Stalker-taimi

Oli kevään viimeinen opetus. Kuusivuotias koki lievää eroangstia ja halusi lähteä mukaani kotiin. Kun sanoin että hänen täytyy nyt kummiskin vaan jäädä vielä päiväkotiin, hän oli hetken hiljaa. Sitten käytiin keskustelu:
"Ope, missä sä asut?"
"Espoon keskuksen lähellä."
"Kerrostalossa vai omakotitalossa?"
"Kerrostalossa."
"Numero?"
"Numero? No se on 6."
"Minkä värinen talo?"
"Valkoinen."
"Katto?"
"Ööö... On?"

Missä ne oikein ratsastaa?

Kuten odottaa saattaa, päiväkodissa kuului tänään paljon erittäin epävireistä, voisi sanoa paikoin jopa atonaalista* ujellusta teeman "Missä miehet ratsastaa" ympärillä. Onneksi esikouluopetus on melkein lopussa tältä keväältä, ja syksyllä on varmaankin uudet hitit.

*(Saako sitä sanaa suomessa käyttää tähän tarkoitukseen, vai onko se vain se tietty musiikkisuuntaus?)

Tänään olen...

puhaltanut ilmaa keisaripingviiniin. Se on 1,2 metriä korkea ja erikoisen pullukka. Ilmaa siihen mahtuu joitakin kuutiometrejä, informoivat keuhkoni minua. Keuhkoni myös ehdottavat, että lakkaisimme puhaltamasta ilmaa pingviiniin. Pääni on keuhkoista riippumattomasti ehdottanut aivan samaa asiaa, valittaen huimausta ja alkavaa särkyä. En antaisi periksi moiselle kitinälle, ellen pian lähtisi lentokentälle ihmiseni luokse. Pingviini kuitenkin seisoo nyt omilla jaloillaan, olen luvannut sille puhaltaa myöhemmin vielä nokan suoraksi ja masun pinkeäksi. (Tunnustan tässä, etten aiemmin ymmärtänyt keisaripingviinien olevan aivan niin suurikokoisia. Opettavainen lelu.)

Hukkaan heitettyä

Tuhlasin pitkät pätkät uniaikaani siihen, että kuuntelin Cameron Diazin juttelevan kampauksista jonkun toisen blondin näyttelijätytön kanssa, ja yritin sitten vimmatusti googlettaa sen toisen tytön nimeä. On sanottava että olen joskus nähnyt hiukan jännempiäkin unia, ja tilaisin nyt niitä taas eikä tällaisia. Kiitos.

Vitsaus

Tänään oli kuusivuotiailla keskenään puhetta siitä, miksi kukin heistä inhoaa isosiskoaan. (Tämä isosisko yrittää olla kuvittelematta, mitä omalla pienellä veljyellä kuusivuotiaana oli hänestä sanottavana.) Syitä oli monia, ja aika hyviä, kuten se, että isosisko vain kirkuu ja rääkyy, se, että se soittaa klarinettia, sekä se, että se lukee vain Aku Ankkaa eikä leiki leikkejä. Suuri ja harmoninen oli konsensus siitä, että isosiskot ovat epämiellyttäviä ja on aina hyväksi, kun ne menevät viikonlopuksi jonnekin muualle.

Noloa

Kotona työskentelevän huithapelin pulmia: on päässyt vuorokausirytmi repsahtamaan niin aikaiseksi, etten millään jaksaisi olla hereillä kahdelta yöllä kun Suomi ja USA urheilevat. Nolottaa moinen nössöily. Ajattele kaikkia niitä, jotka valvoisivat jos voisivat! Ryhtiä, nainen, ja valvot kun kerta saat aamulla nukkua! On se nyt kumma.

