltaiset banderollit nähdessäni, mutta menin sitten kumminkin sisään kun kerta sinne saakka olin mennyt (kyllä, olin taivaltanut Stockmannille saakka Elielinaukiolta. Ylämäkeen järven jäällä. Hevonen nääntyi puolimatkassa, jouduin jättämään reen.) Mutta hämmennys ja ilo olikin suuri, sillä ei siellä sen kummempaa tungosta ollut kuin muulloinkaan. Ihan kivutta ostin jopa kengät, kirjoista puhumattakaan. Paitsi siellä Akateemisessa kyllä hiukan kirvelsi, kun kaiuttimissa olivat tauotta äänessä joku nuori mies ja nainen, jotka luettelivat mitä kirjoja Akateemisessa myydään ja kuinka ällistyttävän hienoo se on. Sen haluaisin tietää, että onko tosiaan tutkittu, että Hullujen päivien asiakkaita ilahduttaa se asioiden luetteleminen, ja innostaa kuluttamaan rahaa.

Maailman huipulla

Minulle näytettiin tv-sarjaa, jossa ihmiset kiipeävät Mount Everestille. Tämä touhu on minusta jo sellaisenaan aivan kaistapäistä ja vastuutonta (se, että kiivetään Everestille - ei niinkään paljon se, että näytetään minulle tv-sarjoja). Tässä tapauksessa olin kuitenkin lisäksi vielä lievästi ällikällä lyöty sen johdosta, että sarjan kiipeäjät ovat jalattomia, pahasti astmaattisia, 71-vuotiaita tai toipumassa joko kahden viikon takaisesta munuaissyöpäleikkauksesta tai moottoripyöräonnettomuudesta, jonka jäljiltä selkärangan ympärillä on teräshäkki ja pää ja raajat ovat täynnä metallia. Ja tämä ei ollut mikään erikseen järjestetty vammaisurheilusuoritus, vaan tällaisia ne Everestille kiipeäjät ilmeisesti ovat. Että jos äimistellä tahtoo, hyvässä tai pahassa, niin tätä sarjaa voi käyttää siihen.

Kuvallinen viestintä

Elimistöni on osoittautunut yllättävän yhteistyökykyiseksi. Äskettäin ilmaisemani selkeämmän viestinnän toiveen jälkeen näin viime yönä unta nakkikeitosta. Taivaallisen hyvästä nakkikeitosta, jonka maun kirkkaasti tunsin suussani tässä unessa. Tänään ei tarvitse miettiä mitä aineksia kaupasta hakisi. Niin sitä pitää!

Sisäinen viestintä

On ollut myös sellainen kausi nyt, että en ole millään keksinyt mitä tekisi mieli syödä. Reilun viikon verran jo on reaktioni ihan kaikkeen syötävään mitä olen saattanut keksiä ollut "plääh". Olen sitten syönyt paljon leipää ja tomaattia, koska ne jostakin syystä ovat tuntuneet melko neutraalilta pläähien joukossa. Tämä ei ole ollut varsinaista ruokahaluttomuutta; ihan mieluusti olen syönyt ja kaikki on oikein miellyttävältä tuntunut sen suhteen, paitsi vaan että mikään ruokalaji ei ole sattunut olemaan se, jota tekisi mieli. Tänään keksin wokata katkarapunuudelijuttua, ja se viimein kolahti. Että se se sitten tällä kertaa oli. Elimistö voisi mielellään kehittää jonkinlaisen hiukan täsmällisemmän keinon ilmaista sitä, mikä yksittäinen ruokalaji sillä on milloinkin hakusessa. Tarttis viikkoa rahnustaa ympäri kauppaa ja sanoa plääh.

Jonglööri

Viimeisin pitkässä uudelleenlukemislistassani (nyt on yksi niitä kausia meneillään, kun oikeutan pakkomielteisen kirjojen ostamiseni suorittamalla toisia, kolmansia ja kuudensia lukukertoja) oli Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. (Miten se Loe äännetään? Kertokaa joku jos taidatte norjaa.) Se on kummallinen kirja. Naivistinen, terävä, naurattava ja traaginen samaan aikaan, ja yhtäaikaa myös sekä helppo että raskas lukukokemus. Siinä on paljon asioita yhdellä kertaa oltavaksi. Akrobaattinen suoritus, Erlend! Hyvähyvä.

Turisminestoa

Ajelin hyytävän tuulisessa pääsiäissäässä kauniita reittejä pitkin Lohjalle ja takaisin. Lohjan viehättävää keskiaikaista kirkkoa sain ihailla vain ulkoapäin, sillä jostakin epäilemättä erittäin loogisesta ja luontevasta syystä kirkko on kylläkin auki joka päivä noin muuten, mutta sellaisena vähäpätöisenä kristillisenä päivänä kuin pitkänäperjantaina (ja lankalauantaina, jolloin minä siellä kolkuttelin) se oli kuitenkin kiinni. Siuntion keskiaikaiseen kirkkoon onnistuimme tarkalla ajoituksella ja röyhkeydellä livahtamaan sisään ennen kuin pappi ehti lukita sen jonkin toimituksen jäljiltä. Ei ole turisteeraamista tehty helpoksi.

Once More With Feeling, Indeed

Katsoin ihmisten kanssa Buffysta nk. erikoisjaksot, eli Hushin, Restlessin ja Once More With Feelingin. Olisin halunnut katsoa samassa myös vähemmän tunnetun Fool For Loven ja sen neljännen erikoisjakson The Bodyn, mutta logistiset syyt estivät. (Logistiikka on kauhea vitsaus ihmiselämässä.) Oli taas kerran suuri ilo palata Buffy-maailmaan, ja mukana oli vielä mausteena henkilö joka ei ole nähnyt Buffya tätä ennen. Heräsi vallan halu ryhtyä taas kerran vielä katsomaan sarjaa alusta loppuun. Seuralaisten ylipuhuminen tähän pitkän aikavälin projektiin on saatettu alkuun, olen toiveikas.

Kuultua

...aamuyöllä HKL:n bussissa 92N. Nuori mies toiselle:
"Jos mä oisin sä, mä kiistäisin loppuun saakka. Hei, voi olla että tuolla juoksentelee pikku-Mikkojakin vaikka miten saatanasti. Mullon ollu viistoista naista ja ehkäsyä käytin vittu kerran."

