Kunnon kansalaisen tuska

Tänään kävelyllä kastuin läpimäräksi ja ostin kesken matkaa kengät, koska jalassaolleet ryhtyivät reitin kauimmaisessa kohdassa painamaan toisen jalan akillesjännettä tuskallisesti. Loppumatka sujui näin ilman fyysisiä kipuja (vaikkakin märästi), mutta äänikirjassa alkoi päähenkilö käyttäytyä mahdottoman typerästi ja sain taivaltaa närkästyksestä puhisten. Aurinko alkoi tietenkin paistaa kun pääsin kotiin.
Tuli silti ruumiinliikuntoa ja järkevät syyskengät!

Onni, osa 18 451

Eilen älykkäät läheiset ehdottivat, että lähtisin heidän kanssaan lentokentälle. Ehdotus tuli hiukan viime tipassa, joten suoritin yhden historiani nopeimmista lähdöistä syöksymällä ovesta ulos bussiin saman tien ko. puhelun lopetettuani. Lentokenttä oli tällä kertaa yhtä rakastettava kuin muulloinkin, ja vaihteeksi istuin viinilasini ja veljyeni kanssa siellä auringonlaskun aikaan (omituista kyllä, viime aikoina olen osunut sinne pikemmin auringonnousun kuin -laskun hetkellä). Myös auringonlasku on lentokentän yllä kauniimpi kuin muualla maailmassa.

Aasi ja porkkana

Haluaisin käydä kävelyllä. Noin niinkuin säännöllisesti. Se olisi terveellistä ja miellyttävää, ja ennen kaikkea, sellaiseen olen alkukodissani oppinut. Mutta kun asun yksin! Niin en saata käydä kävelyllä, koska yksikseni siellä pitkästyn viidessä minuutissa niin, että pakenen takaisin sisälle. Tätä on kokeiltu.
Olen jonkin aikaa ajatellut, että josko olisi kuulokkeissa jotakin viihteellistä (ei musiikkia, se ei riitä), saattaisin jaksaa kävellä yksikseni. Mutta kun äänikirjat cd:llä maksavat 40 e ja siitä ylöspäin, ja verkosta ladattuina tuppaavat tahtomaan luottokorttia.
Nyt äsken näin viimein, ensi kertaa konsaan, äänikirjoja alennuksessa! Suomalaisessa tapahtui tämä, ja siellä oli kai kolme äänikirjaa alennuksessa 12 euroa kappale. 12 euroa olen valmis sellaisesta maksamaan. Ostin siis äkkiä niistä kolmesta sen (Kaari Utrion) joka motivoi, ja tänään kävin ensimmäistä kertaa testaamassa teoriaa kävelyllä. Ja kyllä! Kirjaa kuunnellessa jaksoin vaivatta kävellä ympäriinsä vaikka kuinka, ja tapahtuu vieläpä se bonus, että tahdon mennä heti huomenna taas kävelylle, että kirja jatkuisi.
Nyt tärkeä avunhuuto kansakunnalle: tiedättekö divareita, joissa myydään äänikirjoja käytettyinä, edullisesti? Joo? Jos ette tiedä, voitteko perustaa sellaisen? Joo?

Tukea heikommille

Kuusivuotias: "Ope, sä et kai osaa englantia?"
Minä: "Jaa, miksi niin luulet?"
Kuusivuotias: "Koska sä opetat meille suomea! Mä kerron mitä sä voit sanoa toiselle opelle, kun sä lähdet. Sä voit sanoa että We finished already."
Juuripa niin minä toiselle opelle sanoin. Hyvä neuvo.

Mikä on mobiilin vastakohta?

Se Neal Stephensonin Anathem jonka eilen ostin, se on vähän vaikea. Siinä nääs on 937 sivua, tässä minun trade paperback -painoksessani, ja se on yli 6 cm paksu. Haluaisin viedä sen Alepaan punnitakseni sen hedelmävaa'alla (en omista minkäänlaista punnitsemisvälinettä, mikä aiheuttaa joskus ahdistuksen ja/tai huolen tunteita sekä maitopurkkien tasapainottelua lentomatkoja varten pakatessa), mutta en saata jaksaa, koska se painaa niin paljon. Laadin parhaillaan strategiaa teoksen lukemisen suhteen; mahdollisesti asetan sen tarkkaan valittuun paikkaan sängylläni ja käyn sitten siinä istumassa sen edessä ja lukemassa sitä. Tai ehkä rakennan sille jonkinlaisen pienen alttarin.

