Pienen eläimen piina

Lämpöpatterimies kävi. Tällä kertaa hän vain kiristi hiukan yhtä liitosta makuuhuoneen patterissa, vallan hiljaisesti ja hyväkäytöksisesti. Tämä ei kohentanut hänen asemaansa kissan silmissä; pelottava Lämpöpatterimies on edellisen kerran jäljiltä kissan perivihollinen, eikä siinä enää mikään auta. Vasta jonkin aikaa pikaisen käynnin päätyttyä ryömi lieden takaa kärttyisä eläin. Säälittää jo ennalta, koska Lämpöpatterimies sanoi tulevansa tänään vielä uudelleen.

Inhimillinen tekijä

Olen viime aikoina havainnut epäkäytännöllisen ja huolestuttavan trendin, joka on se, että kun herään, on välittömästi iltapäivä. Ensimmäiseksi sitä olettaa tietenkin, että huithapeli on nukkunut kello neljääntoista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan olen reippaana ylhäällä sängystä ihan normaaliin aamupäiväaikaan. Aika siis vain katoaa jonnekin siinä välissä. Olen tutkaillut ilmiötä huolellisesti ja tieteellisin metodein, ja havainnut yhteyden väliaikaisen asuinkumppanin olemassaolon kanssa. Yksinasuessani kierähdän aikaa hukkaamatta sängystä monitorin ääreen ja aloitan päivän puuhat. Kun on muita ihmisiä ympäristössä, yhtäkkiä meneekin kolme tuntia siihen, että syödään aamupalaa, pohdiskellaan, istuksitaan, kuunnellaan vähäsen musiikkia, katsellaan ikkunasta ulos, keskustellaan uutisista ja silitellään kissoja. Epäoptimoitua! Tuhluuta! HUKKAA!

Sightseeing

Kiivettiin jätemäelle piknikille. Seurueessa oli pari sietämättömän hyväkuntoista ja energista henkilöä, jotka loikkivat 952 miljoonaa porrasta mäen päälle kuin vuorikauriit ja olivat pitkästyneitä kun tavalliset ihmiset pitivät eloonjäämistaukoja. Yhdellä heistä on se hyväksyttävä selitys että hän on alle viisivuotias. Muita en saata kuin katsoa kalsean kateellisesti.
Mäen päältä näkyi kaikki sekä ruotsinlaivoja leijumassa ilmassa. Syötiin ja vasta sen jälkeen piti paeta sateenripsettä. Mukavata tuo ulkoileminen, mutta sinne mäkeen olisi kyllä saatava liukuportaat. Kiitos.

Kotirauha

Tyyppi kävi vaihtamassa lämpöpatterien venttiilit. Tämän takia siirrettiin kaikenlaisia huonekaluja, kasveja ja valaisimia ympäri asuntoa ja heräsin taas kahdeksalta odottelemaan josko joskus saapuisi asentaja. Kun saapui ja alkoi infernaalisen kolinan ja kirskunnan, kissat vetäytyivät vähin äänin sängyn alle. Mutta eikös hirveä tyyppi tullut perässä makuuhuoneeseen kolisemaan ja kirskumaan. Tämä oli ymmärrettävästi kissoille jo pöyristyttävää, joten toinen ryömi syliini ja toinen pungersi itsensä jollakin epätodennäköisellä keinolla lieden taakse keittiön nurkkaan, josta sitten synkkyyden vallassa tiiraili yhdellä silmällä lieden ja apupöydän välisestä raosta. Patterityypit tulevat kuulemma vielä pari kertaa tänä kesänä. Meillä odotetaan riemusta hinkuen.

Päivän puistouutisissa...

Grillasin antaumuksella. Paljon ruokaa, paljon savua sytytysvaiheessa, paljon lentävää tuhkaa sammutusvaiheessa. Hymyilevä afrikkalainen kävi tervehtimässä hymyillen, vaikka meillä ei ollutkaan yhtään pulloa kerättäväksi. Nyt tuoksutaan savulle.

Periksi ei anneta

Kuulin, että minun käyttööni kivan ja sopivan Nokia-puhelimen saa nyt kovin halvalla. Menin Giganttiin tiedustelemaan saisinko ostaa sellaisen. En saanut, koska kaikki muut maailmassa osti jo. Saattaisin kummiskin saada jos oikein kiltisti pyytäisin toisesta Gigantista, sanoi tietokone. Matkasin maailman halki toiseen Giganttiin, josta kaikki muut maapallon asukkaat kuitenkin juuri olivat käyneet ostamassa sen puhelimen, eikä ollut yhtään enää. Sanottiin, että tietokoneelta näkyy että Gigantissa nro. 1 on nyt kuitenkin niitä puhelimia, koska sinne on tullut lähetys sen jälkeen kun sieltä lähdin. Matkasin maailman halki takaisin sinne ja yritin silmämunieni voimalla surmata kaikki jonossani edelläolevat, koska ne olivat kaikki siellä ostamassa sitä puhelinta, ettei minulle jäisi yhtään. Silmämunani epäonnistuivat tehtävässään, mutta niin onneksi epäonnistuivat jonottajatkin, ja minulle oli siellä puhelin ostettavana kun pääsin jonon kärkeen. Nyt se on sitten minullakin. Punainen.