Rentous

Olin sijaistaessani eilen ja toissapäivänä pienten päiväunihuoneessa. Se on yleensä aina mukavan rentouttavaa ja rauhallista, kuten ymmärtää saattaa. Mikäs on ihmisen lueskellessa ja katsellessa enkelimäisiä nukkujia. Vastoin odotuksia on kuitenkin ilmennyt, että a) päiväunihuoneesta voidaan tehdä oleellisesti vähemmän levollinen ja mukava, ja b) joku tässä maailmassa tahtoo tehdä siitä sellaisen. Sitten viime kokemukseni oli sinne ilmestynyt rentoutumislevyjä. Nämä ovat sellaisia, että toisessa niistä kuuluu korviavihlovaa delfiinien kirkunaa ja vingahtelua ja sekaan on ripoteltu hajanaisia ja epämääräisiä plinkahduksia ja plonkahduksia syntikkamusiikkia; toisessa on samankaltaisen pseudomusiikillisen äänimaailman seassa toisenlaista kirkunaa, mörinää, ulvahduksia ja piipitystä, ja se on kuulemma sademetsän ääntä.
No, tämähän ei vielä sellaisenaan saata pilata minun rentouttavaa tuokiotani, koska eivät ne levyt ääntele ellen laita niitä soittimeen. Mutta ka, lapsetpa sanovat ensimmäiseksi, että laita heti sitä sademetsä-ääntä tulemaan. Myös delfiinejä toivottiin. Ja kun toiveikkaana annoin infernaalisen metelin laantua jonkin ajan kuluttua, oli välittömästi pieni pää ylhäällä kuiskaamassa kuuluvasti, että "I want to listen to the wainfowest!"
Siinä me sitten yhdessä rentouduimme. Kuka enemmän ja kuka hiukan päänsärkyisen vähemmän.

Käänteet

Pieni poika heräsi päiväunilta, meni saman tien makaamaan toisaalle ja sanoi pienenä ja surkeana olevansa kipeä. Vatsatautia on liikkeellä, joten äidille ilmoitettiin. Hän ei ehtinyt paikalle ennen välipalaa, jonka aikana pieni poika oli hyvävointinen ja pyysi kaksi kertaa lisää. Hän oli äitiä odotellessaan kuitenkin muodostanut kätevästi tilastaan sekä diagnoosin että hoito-ohjeen: "Äiti, mulla on vassatauti. Mun ei pidä tehdä mitään." Äiti sanoi, että harmillista kun huominen virpomisretki palvelutaloon jää sitten väliin, jos tästä nyt jokin tauti tulee. Pieni poika suoritti ihailtavan nopean tilanteen uudelleenarvioinnin ja ilmoitti: "Ei tule."

Kevätväsymykseen

Olen viime aikojen projektina kerrannut Miss Marpleja. Olen joskus yllättävässä älykkyyden puuskassa hankkinut alennusmyynnistä kolme hienoa omnibus-painosta, joista kuhunkin on ahdettu neljä Marple-romaania; näitä on nyt kelvannut kahlata. Pikantin lisän tuo elämykseen se, että olen samalla kerrannut synkronoidusti myös iki-ihania 80-luvun filmatisointeja, joissa Joan Hickson nerokkaasti toteuttaa neiti Marplen.
Tällainen rautaisannos turvallista ja säädyllistä menneen maailman viehätystä on kuin... no, rautaisannos. Kuin vitamiinikuuri. Aurinkoa maailmaasi, kepeyttä askeliin! Antaa arjen tulla vaan.

Sairasta

On se kumma kun pitää olla flunssa monta kertaa talvessa. Tällä kertaa on sentään ollut kuumetta sen verran, että on ollut ihan hyvä olo suuren osan aikaa. Olen maannut sohvalla talviurheilua katsellen velttona mutta melko tyytyväisenä. Huomenna pitää kuitenkin poistua kotoa ja tehdä työtä, joka ei sisällä sohvallaistumista (kääntämistöitä olen tehnyt kuumeessakin iloisin mielin koko ajan). Sot sot. Toipumisaika jää kesken! Saan jälkitaudin! Pahuus tulee! Merenpinta nousee, ihmiskunta ei koskaan elä sovussa!

Elossapysyminen

Joskus sitä päätyy kauppaan nälkäisenä. Nälkäisenä, mutta vailla selkeää käsitystä siitä mitä tahtoo syödä. Nälän yltyessä kyky ajatella sitä mitä tahtoisi syödä vähenee vähenemistään. Näin tapahtuu se, että ihminen vaeltaa lähi-Alepassa tunnin verran. Hän vaeltaa, hän seisoo määrättömiä aikoja riisihyllyn edessä ja tuijottaa sitä tyhjin katsein. Hän laahustaa vihannesosastolle ja seisoo sen keskellä liikkumatta. Hän löytää itsensä pakastealtaan luota, mutta ei ymmärrä sen sisältöä. Hänen vaimea, voipunut epätoivonsa kasvaa. Hän ei halua kuolla Alepassa. Hän haluaa elää ja nähdä vielä kotinsa. Hän kokoaa kaikki voimansa, asettaa ostoskärryynsä (johon nojaamalla on pysynyt pystyssä viimeiset ajat) asioita ja horjuu kassalle ja ulos. Kotona hän ottaa kassista valmiskermavaahtoa, juustoraastetta ja tiskiharjan.

Temperamentit

On hauskaa kuinka jotkut ovat vauvana levottomia ja jotkut tyyniä. Jotkut vääntelehtivät ja tahtovat että vaihdetaan asentoa sylissä koko ajan, ja sylistä pois ei herranen aika sentään ainakaan mennä ollenkaan. Jatkuvasti on oltava uudenlaista virikettä ja huvitusta ja liikettä, ja naamalla vaihtuu leveä virne mutristeluun ja taas takaisin onnen hyminään monta kertaa minuutissa. Sitten on toisia, jotka makaavat levollisina lattialla itsekseen, liikuttelevat sormiaan ja pohtivat tätä ja muita maailman ilmiöitä, ja antavat muiden ihmisten kaikin mokomin puuhastella lähistöllä omiaan, kunhan vain eivät päästä Nälkää taikka Väsyä tulemaan kimppuun. Sylissä nämä toiset istuvat aloillaan ja katsovat kiinteästi muita ihmisiä näiden puhuessa toisilleen. Jos pelkkä ihmisten hassujen naamojen tarkkailu alkaa jossakin vaiheessa pitkästyttää, nämä vauvat saattavat huvittaa itseään laittamalla hiljaa ja miettiväisinä nyrkin suuhunsa ja jyystämällä sitä.
Toivon että pääsen näkemään millaisia nuoria ja aikuisia näistä erityyppisistä henkilöistä venähtää.

42?

Näin Joskus Jossakin Jonkun näyttämänä (en yhtään voi muistaa näitä yksityiskohtia, mutta haluan silti kiittää Jotakuta tästä teosta) elokuvan After Life. Pidin siitä silloin ja se herätti ajatuksia. Nyt kun on kulunut aikaa (en tiedä paljonko, mutta on kumminkin kulunut) tiedän, että se teki minuun salaisesti suuremman vaikutuksen kuin edes heti silloin tajusinkaan. Elokuvan premissi on jäänyt vaivaamaan mieltä tavattoman sinnikkäästi. Se on, lyhyesti sanottuna, ajatusleikki: oletetaan, että sinun juuri nyt pitäisi valita elämäsi ajalta yksi ainoa muisto. Tästä eteenpäin eläisit iänkaikkisesti vain tätä yhtä ja ainoaa muistoa, loputtomiin. Ei mitään muuta, koskaan enää. Minkä muiston valitsisit?
Huh. Siinäpä on riittänyt pohtimista minulla jo pitkän aikaa. Ja pohtiessani olen ajatellut elämääni ja olemistani ja muistiani ja kaikenlaisia suuria asioita. Kovasti avaa ajattelulle aihetta, se kysymys. Eikä päästä irti.