Taijamai luonnon helmassa

Olin vanhempieni takapihalla, koska äitini oli pyytänyt minua poimimaan maljakkoon narsisseja. Tunnistin erehtymättömällä luontotietämykselläni välittömästi narsissin pihan moninaisten kukkien joukosta, mutta sitten kaikki muuttui järjettömäksi. Minua pyydettiin poimimaan "keltaisia noiden pitkien narsissien takaa". Mitä? Ei niiden pitkien pitänyt olla narsisseja, niiden keltaisten piti olla narsisseja. Mitä nämä keltaiset sitten muka ovat, tiedustelin minä kärttyisästi. Narsisseja, sanottiin minulle. Nythän ymmärrätte, että tämä alkoi jo olla aika paksua. Jaaha, sanoin minä, ja mitä nämä valkoiset täällä sitten ovat? No nehän ovat narsisseja. Hahhaa, hauska juttu, ajattelin minä. Todella vakuuttavaa. Tämä vihreä tässä, tämä jonka neulasten sekaan talvella ripustetaan pihavalot, sen nimi on varmaankin NARSISSI, vai mitä? Näettehän miten mahdottomaksi ihmiselle tehdään näiden asioiden oppiminen. Herranen aika sentään.

Globaalia

Uudessa Nyt-liitteessä kerrotaan kanadalaisesta nuoresta naisesta, joka joka päivä kuuntelee iloisena YleX:n Peltsiä, Ileä ja Putkosta. Siellä Kanadassa siis. Poikien jutut naurattavat häntäkin, ja heidän nauruunsa hän on kuulemma "vähän rakastunut". Hän ei ymmärrä laisinkaan suomea, mutta ei anna tämän häiritä. Ihailtava asenne, poikkeuksellisen sivistynyt sydän: YleX:n pojat ovat kauhean kivoja!

Epäorientaatio

Tänä aamuna tietokoneeni heräsi uuteen päivään siinä odottamattomassa käsityksessä, että oli 2.1.2002 ja kello oli 14.08. Tämä sattui juuri sellaisena aamuna, kun aivan oma-aloitteisesti nousin sängystä heti kahdeksan jälkeen. Niin juuri silloin piti tietokoneen sanoa, että haha, iltapäivä on jo pitkällä, luulitkos heränneesi aikaisin? MUAHAHAHAA.
Hoksasin kuitenkin sitten asiain tolan ennen kuin ehdin alkaa viettää tammikuista, vuoden 2002 iltapäivää. Silloin olisi ollut vielä Buffya jäljellä vaikka kuinka.

Rautaista

Näin Iron Man -leffan.
Supersankarit ovat genre, johon en ole koskaan päässyt kiinni. Olen suorastaan sitä vierastanut, perinteisesti. Yhtään sellaista sarjakuvaa en ole eläissäni lukenut, ja kaikki nämä elokuva-adaptaatiot eivät siksi tietenkään voi aueta minulle samalla lailla kuin aihetta tunteville.
Oli miten oli, Iron Man oli mukava toimintaleffa. Suuri loppumättö oli täysin turha, kuten toimintaelokuvissa tyypillisesti on, mutta muilta osin olin viihdyttynyt. Ennen kaikkea Robert Downey Jr. on loputtoman ihastuttava ja karismaattinen, ja kerrassaan erinomainen valinta rooliin. Pelkäsin ennalta, että miestä näytettäisiin liian vähän kaikenlaisten supersankaritehosteiden alta, mutta pelko oli turha: leffantekijät ymmärsivät selvästi Robertin arvon.
En vieläkään tiedä mitään siitä, miten rautamies sarjakuvissa esitetään, mutta tämän leffan perusteella hän tuntuu kertaheitolla sympaattisemmalta tyypiltä kuin kukaan muu tietämäni supersankari.

Ongelmat

Tiedättehän sen tilanteen, kun haluatte ulos makuuhuoneesta (sellaistakinhan saattaa joskus sattua), mutta ette pääse sieltä, koska ulkopuolella kissa hakkaa suljettua ovea maanisesti eikä silloin sitä ovea pidä avata, ettei anna kissalle väärää viestiä? Niin sitä minä vaan että... Anteeksi? Mm? Ette tiedä? Ai... Joo no, en minäkään tietysti tiedä... Kenellä sitä nyt sellainen kissa...