Kuin ihmiset ikään

Tänään on ollut veltto ja aikaansaamaton olo, mutta salakavalasti olen kuitenkin saanut aikaan paljon enemmän kuin monena päivänä. Töitä on tehty ihan kunnon määrä, kasvi vaihdettu isompaan ruukkuun, tiskailtu ja pintasiivoiltu, kävelty kotikauppaa edemmäs kalaan, ruokaa laitettu, juotu kahvia mukavien ihmisten kanssa ja vastaanotettu anopinkieli ja kaunis kaulaliina. Ja ilta on vielä nuori!

Kiva

Bruce ja E Street Band soittivat. Soittivat kappaleita, joita ei osattu odottaa; asiantuntijan mukaan oli kovin erilainen setti kuin muilla keikoilla. Se oli mukavaa. Sanoin seuralaiselleni, että harmi kun ei She's the Onea soiteta ikinä missään, ja sitten se soitettiin siellä.
Jollakin tavalla epäonnistuin seisomisen haastavassa taidossa ja sain ristiselkäni kauhean kipeäksi (meni ohi jo yön aikana kummiskin), havaitsin etten jaksa pitää käsivarsiani suorina ylhäällä kovin kauan kerrallaan, ja muutenkin tunsin oloni 25 vuotta vanhemman Springsteenin vetreyden edessä ikivanhaksi ja raihnaiseksi, mutta iloinen teininostalgia hyökyi silti ja pomppia täytyi. Koska maailma on täynnä luonnottoman pitkiä ihmisiä, en nähnyt kunnolla edes screenejä, mutta musiikin nerous ei siitä vähentynyt. Korvatulpatkin sain lahjaksi miellyttävältä järjestysmieheltä. Eikä satanut.

Tapahtumia

Kukun aamuvarhaisella, koska olen menossa lentokentälle ihmistäni vastaan, hurraa! Odotan ilolla bussimatkaa halki aamunraikkaan maailman ja aurinkoista lentokenttää.
Eilen illalla selvisi, että minulle on tarjolla lippu tämäniltaiseen Springsteenin konserttiin. Uutinen on hieno, mutta asennoituminen suuren stadionkeikan säätöön ja häsellykseen on nyt vähän hankalaa, kun viime tippaan saakka olen tietämättömänä keskittynyt vain työsäätöön ja -häsellykseen ja rakkaan ihmisen saapumisen aiheuttamaan miellyttävään vastaavaan. Kuinkas aikaisin sinne stadionille nyt sitten pitääkään mennä notkumaan turhanpanttina? Eikös siellä tule vanhalle ihmiselle nälkäkin.

Soundtrack

Tänään tulin kovin hyvälle mielelle, kun harmonikkaa soittava naapurini pitkästä aikaa tuli parvekkeelleen soittamaan kaikki ihanimmat perinteiset lavatanssikappaleet. Suloisen suvinen tunnelma vallitsee. Kuka ikinä tämä lahjakas ihminen onkaan, olen iloinen että hän asuu makuuhuoneeni ikkunan läheisyydessä.

Myöhemmin: Nyt kuuluu muilta parvekkeilta kappaletoiveita muusikolle. Hymyni levenee.

Brat Pack

Ajattelin tässä äskettäin kuukautiskipuja. Niitä ei tietenkään voi ajatella ajattelematta 80-luvun klassikkoelokuvaa Sixteen Candles, jossa morsiamen krampit tekevät sankarittaren isosiskon häistä ikimuistoiset. Sitten pitikin katsoa leffa. Kyllä se yhä vaan naurattaa vanhaa käpyäkin. John Hughesilla on kyky - harmi vain että on itse ohjannut niin vähän.
Seuraavaksi piti sitten katsoa toinen maineikas Molly Ringwald ja John Hughes -leffa Pretty in Pink. Vasta alkaessani katsoa tajusin, etten ole nähnyt sitä koskaan aiemmin. Nimi on niin perinpohjin tuttu, että ihan kuvittelin sen lapsuudessa nähneeni. Tämä klassikko oli lievä pettymys: Sixteen Candlesin ja Breakfast Clubin nerouden kipinä puuttuu. Hughesin olisi pitänyt itse ohjata.
Lopuksi haluan kitistä siitä, että Makuunin valikoimista löytyy Pretty in Pink mutta ei Sixteen Candles, joka näistä kahdesta ehdottomasti on se, joka kuolemattomuuden ansaitsee. Onneksi se löytyi valmiiksi omasta takaa.

Tuli tuluskukkaro

Menin ostamaan pölypusseja. Ostin sen sijaan rintaliivit ja kengät. Sitten menin toiseen kauppaan ostamaan kananmunia ja perunoita. Ostin appelsiinijugurttia. Loppupäivän ilmeisesti vietän kokoamalla rintaliiveistä ja jugurtista pölynkerääjää imuriini ja järsimällä sporttipistokkaita.