Ongelmanratkaisua

Ansaitsin 30 euron lahjakortin Stockmannille puhumalla älykkään kriittisesti hiustuotteista markkinatutkimuskeskustelussa. (Sellaisiin kannattaa, ihmiset, mennä jos päästetään. Joskus joutuu askartelemaan vähäsen leikkaamisen ja liimaamisen muodossa, mutta sitä lukuunottamatta siellä yleensä tuntuu ihan aikuiselta ihmiseltä ja on vaivatonta.) Siitäpä sitten pulma, että kuinka höpsösti se summa pitäisi kuluttaa. Kenkiä kipeästi tarvitsen, niiden katseleminen Stokkalta olisi kovin järkevää, vastuuntuntoista ja tylsää. Sitten olisi se itsestäänselvä keskitien vaihtoehto, että ostaisi kaksi tai kolme kirjaa Akateemisesta; ei kauhean vastuuntuntoista, mutta ei kovasti höpsöäkään, koska kirjojahan ihminen kuitenkin tarvitsee. Sitten olisi olemassa kolmas, Virallinen Höpsö Vaihtoehto, joka sisältäisi uuden Stephen Kingin ostamisen kovakantisena summalla 24 euroa ja joitakin kymmeniä senttejä. Siihen menisi kertaheitolla se lahjakortti, ja niin suuresti kuin King onkin sydäntäni lähellä, niin onhan se kiistatta hyötysuhteeltaan muita kahta heikompi ratkaisu. Kypsä ja järkevä ihminen kun voisi odottaa kolmekymmentäyhdeksän vuotta, että se tulee pokkarina.
Olen ajatellut että jos ostaisin 1-3 kirjaa, joka tapauksessa, ja laittaisin jalat Akateemisen muovikassiin. Tasajalkaa hyppiminen on varmasti erinomaista liikuntaa, ja samalla voisin ilahduttaa rakasta ystävääni, joka joka päivä muistuttaa minulle etten saa puhua vieraille ihmisille kun lähden ulos (ja että pitää laittaa lämpimästi päälle, siitä hän myös muistuttaa joka päivä). Kun reippaana loikkisin pussi jaloissa Mannerheimintiellä, niin enköhän olisi turvassa pelottavilta vierailta ihmisiltä! Siinä mitään kenkiä kukaan kaipaa.

Nyt se tuli

On se vaan ollut kertakaikkiaan hienoa, kun on ollut lunta. Maassa! Aurauskasoja! Ihan on kuin vanhoina aikoina. Naapurin lapset laskee takapihalla mäkeä ja kaikki on kovin kaunista. Niitä ihastuttavia myräköitähän on ollut jokunen, ja sitä olen arvostanut, mutta kyllä siihen lisäksi vielä tahtoisi tämän tällaisen, että se lumi pysyy maassa yli neljätoista minuuttia.
Tein lumiukon. Se on ehkä 30 senttiä korkea, sillä on mustapippurit silminä ja käsivarret on molemmat pitemmät kuin ukko itse. Se ei ole lumitaiteen mestariteos, se ukko, eikä sillä ole nenää eikä suuta. Mutta onpahan tehty. Kuuluu tehdä, kun on lunta.

Kuppaus

Olin verikokeessa. Se on minulle ainaisesti piinallinen ja tukala asia olla. Pyydän aina päästä makuulle etten pyörtyä kupsahda kesken kaiken enkä mahdollisesti myöskään oksenna. Tällä kertaa sain aniliininpunaisen teippirullan toiseen käteen puristeltavaksi, koska sellainen laboratoriotytön mukaan on laboratorioihmiskoulussa todettu hyväksi. Laboratoriotyttö yritti myös uljaasti suunnata huomiotani pois epäonnistuneesta pistämisyrityksestä keskustelemalla pirteästi siitä mitä teen työkseni ja mitä hän tekee työkseen, ja mitä mieltä me olemme siitä. Verenlaskemisen lopuksi sain kumpaankin kyynärtaipeeseen varmuudeksi niin tanakan teippauksen, ettei konsaan. Teippi ei ainoastaan ollut superliimalla siveltyä, vaan myös osapuilleen puoli metriä leveää laatua. Kun kotosalla myöhemmin aloin sitä raastaa irti itsestäni, lähti nahka puolesta käsivarresta. Kummastakin. Toivoa sopii että tämä veriuhri riittää lääketieteen jumalille taas kohtalaisen pitkäksi aikaa.

Keskittymisen taito

Luettiin kirja, jossa pieni tyttö suree isosiskonsa kuolemaa. Tarinan jälkeen juteltiin siitä, tuntuiko se surulliselta. Pieni poika: "Ei! Se oli hassu! Kun pilvi katoaa ja siksi se isosiskokin katoaa!"
Ope: "Niin no, se siskohan oli jo kadonnut, kun se oli kuollut." Pieni poika: "Jaa mitä, kuollut? Ai, no sitten se oli surullinen tarina."

Sisäkkäin

Päiväkodista on jäänyt ope äitiyslomalle. Tässä on kaikkinensa paljon puitavaa. Vauvat ihmisten mahassa ovat mielikuvituksellinen ja loputtoman kiehtova ajatus kenelle hyvänsä. Kerran opella oli paita, jossa luki masun kohdalla että "There's a rock star in here." Hyvänen aika. Kuka siellä oikein on? Millainen rocktähti? Mitä muuta siellä saattaakaan olla? Miten se MAHTUU sinne?!
Ja nyt ope on sitten jäänyt pois töistä mahansa ja sen salaperäisen asukkaan kanssa. Lapsilla on ikävä. Viisivuotias haikeana: "Now she has to wait at home until the baby gets big and goes to school. Then she can come back here."

Kulta-aikaa

Totesin taas, että 30-luvulla tehtiin Hollywoodissa hyviä elokuvia. Forsaking All Others ei ole kaikkeista paras, mutta varsin viihteellinen ja dialogiltaan ja hahmoiltaan terävä romanttinen komedia. Se käsittelee ihmis- ja erityisesti parisuhteita tavalla, jota olen oppinut tuon ajan elokuvilta odottamaan: ei kauhean naiivisti eikä ruusunpunaisesti, vaan asioiden ja ihmisten monimutkaisuuden tunnistaen. Ja hyväntuulisesti.
Tunnustan häpeäkseni että mielikuvani Joan Crawfordista on perustunut hatariin mielikuviin myöhemmän uran synkistä ja melodramaattisista hahmoista, enkä olisi osannut ajatella häntä romanttiseen komediaan. Tässä hän on kuitenkin nuori, nätti ja kepeä, ja voitti minut puolelleen.