Nykynuoriso

Olin Korkeasaaressa ihmisteni kanssa. Sää oli tarkoitukseen täydellinen: ei kylmä, ei kuuma, ei aurinkoinen, ei harmaa. Tästä huolimatta saarella vallitsi erikoinen ja paheksuttava muoti-ilmiö: kaikki asukit makasivat hiljaa paikallaan ilmeisesti jonkinlaisessa kuolemaa käsittelevässä performanssihengessä. Leijonilta tätä osaa tietenkin odottaakin, mutta tällä kertaa rötköttivät kaikki muutkin. Kuulkaas nyt, hyvä eläinkansa: on sitä lämpimämmissäkin oloissa täällä joskus oltu. Ryhtiä!
Virkistävänä poikkeuksena esiintyivät kuitenkin anarkistiset kamelivauva (hölkkäsi!), teini-ikäinen takini (riehui koko muun eläintarhan edestä) sekä karhut (ne leikkiä lyövät). Ihailtavan reippaina olivat myös kaikki kolmesataa miljoonaa kanadan(?)hanhea, jotka ilmeisesti myös paheksuivat muiden letargiaa ja siksi jakoivat joukkonsa kuhunkin aitaukseen ja tarhaan tepastelemaan ja kiljumaan varsinaisten asukkaiden puolesta.

Nauraminen kielletty!

Minä harjoitan sensuuria. Tunnen sen johdosta syyllisyyttä ja huonoutta, mutta silti teen niin.
Luen jokaiselle eskariryhmälleni, vuodesta toiseen, mm. Tove Janssonin Vaarallisen matkan sekä Kornei Tsukovskin (en saa ässälle hattua!) Tohtori Ain. Ensiksimainitusta jätän kylmästi ja paatuneesti lukematta kohdan "Kun Nipsu yöllä ripulin sai siinä nuotiolla, hän sanoi: - Syy on sipulin, se taisi raakaa olla!" Jälkimmäisestä sensuroin saman linjan mukaisesti sanat "kakkahätä" ja "ripuli", joista vaivoista pienet srutsinpojat ja virtahepolapset muunmuassa kärsivät. (Jäljelle jää kyllä silti vielä monen monta vaivaa ja voihketta.) Toimin tällä tavoin siksi, että olen vuosien varrella oppinut, että kuusivuotiaiden ryhmä jää näihin sanoihin kiinni niin, ettei tarinaa tahdota päästä jatkamaan laisinkaan. Ja kun päästään, on tarinan lanka kadonnut pieniltä kuulijoilta. Sellainen on kakkahuumorin voima: mahtava. Seuraavien kymmenen minuutin ajan menee korvista ohi kaikki mitä ope sanoo, koska jokaisen lapsukaisen täytyy vähintään sen aikaa toistaa näitä herkullisia vessasanoja eri äänenvoimakkuuksin ja samaan aikaan hihittää hysteerisesti. Näin vuosien kuluessa kumuloitunut voipumukseni on lopulta johtanut tälle sensuurin tielle.

Ihan pari juttua vaan

Aurinko vain paistaa paistamistaan. Vappuna on kai sitten lunta?
Kevät on lopullisesti käynnissä, kun vuoden ensimmäinen aamuöinen kävely halki Helsingin on suoritettu. Kirjattakoon lievä protestini Torkkelinmäen sijoittamisesta hankalasti tielle keskustan ja Hesarin välillä. Muutenkin koen, että ylämäkiä on kauniissa pääkaupungissamme ehkä tarpeettoman paljon. Muuten ei juuri nyt ole valittamista, kiitos.
Ai niin paitsi se, että ei ole arkipäiväisiä, edullisia aamiaispaikkoja. On sellaisia, joista saa kahvia ja pullaa tai leipää, mutta joskus ihmisen vain olisi saatava jotakin enemmän. Pancakes vaikka, ja kaikenlaista perinteellistä diner-ruokaa. Ainaskin nyt sentään kananmunia kaikin tavoin valmistettuina ja pekonia. Että jos se vielä kirjattaisiin, niin sitten ei oikeasti ole enempää tällä kertaa.