Lukukuu

Akateeminen palkitsi minut tänään sekä uudella Neal Stephensonilla että kahdella Julia Quinnilla. Kyllä nyt kelpaa!
Eilen löysin Suomalaisen alesta teoksen Hellästi rakastettu puolisoni. Siinä on J. V. Snellmanin kirjeenvaihtoa nuoren Jeanette-vaimon kanssa, ja se on lumoava. Ihana yhdistelmä romantiikkaa, henkilökohtaista draamaa, yksityiskohtaisia kuvauksia 1840-luvun Euroopasta ja vilahduksia suomalaisen maaseudun yläluokan arjesta. Olen niin kovin tyytyväinen.

Eksentrikot

Katselin ihmisten kanssa nauhalta NFL:n pelejä. Se on kovin kivaa, toisella tavalla kuin Velodromilla paikan päällä katsominen; toisessa on tunnelmaa ja kentän laidan tapahtumien tarkkailua, toisessa lähikuvia ja hidastuksia.
Kun oltiin aloittamassa katselua, tuntui hetken kuin olisimmekin aikoneet katsoa Deadliest Catchia: paikalle osuneet sivulliset tiedustelivat mitä aioimme tehdä, ja vastauksen kuultuaan he nauroivat ensin ja kysyivät sitten mitä me oikeasti aioimme tehdä. Hyvä ympäröivä yhteisö, kyllä monet meistä ihan oikeasti tykkää katsoa niin ravustusta Beringinmerellä kuin amerikkalaista jalkapalloakin. Niin moneen junaan meitä todellakin täällä on!

Se elää

Viime kuukauden aikana on ollut mahtavan värisiä syyspäiviä (aurinkoiset ruskapäivät saavat minut ajattelemaan Kaari Utrion kirjoja, mutta en tiedä miksi), kaksi flunssaa, terveyskeskuksen syövereihin kadonnut nieluviljelytulos, kauhea työruuhka niin kääntämisessä kuin lasten kanssakin, hyviä kirjoja (löytyi taas sellaisia, jotka lähtivät mukaani) ja paljon Ghost Huntersia (aika ihanaa paranormaalia puppaa). Tänään näin Mamma Mian. Se on myös aika ihanaa puppaa. Leffana kauhea, mutta Abban musiikilla voi peittää minkä tahansa synnin, ja Meryl Streep on upea. Jäin hyvälle mielelle, kuten kuuluu.

Torjuttu

Yleinen ongelma elämisen aikana on se, että kirjakaupassa kaikki kirjat tahtovat tulla ostetuiksi, vaikka selkä, pankkitili ja asunto eivät yhtään ole suunniteltuja tähän. Minä olen viime aikoina törmännyt eksoottisempaan ja vielä ahdistavampaan ongelmaan. Se on sellainen, että yksikään kirja ei kutsu minua, vaikka laahustan ympäri Akateemista kirjakauppaa puolentoista tunnin ajan, lahjakortti tai käteinen ojossa, valmiina ja halukkaana kantamaan, maksamaan ja pinoamaan työpöydän oikeaan päätyyn monitorin viereen ja taakse. Miksi näin on? Mitä olen tehnyt loukatakseni kirjoja? Mikä minussa työntää niitä luotani?
Samalla kysyisin myös sitä, että miksi eräät henkilöt, kuten esimerkiksi Connie Willis, Stephen King, Kaari Utrio, Vernor Vinge, Lisa Jewell, Neil Gaiman, Julia Quinn ja Neal Stephenson eivät voi julkaista kirjaa sanotaan nyt vaikka kerran kuussa? Tai ehkä jos jakaisivat järkevästi keskenään, voisivat kukin julkaista vaikka vain joka toinen kuukausi. Heidän kirjansa pitävät aina minusta ja tahtovat lämpimästi tulla luokseni. He kirjoittavat ystävällisiä kirjoja.