Hyvä haltiakummi

Oli Oscarit. Haluan kolmenkymmenen vuoden kuluttua näyttää siltä kuin Helen Mirren nyt. Itse asiassa haluan nyt näyttää siltä kuin Helen Mirren nyt. Sen lisäksi haluan viettää elämäni katsellen Johnny Deppiä. Jos Johnny joskus tahtoo vapaapäivän minun katseltavana olemisesta, voin sen päivän ajan katsella Viggoa. Ja Viggon hevosia.

Ikääntyminen

Juhlin iskäni pyöreitä vuosia. Se tehtiin syömällä, juomalla, kävelemällä auringonpaisteessa, olemalla yhdessä ja katsomalla ihan kaikki urheilu mitä oli katsottavissa. Se oli hyvä. Sain kyydin kotiin nuorilta miehiltä, mikä sekin oli hyvä. Kotona eläkeläiskissani riehuu kuin huomista ei olisikaan, ja puuskuttaessaan sitten katsoo minua kysyvästi ja hiukan syyttävästi. Miksi olen järjestänyt hänen asiansa näin?

Pimeällä puolella

Olen katsellut hajajaksoja tosi-tv-sarjaa K-70, jossa joukko eläkeläisiä tutustuu rockmusiikkiin ja sen maailmaan. Tänään osuin näkemään sellaisen jakson, jossa mummot ja papat kävivät levykaupassa. Siellä he pyysivät soitettavaksi Moottoritie on kuuma, jota ovat kovasti harjoitelleet laulamaan. Seurasi mahtavaa elämänriemua, kun koko ryppyinen ja kumarainen porukka jammasi villisti ja lauloi levyn mukana minkä ääntä lähti, ja levykaupan nuoret miehet hymyilivät leveästi ja hämmentyneinä. Se oli viikon ilahdus. Tosi-tv:llä on tarkoitus!

Paikkasidonnaista

Täällä vallitsee nyt täydellinen sää: kirkas auringonpaiste ja pari astetta pakkasta. Sen innoittamana kävin pitkästä, pitkästä aikaa Espoon tuomiokirkossa, jonka ikivanhaa rauhallisuutta suuresti rakastan. Keskiaikaisissa kirkoissa käydessäni ajattelen aina sitä muunmuassa Neil Gaimanin fiktiossaan esilletuomaa ideaa, että kirkkoja on rakennettu jotenkin erityisille paikoille maailmassa; paikoille, joissa ley-linjat yhtyvät tai todellisuuden kudos on ohuempi kuin muualla, tai jotakin muuta ihanan fantsua. Oli miten oli, vanhoissa kirkoissa on minulle jotakin. Siellä tuntuu tyyneltä ja syvälliseltä, ihan riippumatta mistään kristillisestä. Suosikkipaikkani on Turun tuomiokirkko, josta on meditatiivisia muistoja jo teini-iästä saakka. Siellä tahdon ainakin kerran vuodessa käydä imemässä ilmapiiriä.
Toinen onnellisuuden paikka ja ilmapiiri tällaisella säällä (kuten kyllä kaikilla muillakin säillä) on tietenkin Helsinki-Vantaa. Sinne en tänään saa aikaiseksi matkata, mutta ilahduttaa tietää että voisin.

Yksityisyyden suoja

Tämän tuokiokuvan henkilöt ovat kaikki kuusivuotiaita, paitsi Minä, joka on 33-vuotias. Heidän nimiään on tässä hienovaraisesti muutettu.

Aulis-Armas: "Kalle Kustaa Korkki ja Peppi Lotta Sikuriina on rakastunu! Koska mä kuulin että ne aikoo mennä häihin."
Minä: "Naimisiin."
Aulis-Armas: "Niin, naimisiin!"
Peppi Lotta Sikuriina: "Et kai sä kuullut minkälaisen hääpuvun mä haluan?"
Aulis-Armas: "Valkoisen!"
Peppi Lotta Sikuriina: "Aagh!"

Määritelmät

Kuusivuotias tyttö: "...ja sen tarinan opetus on se, että kauneus ei ole tärkeintä, vaan kiltteys."
Kuusivuotias poika: "Mä en ole kaunis. Koska mä en ole tyttö."
Tyttö: "Mutta sä olet komea."
Poika: "Mä en ole komea! Mä en ole komea! Koska mä en ole herttainen."

Pääasia

Menin kampaajalle ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen, huolellisesti valmistautuneena puolustamaan toiveitani hiusten lyhentämisestä kunnolla. Yleensä kampaajatäti saa aina tahtonsa läpi. Nyt olin päättänyt olla antamatta periksi. Hartiapituus! Siitä en tingi. En vaikka kampaaja olisi millaisella tuulella. En tingi! Ylitseni ei kävellä!
Paikalla oli tyttö, joka ei aiemmin ole leikannut hiuksiani. Hän kysyi mitä tehtäisiin. Sanoin, että no keveyttä ja ryhtiä ja ilmavuutta, mutta myös pituutta paljon pois. Kunnolla! Hartiapituus! Se kasvaa takaisin! Se on aivan hyvä pituus, enkä halua käydä koko ajan... hei..?
Tyttö ei väittänyt ollenkaan vastaan. Hän nyökkäsi rivakasti, ja ennen kuin olin tästä toipunut ja alkanut muodostaa uutta strategiaa, hän oli kerrostanut tai keventänyt, tai jotakin muuta kampausteknistä, hiuksistani puolet pois. Enkä nyt tarkoita pituutta, vaan paksuutta. Hän otti hiukseni pois! Jonkinlaisella höylällä. Astuin ulos pöllämystyneenä. Hiukseni ovat aika lailla sen pituiset kuin halusinkin. Lisäksi ne ovat vähäiset ja epämääräisen muodikkaat. Peilistä katsoo joku ihan vieras.
Nyt on puoli vuotta aikaa muodostaa taktiikka tämän tytön varalta. Tulen olemaan valmis.

Oikein silmin

Elämäkerrat ovat ihana asia. Taianomainen, suorastaan. Kun jonkun elämään oikein kunnolla syvennytään, se tempaa aina mukaansa ihan kokonaan. Ei haittaa yhtään se, jos en ole konsaan aiemmin kuullut mitään siitä henkilöstä, johon syvennytään; yhtä lumoavaa on lukea äidin kirjahyllystä vahingossa löytynyttä teosta jostakusta 70-luvulla korkeana virkamiehenä olleesta sedästä kuin Lauren Bacallistakin. Hankalaa on se, että kun on lukenut yhden elämäkerran Cary Grantista tai kuningatar Viktoriasta, tahtoisi ostaa niitä viisi lisää. Koska mitäpä jos toinen kirjoittaja tietää tai on valmis sanomaan Caryn suhteesta naisiin tai Viktorian ja Benjamin Disraelin väleistä jotakin enemmän? Mitä jos lukemani teoksen ilmestyttyä on saatu tietää jotakin lisää? Mitä jos on ihan toisenlainen perspektiivi jollakulla toisella kirjoittajalla? Mitä Elton Johnille kuuluu sen jälkeen kun elämäkerta julkaistiin? Onko hän onnellinen? Minua mietityttää se.