Iloinen sielu ärtyisässä ruumiissa

Olin Meilahdessa edustamassa hiukan hermostunutta elimistöäni (ei mitään pahempaa, pikkuisen harmistunut ruuansulatusputkisto vain), ja sinnekös on tehty sokkelo ja temppurata kävijän iloksi! Tulin iloiseksi absurdiudesta navigoidessani väliaikaisten opasteiden ja loputtomien käytävänmutkien viidakossa. Oli oikeasti hankalaa löytää sekä sisään että ulos paikasta. Minut remontti teki hyväntuuliseksi, mutta voin kuvitella, että siellä työskentelevien mielipiteet saattavat olla toisenlaiset.
Nauratti myös se, kun kanssani asioinut ihminen palasi luokseni joltakin niistä sairaalahenkilökunnan moninaisista ja salaperäisistä reissuista, joiden aikana potilas odottelee mitään mistään tietämättä erilaisissa tiloissa; tällä kertaa tämä reissultapalaaja kertoi minulle, että kirurgi joka leikkasi reilut kymmenen vuotta sitten elimistöni (joka tuolloin kiukkuili hiukan enemmän) väittää, että olen vaihtanut nimeä leikkauksen jälkeen, koska hän ei muista minua (nimeni on sama kuin leikkauksen aikoihin ja kaikkina muinakin aikoina elämässäni). Minä en tiedä miksi kirurgi haluaisi muistaa minut sieltä ikiaikojen takaa, enkä miksi tämä asia häntä painaa niin, että sanansaattaja tuli siitä minulle kertomaan. Oli miten oli, huvituin ja poistuin paikalta erinomaisen aurinkoisella mielellä.

Opena

Opena on turhauttavaa tankata samaa asiaa lapsille loputtoman tuntuisesti eri kanteilta ja eri sanoilla ja odottaa (ja odottaa, ja selittää ja odottaa, ja selittää) että uudet käsitteet loksahtaisivat kohdalleen pienissä päissä. Palkitsevaa taas on se, kun seuraavalla viikolla sanoo pienille hiukan pelokkaasti, että "Nyt olis tällainen tehtävä taas" ja he sanovat huolettomasti, että juu juu, kyllä tää tiedetään, saaks jo alottaa tekemään, tää on kyllä vähän tylsää kun on niin helppoa. Siitä kohdasta minä tykkään, ja salmiakista.

Hauskuuden olemus

Satuinpa tänään taas olemaan markkinatutkimuksessa, ja siellä opin asian jota en ennen tiennyt: jos ihmiselle näytetään kaksi uutisankkuria kävelemässä sääkartan luokse ja seisoksimassa siellä säätyypin seurana tämän puhuessa rännästä, se on jostakin syystä aivan tavattoman huvittavaa. Väkijoukko sääkartan edessä! Hee hee hee. Hihityttää vähän vieläkin. (Näemme kaikki tässä selkeästi sen, kuinka hyödyllinen minun täytyykään olla markkinatutkimuksen tekijöille. Ja maailmalle.)