Ajankulut ja harrasteet

Valvoin pienten ihmisten päiväunia. Yhtä ei nukuttanut ollenkaan, vaan hän hyöri sängyssään sinne tänne ja lauloi kuiskaten: "Happy perp pay poo poo" koko päiväunituokion ajan.

Pihalla lapset kantoivat etanoita pensaikosta samaa tahtia kuin minä sain niitä kannettua sinne takaisin. Etanoita puskaan viskoessani yritin välittää ympäristölle tuntemustani siitä, ettei etana ehkä tahdo joutua ämpäriin eikä tökityksi, vaan tahtoo istua siinä puskassa mistä löytyikin. Lasten ja minun välillä oli tässä ymmärrysvaikeus.

Mönkijät ja tankit

Sain ulkomailla tyypillisen tartunnan: virus valvottaa öisin, kummittelee unissa ja hallitsee puheenaiheissa. Tarttuvuus on suuri, itämisaika lyhyt. Oireet jatkuvat muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Toiveet siitä, että rakenteeltaan yksinkertaiset ja rajoittuneet humanistiaivot olisivat taudilta turvassa ovat osoittautuneet surullisen turhiksi; kuitenkin on havaittavissa pitempikestoista ja kompleksisempaa oireilua insinöörityyppisessä potilaassa.

Tiivistelmä

Viime aikoina olen tavannut hyviä ihmisiä Cambridgessä, puntannut, saattanut muita hyviä ihmisiä lentokentälle koto-Suomessa (ihanainen Helsinki-Vantaa, söin taas hyvää caesar-salaattia siellä), myynyt lippuja, jätskiä ja limsaa minigolfpaikassa (uskoakseni noudatin perinnettäni ja sotkin parilla eri tavalla kassan ja lippukirjanpidon), ja pelannut pelejä vielä yksien hyvien ihmisten kanssa yötä myöten. Ja ollut saamaton ja veltto ja jättänyt väliin kahdet bileet. Ehkä koulujärjestelmän suorittama tehokas ehdollistaminen taas pätee ja syksy tuo mukanaan energian ja sosiaalisuuden.

After my own heart

Tarinassa esiintyi haarniska, ja kysyin tietävätkö lapset mikä se on. "Eeeen..." sanoivat he, ja "Se on sellainen rautajuttu." Kerroin sitten kursorisesti, että mikä ja miksi. Eräs kuusivuotias nyökkäsi ystävällisesti ja sanoi: "Mutta kun jalkajousi keksittiin, haarniskasta tuli turha. Jalkajousella menee siitä läpi."

Historian havinaa

Uusi esikoululainen kertoi, että hänen isoveljeltään on irronnut jo 7 hammasta. Sanoin, että muistan hyvin hänen isoveljensä, joka oli eskarilaisena pari vuotta sitten. Ällistynyt hiljaisuus. Sitten kysyi toinen lapsi varovaisesti, satunko tuntemaan hänen isosiskonsa. Kyllähän minä satun, kolmen vuoden takaa. Kävimme läpi koko ryhmän, jonka yhdeksästä lapsesta kuuden isosisaruksia olen opettanut. Ansaitsin tällä valtavaa kunnioitusta. Onhan se loppujen lopuksi aika mahtavaa, kuinka vanha ihminen voi olla.
Eräs esikoinen ei halunnut jäädä paitsi koko hommasta ja kysyi toiveikkaana, opetanko myöhemmin hänen pikkusiskoaan. Tätä jäämme nyt yhdessä toivomaan tulevaisuudelta.

Ommmmmm

Matkailu on rentouttavaa ja on tärkeää päästä irti arjesta. Tätä sopii toistaa yrittäessään keksiä kuinka saa käsilaukun, repun ja veljyen makuupussin olemaan yhteensä yksi kappale käsimatkatavaroita, koska ihastuttava lentoyhtiö perii parikymmentä euroa jokaisesta ruumaan menevästä asiasta. Sitä voi toistaa myös miettiessään, kuinka siirrytään mahdollisimman vähällä rahalla ja hankaluudella myöhään illalla ihastuttavan lentoyhtiön luokse Tampereelle sekä sitten aamuyöllä, kun kulkuneuvot eivät kulje, lentokentältä Cambridgeen, ja Cambridgessä majapaikkaan. Joka on pöydän alla olohuoneen päädyssä.