Välillinen vietti

Isäni on innokas penkkiurheilija. Pienenä lapsena mielipiteeni maailmanjärjestyksestä oli se, että meillä äiti määrää paitsi urheiluohjelmista isi. Minä olen tässä asiassa isäni tytär; kun osun näkemään mitä tahansa kilpailutoimintaa, jään sitä innolla seuraamaan. Tänään juuri ampumahiihtoa, mutta kaikki käy. Tikanheitto, autokilpailut, pyöräily, pokeri, biljardi, mäkihyppy, uimahypyt, golf. Erityissuosikkini on amerikkalainen jalkapallo, yleisurheilu on myös sydäntä kovin lähellä. Taipumukseni ulottuu myös tietokonetta ynnä muita pelikoneita vastaan kilpailemiseen: viihdyn tuntikausia, jos minun sallitaan katsoa kun joku pelaa tietokoneella tai konsolilla. Tai jos jotkut pelaavat korttia. Tai jos virta kuljettaa tikkuja sillan ali.

Maailman kirjat

Eilen oli se päivä, jona ensimmäisen kerran tuntui hiukan keväältä. Jokin keväinen lintu lauloi (jos on mahdollista että tiedän jostakin asiasta vähemmän kuin kasveista, se asia on linnut). Aurinko ei suorastaan paistanut, mutta häämötti ohuen pilviverhon takaa ja valon laadussa oli jotakin keväistä.
Kotona sain kuulla, että on annettu siitepölyvaroitus.

Ihmisälyn rajoilla

Ennen tämänpäiväistä opetustani panin alistuneena merkille, että käyttämässäni esikoulutehtäväkirjassa on taas päästy siihen kohtaan, jossa tehtäväksi annetaan värittää samat sanat samalla värillä. Tehtävässä on kolme eri sanaa, kukin kahteen kertaan. Vuodesta toiseen aloitan tehtävänannon käyttäen tätä mainittua ohjetta: väritä samat sanat samalla värillä. En uskoakseni masokismin takia, vaan siksi että epämääräisesti arvelen sen kehittävän lasten ymmärrystä. Vuodesta toiseen lapsiryhmäni ovat enemmän pihalla ja äimistyneitä kuin koskaan ovat olleet. Samat sanat samalla värillä on heille täyttä hepreaa. Hölynpölyä, kvanttitiedettä. He eivät kykene.
Kuten aina, tänäänkin kului tämän tehtävän hahmottamiseen niin paljon aikaa, että normaalin neljän tehtäväpaperin sijaan saimme tehtyä kaksi. Kummassakin ryhmässä. Nuo viisi kohtalokasta sanaa jäävät taas vuodeksi kummittelemaan uniini.

Minä ite

Minä tykkään elokuvasta Alien vs Predator. Se on hauska ja vauhdikas ja siinä on älyttömän cool predator. Se on kuin tanssija, se predator! Ah kuinka se on ilo silmälle.
Nyt näin jatko-osan. Oi tavatonta oi. Tylsää kohkaamista, ja kaikki järjettömyys on tyhmänsorttista järjettömyyttä, eikä sellaista kuin toimintaelokuvissa sisäsyntyisesti on. (Nyt jos jostakin syystä ette halua tietää AVP-leffoista spoilereita, katsokaa muualle.) Viehättävässä ykkösosassahan urheaa, salskeaa ja sulavaa kokelas-predatoriamme on pihalla odottelemassa ruotsinlaivallinen jotakin sukulaissetiä tahi vastaavia. Nyt kakkosessa tämä koko joukko rysähtää takaisin maapallolle inhat alienit muassaan. Tästä välittyy tieto kotiin eräälle predatorille, joka irvistää rumasti, kiskaisee naulakosta takin niskaansa ja hurauttaa maapallolle hoitamaan jutun. Yksin. Soittamatta paikalliselle alien-asioiden päivystäjälle, tuholaistorjujalle, presidentille, äidilleen tai omille sukulaissedilleen. Yksin hän sitten reuhtoo sataaviittätoistatuhatta alienia sekä Yhdysvaltain väestöä vastaan (ja onnistuu tekemään sen pitkästyttävällä tavalla). Missä oli ykkösosan kaltainen Viking Predator miehistöineen silloin kun sitä todella tarvittiin?

Akatemia

Opetin tänään, sijaisen ominaisuudessa, kolmevuotiaita. Olen tottunut auttamaan heitä pukemisessa ja pohtimaan heidän kanssaan maailman menoa, mutta varsinaista istutaanpa-pöydän-ääreen-ja-tehdään-tehtäviä -opettamista olen tottunut tekemään kuusivuotiaiden kanssa. Siinäpä oltiin sitten koko porukka pihalla. Lapset sohottivat väriliiduilla tehtäväpaperin suuntaan ja ope sanoi paljon "Umm... okei! Joo! Tosi... niinku, joo!" Kyllä on iso harppaus näistä pienistä esikoululaisiin.
Kun oli paljon väriä paperissa ja ajattelin että nyt saa kyllä riittää, kysyin lapsilta osaavatko he kirjoittaa oman nimensä siihen. Kyllä, ehdottomasti, vastasivat kaikki lapset. Yksi kirjoitti nimensä. Toinen kirjoitti nimestään eräät kolme kirjainta. Kaksi sohotti väriliidulla vielä vähän lisää paperin suuntaan. Yksi kirjoitti H. Kehuin häntä, koska H tosiaan esiintyy hänen nimessään, viimeisenä kirjaimena. Hän kysyi mitä siihen alkuun tuleekaan. Sanoin, että ekaksi tulee N. Hän nyökkäsi, piirsi paperiin pitkähkön vaakasuoran viivan ja totesi: "I wrote N this way now."

Missä mun valta?

Olen muun Suomen ja osan muuta maailmaa kanssa tässä viimeiset pari viikkoa pähkäillyt assosiaatiopelin Suomi-versiota. Nämähän ovat addiktiivisuudessa aivan huippuluokkaa, mutta toisin kuin kaikenlaiset klikkailupelit joihin aikaani laitan, nämä tällaiset opettavat aivoille monia asioita. Tätä työstäessäni olen taas tavannut Wikipediaa taajuudella ja intesiteetillä jollaisiin en normaalielämässä yllä. Sisuksissani on nyt niin kovin paljon nippelitietoa maailmasta, varsinkin kun kaikki tiedonhaun umpikujat ja sivujuonteetkin sitä kartuttavat, vaikka eivät päätyisi peliä edistämään. Että jos jotakin on ollut mieltä vaivaamassa belgialaisten henkirikoksen uhrien suhteen tai maailman prinsessoista, niin eipä ole enää.