Minäkuva

Kuulin päiväkodissa pätkän keskustelua pienen tytön ja pienenpienen tytön välillä. Pienenpieni sanoi juuri pöyristyneenä: "Minä en ole pieni! Minä en ole PIENI!" Koko ajatus ei ilmeisesti koskaan ollut tullut hänelle mieleenkään ennen juuri sitä hetkeä. Jonkin ajan kuluttua osuin kuulemaan toisen pätkän keskustelua pienenpienen ja kahden pienen välillä. Pienenpieni sanoi parhaillaan: "Sä olet iso, ja säkin olet iso. Ja mä olen vähän iso. Mutta sä et osaa pelata tätä peliä, ja mä osaan!" Vielä myöhemmin kuulin pienenpienen vielä palaavan aiheeseen: "Miksi sä sanot mulle että mä olen pieni? Miksi sä sanot niin?"
Myöhemmin pihalla eräs ope huusi pihan poikki pikkupojalle, että "What's up?" Syystä tai toisesta tämä sai aikaan sen, että pikkupoika karjui vastaan: "MÄ EN OLE TYTTÖ!" Opettaja myönsi tämän auliisti ja yritti uudelleen tiedustella, miten sujuu. "ME EI OLLA TYTTÖJÄ!!" mylvi pikkupoika yhä närkästyneempänä ja hämmentyneempänä, ja opettaja päätti että ehkä sen keskustelun voi vaikka jättää siihen.

Puolustusreaktio

Olen tottunut olemaan hiukan puolustuskannalla mitä tulee rakkauteeni Stephen Kingin kirjoja kohtaan. Yliopistossa aikanaan käytti joku opettaja Kingiä esimerkkinä huonosta, ei-oikeasta kirjallisuudesta, jota me korkeastikoulutetut ja syvälliset ihmiset sentään emme harrasta. Myös vähemmän snobistisen väestön keskuudessa on paljon ennakkoluuloja Kingiä kohtaan, erityisesti koska hän on kauhukirjailija.
Kukin alallaan, on lähtökohta. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä mistään tykkää kaikki. Tämä on välttämätöntä ja hyvä. Kuitenkin sanon nyt tässä, että Stephen Kingiä ei ole syytä karsastaa siksi, että hän on huono kirjoittaja tai siksi, että hän kirjoittaa kauhua. Huono hän ei ole; ei kaikkien makuun, mutta ei huono. Ja se mitä hän kirjoittaa on spekulatiivista fiktiota; ei lainkaan kattavasti tai välttämättä edes suurimmaksi osaksi sitä, mitä monelle tulee mieleen sanasta kauhu. Perinteisen kauhugenren vierastajille suosittelen Kingiltä ainakin kirjoja Hearts in Atlantis, Lisey's Story ja viimeisintä, Duma Key. Kaikissa näissä on myös pelottavia elementtejä, mutta niistä ei tarinoissa ole kysymys, eivätkä ne tee näistä kirjoista kauhukirjoja sen enempää kuin kirjasta tekee romanttisen romaanin se, että siinä esiintyy myös rakastuneita ihmisiä. Nämä ovat kirjoja ihmismielestä heikkoudessaan ja urheudessaan, identiteetistä, muistista, rakkaudesta kaikissa sen muodoissa, lojaaliudesta. Ja menettämisestä.

Huimaavat näkymät

Näin dokumentin kyborgiteknologian edistysaskeleista. Ne ovat huimia! Käsivarsiamputoiduilla ihmisillä on jo käytössään ropottikäsiä, jotka liikkuvat ajatuksen voimalla niin kuin oikea käsivarsi ja käsi. Että kun henkilö ajattelee että laitanpa tästä käden nyrkkiin, niin se ropottikäsi menee nyrkkiin! Tämä on niin hienoa. Mutta ei ehkä kuitenkaan niin hienoa kuin se, että laittamalla sähköimpulsseja aivoihin voidaan käytännössä kokonaan tukahduttaa Parkinsonin taudin vapina- ja jäykkyysoireet, jotka pahimmillaan lamauttavat ihmisen aivan tyystin. Siellä ne parkinsonistit hölkkäsivät ja tanssasivat vetreinä kuin nuoret hirvet! (Ehkä nuori hirvi ei ole kauhean vetreä. Minä en tiedä. Tällaisesta ei ole ollut koulutusjärjestelmässä puhetta. Mutta nämä ihmiset kuitenkin olivat!)