Perjantai-illan huumaa

Viime yönä klo 3.20 matkasin yöbussilla 210N keskustaan, vaihdoin siellä yöbussiin 600N, ajoin hiljaiselle omakotikadulle jossakin päin Vantaata, vaihdoin bussiin 61T ja ajoin lentokentälle, jonne onnellisesti saavuin joskus viiden jälkeen aamulla, ruusunpunaisen auringonnousun aikaan. Näinkin voi näinä reittioppaan aikoina öitänsä käyttää.

Eroottinen mestariteos

Eilen iltasella kun ei ollut olympialaisia tarjolla katsoin sen sijaan Emmanuellen. Sen ensimmäisen ranskalaisen, jossa on Sylvia Kristel. En ole nähnyt sitä ennen, vaikka olen jo iso. Nyt tiedän, ettei olisi tarvinnutkaan nähdä. Koko homma on aivan kaistapäinen, eikä edes hyvällä tavalla: vuorotellen pitkästyttävä ja ällöttävä, ja koko ajan älytön. Opinpa kuitenkin Aikuisen Naisen määritelmän: hän harrastaa seksiä kaiken kanssa mikä liikkuu, suoltaa suustaan jonkinlaisella satunnaisgeneraattorilla tuotettua pseudofilosofista huppaa siitä seksistä jota harrastaa kaiken kanssa mikä liikkuu, ja meikkaa itsensä pellen näköiseksi. Seuralaiseni tiivisti kotikatsomon tunnelmat osuvasti sanoilla "What the fuck?"

Silmien urakka

Lauantaina alkoivat olympialaiset, joita olen sittemmin istunut katsomassa sohvaan liimattuna. Paitsi juuri silloin lauantaina, jolloin jätin katsomatta olympia-ammuntaa ja katsoin sen sijaan laserammuntaa, pikku-ukkotykkiammuntaa ja miekkailua Ropeconissa. Muitakin asioita siellä osui silmiin, vaikka en niitä varsinaisesti katsonut. Ja ihmisiä, joita katsoin ja halasin. Mutta sitten olenkin katsonut urheilua. Ja kilpailua, ja urheilua, ja kilpailua. Oi ihanuutta! Kaikki omituiset lajit ja kaikki omituiset maat kerralla, eikä tarvitse miettiä miten aikansa käyttäisi.

Ryskettä

Vietettiin jenkkifutisteemapäivää katsomalla ensin Wolverinesin ja Saintsin ottelu Velodromilla (koleassa sadesäässä, mutta mukavaa silti) ja sitten kotona heti perään Oliver Stonen Any Given Sunday, jossa on hienoja pelikohtauksia ja paatosta. Taas kerran sain uudella tuoreudella tuta, kuinka tämä laji jotenkin kauhean intuitiivisesti miellyttää minua, ja kuinka eurooppalaistyylinen jalkapallo jää sen rinnalla minulle aivan käsittämättömäksi.

Ihmisyyden ihanuus

Olin yöllä tarkkailemassa nörttejä omassa ympäristössään, ja se oli onnellista. Tapahtuma on niin täysin erilainen ja samalla niin kovasti samanoloinen kuin se minulle omempi, että olin vallan lumoutunut atmosfääristä. Se yhteisön kokoontumisen tunne on ihana; se, kun samanhenkiset ja toisiaan vaistomaisesti tajuavat ihmiset puuhaavat kukin omiaan ja yhteisiä asioita samassa paikassa samaan aikaan. Istuin siellä tuntikausia vain hengittämässä yhteisyyden ja talkoohengen ilmaa, joka osoittautui hurmaavan väkeväksi kaasuksi tällaisessakin tapahtumassa, jossa itse olin ulkopuolinen. Lisäbonuksena koko juttu on varsin esteettinen, kun suuren hallin pimeydessä hohtavat lukemattomat näytöt ja ledit.