Aikuisuus

Ihmiseni puhuu totuuden sanoja aikuisuudesta ja kypsymättömyydestä blogissansa täällä. Minulla on kanssa nokan koputtamista aikuisuuden määritelmästä sen takia, että ihmiset tuntuvat usein ihan itse määrittävän aikuisuuden itsensä kohdalla niin, että se ei voi eikä saa olla mitään kivaa. Häkellyttävän usein törmään fiksujen, kauniiden ja ihastuttavien ihmisten kanssa sellaiseen, että he sanovat: "En taida koskaan kasvaa aikuiseksi - ja kukapa haluaisikaan." No, kuulkaa, minä olen kasvanut. Minä olen huithapeli. Olen epäjärjestelmällinen, epäkäytännöllinen, akuutisti rahaton, laiska, saamaton, vajavainen ja paheellinen aikuinen. Minulla on usein tavattoman hauskaa. Pelaan höpsöjä pelejä, katson höpsöjä elokuvia, vastustan aikaisia aamuherätyksiä, toimin mielijohteiden mukaan. Haluan järjestää neppauskilpailun. Haluan maata selälläni maassa. En omista asuntoa, en osakkeita, en luottokorttia. Eikä minulla ole yhtään lasta. Minä olen silti aikuinen, ja aikuisena on ihanaa olla! Muistan ajan kun en ollut, enkä vaihtaisi takaisin.

Pohjola

Kyllä kelpaa Suomen talvea esitellä ulkomaan ihmiselle. Ka, lumimyrsky! Ka, vettä joka paikassa! Ka, lumimyrsky! Ka, vettä joka paikassa! Ka, lumimyrsky! Ka, vettä joka paikassa! Ja joka säällä ihana mahdollisuus kaatua kepsahtaa mäen iljanteessa ja rikkoa olemuksensa.
Olen viime aikoina onnistunut ruhtinaallisesti sääruletissa. Olen erehtymättömästi tahtonut jonnekin liikkeelle ja reipastelemaan niinä hetkinä, kun on vallinnut viima, märkä ja hyy. Myös olen tällöin pakottanut mukaani ihmiseni, jotta myös hänen ytimensä voisi syväjäätyä märissä vaatteissa ja selkä köyrtyä lumen painosta. Kun pyysin joukon ihmisiä luokseni kekkeröitsemään, myös sinä kekkeröitsemisen hetkenä vallitsi viima ja lumimyräkkä - muutenhan ei olisi heillä ollut laisinkaan rämpimistä ja vilua. Niinä joka toisena päivänä kun ilmatila on ollut vähäluminen olen istunut kotona enkä pyytänyt ketään matkaamaan luokseni.

Geenit ja ympäristö

Kuusivuotias poika: "Sillä tädillä on TISSIT! Hee hee."
Kaksi muuta kuusivuotiasta poikaa: "Hee hee hee!"
Kuusivuotias tyttö asiallisesti: "Kaikilla on tissit. Pojillakin on nännit."

Talven ilot

Olin männäpäivänä ulkosalla ihanassa lumimyrskyssä. Bussi oli 20 minuuttia myöhässä sen takia, ja seisoin sen ajan tuulessa ja tuiskussa, palellutin itseni ytimiä myöten ja sain naamani ärtyneen punaiseksi ja turvonneeksi. Mutta se oli suurenmoista! Lisää lunta, sanon! Näkyvyys nollaan, hanget valkeat nietokset tänne hetinyt! (Autoilijat jättäkööt autonsa kotosalle tai ajakoot aivan aivan hiljaa. En nyt meinaa antaa syyllisyyden painaa, vaikka halajan kolarikelejä.) Lisäilona viimassa ja pyryssä on se, kun pääsee sieltä kotiin lämpimään ja riisuu märät vaatteet ja menee peiton alle ja lämpenee. Ja sitten kun malttaa nousta peiton alta, seisoo ikkunassa ja katsoo myräkkää ja ajattelee onnellisena, kuinka ei enää tarvitse rämpiä siellä. Ah.

Toimiva markkinointi

Kampin keskuksessa, siellä kulmassa mihin ei koskaan osu menemään koska siellä on kaikkia kaukoliikenteen asioita ja sensellaista, siellä on suutarinliike. Ja se suutarinliike on tavattoman sivistynyt ja viehättävä, minkä tiedän siitä että se jakaa ohikulkijoille ilmaiseksi kierrätyskirjoja. Osuin kerran siitä kulkemaan ja otin mukaani vuonna 1921 ensijulkaistun Lytton Stratcheyn teoksen Queen Victoria, jossa charmantisti kuvataan Victorian elämää ja viktoriaanista aikaa. Kun seuraavan kerran tarvitsen suutaria, tiedän minne menen.

Tykistö

Tänään elimistöni ja minä olemme ottaneet sodankäynnissä virusta vastaan käyttöön järeät aseet. Tämä on viimeinen yritys ennen kemiallista sodankäyntiä, virus.
Ostin viimein nenäkannun. Ihmiset ovat suositelleet tätä minulle vuosikausia. Aina se on minusta kuulostanut niin erikoiselta ja luonnottomalta asialta, että on tyystin jäänyt huomiotta. Tänään vaikuttamaan pääsi kuitenkin oma ihmiseni juuri täydellisen otollisella hetkellä, kun räkä painoi pääni pöydän pintaa vasten, poskia jomotti ja ajattelin alistuneena lääkärille jonottamista.
Kun pääsin apteekkiin tätä kidutusvälinettä etsimään, kävi ilokseni ilmi että sain ostaa asian jonka nimi on sarvikuono. Sarvikuono! Heti on iloisempaa kaataa nestettä hengitystiehyeihinsä, joista on elämänsä ajan tottunut yrittämään pitää nestettä poissa.
Kotona en laittanut ruokia jääkaappiin enkä mitään muutakaan, vaan säntäsin kaatamaan vettä nenääni. Omituista mutta siedettävää. Yhden kerran jälkeen olen epätietoinen kannastani vaikutusten suhteen, mutta aion kyllä läträtä uudelleen - ehkä jopa säännöllisesti! Siksi että maksoin sarvikuonosta 13 ja jotakin euroa, ja sen sopisi lupausten mukaisesti ennaltaehkäistä ja auttaa kaikenlaisia päivittäisiä tuhinoita ja röhinöitä ja tuuskahduksia.

Koitos

Olen viime päivinä kantanut päässäni niin paljon räkää, ettei kaulani oikein ole jaksanut kannatella kalloa pystyasennossa. Virus on ikävä tyyppi joka ei halua kuunnella järkipuhetta, vaan on nyt yltynyt uhkailemaan poskiontelotulehduksella. Elimistöni ja minä olemme nauttineet paljon kanakeittoa ja katsoneet asioita ruudulta. Huomenna joudumme ehkä yrittämään kuljettaa pään terveyskeskukseen, vaikka se onkin työlästä ryömimällä. Elimistöllä ja minulla on kuitenkin luja yhteenkuuluvuuden tunne ja puhallamme yhteen hiileen. Kotiasiat on kunnossa. Pään kuljettamista on myös treenattu tiiviillä ohjelmalla jo vuosia, joten luottavaisin mielin lähdemme sitä näissä tavanomaista haastavammissa olosuhteissakin tekemään. Dopingia tulemme suorituksessa käyttämään ihan kaikkea mitä löytyy.

Black Books

Agenttini Lontoossa teki ihmisystävän teon ja toimitti sekä tietoisuuteeni että silmieni nähtäväksi brittisarjan Black Books, jossa keskeisenä tekijänä on nerokas Dylan Moran. Jolla on hurmaava aksentti. Ahh. ...Keskittykää! Se sarja on hyvä. Varsinkin ensimmäinen kausi, mutta kyllä se kelpaa loppuunkin saakka katsella. Dylan Moranin aksentti... komiikka! Dylan Moranin komiikka pääsee lavalla ehkä vielä paremmin oikeuksiinsa, kuten intternetin ansiosta tiedän, mutta sarja on viehättävä ja surrealistinen. Siinä on kyllä brittiläinen, yleensä ansiokas ja kannatettava tapa tehdä lyhyitä sarjoja mennyt vähän liian pitkälle. Enemmän voisi olla tätä kuin 6 jaksoa kaudessa.

Niin.

Laulavaisen ryhmän päivän laulu oli Queenin Another One Bites the Dust, ei kovin helpostitunnistettavana versiona.
Pieni tyttö piirsi satellihammastiikerin. Ope ryhtyi opastamaan erimuotoisista miekoista sun muusta. "...ja sen takia sitä sanotaan sapelihammastiikeriksi." "Ja koska se on tiikeri," sanoi pieni tyttö.

Nöyryys

Kuusivuotiaiden kanssa käsiteltiin kirjainta J. Tämähän on perinteisesti hankala äänne huomata sanasta, ja sitä mietittiinkin. Sitten toinen jiin kavaluus on se, että sen koukun pitää osua oikeaan suuntaan.
Nyt juuri viime viikolla olin sattunut ottamaan puheeksi sen asian, että missä se vasen on ja missä oikea, ja mistä sen voi ollenkaan tietää. Tällä viikolla arvelin leveesti, että vois soveltaa tätä oppia nyt J:tä kirjoittaessa. Tällä mielellä sanoin myös isolle ja levottomalle ja tarttis-jotkut-heistä-erityisopetusta -ryhmälleni ihan kaiken optimismin vallassa, että kas, J:n koukku menee aina vasemmalle.
Tästähän seurasi, siinä isossa, levottomassa, tarttis-ihan-kaikkee -ryhmässäni sellaista, että monen suloisen nuoren päässä kytkeytyi päälle paniikki. "Vasenko, sanot? Vasen? TÄMÄ ON PAHOLAISEN MYSTIIKKAA, enkä siksi siihen lähde mukaan."
Eräs lapsi kirjoitti J:n väärin päin peilikuvana, kuten usein käy. Kun otin asian puheeksi ja kirjoitin liidulla taululle sen oikean suunnan, lapsi nousi tuoliltaan, kääntyi papereineen 180 astetta ja sanoi toiveikkaana: "Nyt se on kai oikein päin?"
Toinen lapsi kuunteli tarkkaavaisesti kaiken selitykseni kirjaimen suhteesta vasemman suunnan kanssa. Kun koitti se hetki, että kysyin oliko hänellä mielestään J kivasti kirjoitettuna paperiin, hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän sanoi minulle tämän asian: "Mä en ole syntynyt Suomessa."
Tästä ope oppi: älä sotke pienen ihmisen päässä aivan eri asioita toisiinsa. Vaikka ne muut lapset ovatkin aina tajunneet heti, älä luule että nämä lapset tajuavat. Jos saatat ollenkaan, yritä olla niin vähän tyhmä kuin mahdollista.

Kotiinkuljetus

Päivänä eräänä harjoitimme ystävieni kanssa arkipäivän ongelmanratkaisua. Oli seitsemän ihmistä. Tähän saakka päästiin kohtalaisen helposti. Haluttiin tilata pitsaa. Tähän pääsemiseen meni vähän aikaa, mutta ei mitenkään mainittavan paljon. Haluttiin ehkä kaksi pitsaa. Tai kolme. Kolme ihan varmasti, ellei kaksi. Kyllä nyt sentään kolme. Nauravia nakkeja ja ranskalaisia! Ei, vaan kaksi pitsaa. Kolme. No niin. Mitä laitetaan pitsoihin päälle? Onnekkaasti sattui niin, että kaikille seitsemälle syöjälle kävi mikä tahansa pitsantäyte, kunhan ei olisi lihaa, sipulia, oliiveja, anjovista, mitään tulista, herkkusieniä, tonnikalaa, valkosipulia, oreganoa tai muutamia muita vastaavia merkityksettömiä aineksia. Niinpä ryhdyimme leppoisin mielin kokoamaan pitsoja kaikille sopivien täytteiden joukosta: sai olla juustoa. Pitkän ja raskaan ponnistelun jälkeen oli kasassa kolme pitsaa, joista jokainen osallistuja voisi syödä ainakin yhtä. Tässä vaiheessa joidenkin meistä mielentila oli hiukan horjuva ja nälkä tuskaisan kova, ja viime sekunnilla vaadittiin tilattavaksi neljäskin pitsa. Ihan sama millä täytteillä! Tilatkaa pelkkä pohja! KASVIKSET KÄY ¤%&# KAIKILLE TAI!! NAURAVIA NAKKEJA!!!

Kauneus on jonkun silmissä

Yritin tänään katsoa 40-luvulla tehtyä elokuvaa, mutta ei se onnistunut. Siinä elokuvassa oli nainen, joka saadakseen haluamansa työpaikan joutui tekeytymään kauhean rumaksi ja vastenmieliseksi. Hän teki tämän laittamalla päähänsä silmälasit. Nyt urkeni ura. Hankalaa oli, kun pomo osui samaan tanssiravintolaan illalla, ja siellä nainen oli ihan omana siviili-itsenään, eli ilman silmälaseja, eli kauniina. Mitä jos pomo nyt huomaisi tilanteen? Mutta ei pomo huomannut, kun eihän naisella ollut silmälaseja. Pomo ihastui naisen kauneuteen vain, eikä yhtään tietänyt että nainen oli hänen ruma työntekijänsä.
Tässä vaiheessa lakkasin katsomasta tätä elokuvaa.
Haluaisin nähdä jonkinlaisen sukupuun, että onko näitä tällaisia ihmisiä vielä muitakin kuin tämän elokuvan pomomies ja Lois Lane. Vähintään haluaisin listan elokuvista joissa tämä nimenomainen, melko vaikea-asteinen hahmotuskyvyn vajavaisuus on kantavana juonielementtinä, jotta voin niitä välttää.

Long Way Down

Nyt olen nähnyt Long Way Downin, joka on jatkoa Ewan McGregorin, Charley Boormanin ja kumppanien eeppiselle Long Way Roundille. Hauskahan tämäkin oli ja paikoin vaikuttava - jälkimmäistä lähinnä silloin, kun vierailtiin eri kehitysapukohteissa ja kansanmurhamuseoissa ja gorillojen luona vuorella. En tiedä oliko minusta kiinni vaiko matkasta vaiko valinnoista leikkausvaiheessa, mutta kyllä alkuperäinen aito ja oikea Siperian kautta New Yorkiin säväytti minua enemmän kuin tämä. Silti voin kyllä ihan lämmöllä suositella kaikille ensimmäisen reissun, seikkailumatkailun, moottoripyörämatkailun, Afrikan ja/tai Ewan McGregorin ystäville ja kannattajille.

Tuoksu

Minä en ole hyvä tuoksumaan. Sampooni tuoksuu tervalta, se on minulle tärkeää. Muuta ei sitten olekaan. Deodoranttini on tuoksuton (mutta aika tehokas!) . Kosteusvoiteella on oma tuoksunsa, mutta se ehtii hävitä yön aikana. On iho jota nuuskutan aina kun saan; sekin tuoksuu vain omalta itseltään.
Tänään haistoin bussissa, metrossa, metrossa ja taas bussissa tuoksuja. Sellaisia tuoksuja, joita en osaisi edes kuvitella itselläni tai tuttavillani. Tuoksuja, jotka toivat mieleen kaukomaita ja porealtaita, ja mansikoita ja lapsuuden. Ja kaikkein eniten sellaisen hyvyyden, joka ei koskaan ole ihan käden ulottuvilla mutta koko ajan ihan siinä melkein.
Perjantai kai toi nenäni ulottuville kaikki ne ihmiset, jotka tuoksuvat. Olin joka tapauksessa melkein pyörällä päästäni. Ne jotka suunnittelevat työssänsä näitä tuoksuja, ne ovat kieroja neroja. Ihailen heitä.

Aallonpituus

Minua lähestyi eilen eräs pienenpieni poika, josta kovasti pidän. Hän tuli luokseni ja puhui hiljaisella äänellä. Kumarruin hänen puoleensa ja jouduin pyytämään häntä toistamaan asiansa. Hän teki niin: "We have a toaster, and we put toast in it, and the toast jumps out."
Mieleni tuli hyväksi. Se on siis hänestäkin hauskaa!

Sydämen juhla

Nelivuotiaat kokoavat palapeliä.
- Mä toivoin oikeesti paljon lahjoja.
- Mäki.
- No saitko paljon?
- Sain.
- Kuinka paljon? Laskiksä ne?
- En mä osannut.
- Mä sain 19.

Tulkoon valkeus

Kun on viimein lunta loputtoman odottelun jälkeen, sitä muistaa että talvi on ihana. Aina pitäisi olla kesä, mutta talvi on silti ihana silloin kun ilma on sakeanaan valkoista ja maisema näyttää ihan muulta ja tuoksuu pakkaselta ja lumelta. Kun sitä saadaan harvoin, on lumessa kiistämätöntä taikaa.
Japanilaisilla ja briteillä on selkeää itua niissä vuorokauden tai muun lyhyen ajanjakson mittaisissa lumenpällistelylomissaan Lapissa. Vuorokaudessa ei ehdi tottua eikä turtua eikä ärsyyntyä, vaan on vain taikaa ja lumoa.

Vaikea suhde ruokaan

Tapasin tänään hyvä ihmisiä. Puhuimme kuulumisista, kuten uusista työpaikoista ja siitä että minulla oli kova nälkä. Lastenkin kuulumisia käytiin läpi, ja sitä että minulla oli kauhean kova nälkä. Puhuttiin ihanasta lumisateesta ja sen vaikutuksista liikenteeseen, ja minun aivan tyhjästä vatsastani. Sitten syötiin salaattia ja pitsaa ja omenaherkkua, nami nami nami. Paljon. Sitten puhuttiin elokuvista ja siitä, että minä en halua enää koskaan kuulla sanaa ruoka. Pohdittiin vanhemmuutta ja työelämää, ja sitä että minulla oli ähky. Muisteltiin nuoruutta, ja niitä aikoja kun minun mahani ei ollut tukalan täynnä. Sitten minut vieritettiin kotiin.

Huithapelin oppaasta elämään

Kun on siivottu kerran ja koti on kuin ihmisten, on ryhdyttävä ahkerasti ja hellittämättä kutsumaan ihmisiä kylään. Parasta tässä nimenomaisessa mielessä on jos vieraaksi pystyy järjestämään mumminsa, mutta muunkinlaiset henkilöt täyttävät kyllä tarkoituksen. Tässä auttaa usein lahjonta, sen pettäessä kannattaa kokeilla ensin silmien räpsyttelyä ja lopuksi tarvittaessa itkemistä.
Kun eri keinoja luovasti hyödyntäen on saatu varmistetuksi että viikottain on joku kylässä, asiat asettuvat siivouksellisesti hyvälle tolalle. Kodin repsahtaminen luonnontilaan estyy melko vähäisellä tietoisella ponnistuksella. Sivutuotteena saattaa kehittyä leipomisen tai ruuanlaiton (ks luku 4) kaltaisia kunnon ihmisen toimintoja, jotka sellaisenaan ovat toivottavia ja säädyllisiä.

Itku ja kiristys

Nyt on vaikea päivä. Tuntemattomista, mahdollisesti pahuuden olemukseen liittyvistä syistä on YleX-radiokanavalla päätetty horjuttaa minun ja monen muun perusturvallisuutta mullistamalla maailma. YleX Iltapäivän väki, oma suosikkini ja peruskallioni, ryhtyy tästä eteenpäin puhumaan aamuisin. Aamuisin, kun minä nukun! Miksi? MIKSI?
Aamusta tulevat tilalle iltapäivään Peltsi ja Ile, mikä on ihan ok, mutta Ei Niin Kuin Asiat Ovat. Ja Marja vielä menee ihan toiseen ohjelmaan kokonaan, mitä ei ainakaan voi sulattaa. En saata. En minä tahdo tällaista että on ihan eri lailla kuin kuuluu olla!

Uutisia

Päivä on alkanut pidentyä, vuosi on vaihtunut, olen alkanut surkeasti laiminlyödä tätä suurisuuntaista kirjallista harrastustani. Mitähän muuta? Olen ahkerasti löhönnyt ja lukenut, ja uudelleenlöytänyt television yllättävän suuren dokumenttitarjonnan. Myös vietin hauskasti uudenvuoden puhuen kirjallisuudesta sun muusta älyllisestä, sekä myöhemmin todeten ettei ole minusta ajamaan ihanaa autopeliä humalassa, nähden alieneita ja hevosia tinoissa ja käyden aamuyöllä tunteellisia keskusteluja hyvien ihmisten kanssa. Sitten olen myös syönyt ihan kauhean paljon leipää. Primulan ruis-Jyvärinen, paahdettuna. Nami nami.