Organisointi

Tänään olen odottanut sähköpostia Brysselinpomolta. On työprojekti, jolla on aika tiukka aikataulu; olen sitä varten lietsonut itseni - harvinaisen onnistuneesti - suureen työnteon kiihkoon ja valmiuteen, mutta jäänyt sitten käymään suurilla kierroksilla tyhjää, koska suurin osa käännettävästä materiaalista puuttuu vielä. Sitä olen nyt sitten hermostuneena sieltä Brysselistä odotellut. Nyt juuri tässä illansuussa tulikin viimein sieltä viesti. Siinä Brysselinpomo sanoo että ette kai tienneetkään tästä ihan toisesta isosta projektista joka alkaa just nyt, tässä on ensimmäiset matskut siihen, siinä on aika tiukka aikataulu, varsinkin kun on tämä edellinen iso projekti tässä juu, ja on tärkeätä muistaa, että tärkein prioriteetti on nyt kummiskin se projekti jonka materiaalia emme ole teille lähettäneet, kiitos heihei.

Vessakeskeinen elämä

Koska oli Amerikan yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, avasin viimein grillikauden sikäläisen ihmiseni kanssa. (Emme kuitenkaan ole varsinaisesti odotelleet tätä merkkipäivää grillaamisen aloittamisen kanssa, vaan sään oikukkaat jumalat eivät kesäkuussa laisinkaan suosiolla katsoneet puistossa istumista.) Sää oli nyt täydellinen, tuulenvire lämmin ja leppeä ja grilli tuoksuvainen. Ihanan idyllin rikkoi vain se, että Koffin puiston vessa on jo ties kuinka monetta viikkoa poissa käytöstä, mikä ei aiheuta ainoastaan villiä joukkopissailua puskissa ja talonseinustoilla, vaan myös taijamaiden villiä laukkaa urbaanissa maastossa etsimässä pääsyä wc-pöntön luokse. (Taijamait eivät pissi puskaan. Se on luonnonlaki.)
Kaupunginisien armoa odotellessa joudun suosimaan kesänvietossa sisätiloja kuten Rotterdam, jossa pari päivää sitten viehätinkin viettävät 8 tuntia vanhan, rakkaan ystävän kanssa. (Kahdeksassa tunnissa ehtii juoda liikaa kofeiinia, kanssaihmiset. Varokaa.)

Kesken jää

Olen yrittänyt lukea Bujoldin Sharing Knife -trilogiaa. Ykkösosan selvitin kunnialla, kakkosessa alkoi takkuilla jo alkumetreillä. Olen suuri romanttisen kirjallisuuden ystävä, mutta nyt opin kypsällä iällä itsestäni sen, että lämpimät tunteeni eivät kata olemassaolevan parisuhteen kuvausta nk. genrefantasiamaailmassa, eivätkä varsinkaan kata sitä, kun kirjakaupalla vatvotaan sitä kun kenenkään perhe ei tykkää että mentiin naimisiin, ja kulttuurieroja on kauheasti (ah! niin kauheasti), mutta voimakkaat ja fiksut ja rakastettavat ja kaikessa-hyvät rakastavaiset tekevät onneksi kuitenkin hyvän vaikutuksen toistensa ennakkoluuloisiin sukulaisiin. Nimimerkki Moukka pääkaupunkiseudulta kysyy: eikö voisi kirjoissa tapahtua jotakin?

Pre-apokalyptiikka

Tänään olen vaikuttunut supertulivuorista. Ne ovat niitä, jotka ensin keräävät magmaa maan alle muutaman satatuhatta vuotta, että sitä on oikein kunnolla sitten kun aletaan purkautua. Kun sellainen viimeksi purkautui Kaakkois-Aasiassa 75 tuhatta vuotta sitten, tuli pieni jääkausi ja kaikkinainen elämän hankaluus maapallolla. Nyt Yellowstonen kansallispuiston alla paisuu magmasäiliö, jota on koottu ehkä 640 000 vuotta; viisaat arvelevat, että juuri sen supertulivuoren purkautumissykli on osapuilleen 600 000 vuotta. Vau. En oikeasti pelkää että vulkaaninen talvi (tätä termiä ei mahdollisesti ole olemassa, mutta jos ei ole, niin en tajua miksi. Re. volcanic winter) koittaa tässä elinaikanani, mutta pelkästään se, että se on mahdollista on aika huisi ajatus. Kyllä muuttuisi siinä kaikki kertarysäyksellä.

Sankar jylhän kuusiston

Lauantai-iltana hypnotisoiduin tv-ruudun ääreen, koska näytettiin suorana Jukolan viestiä. En ollut kotonani, enkä saattanut lähteäkään kotiini ennen kuin oli aamu ja viesti loppui. Selittämätöntä kyllä, tämä oli aivan mahtavaa viihdettä. Erivärisiä pisteitä kartalla; välillä näkymä ryteikköön, jossa vilahtaa joku. Ja ylivoimaisena vetonaulana tasaisin välein taiteellista kuvaa männynoksista sillä aikaa, kun Antero Viherkenttä kuiskailee legendaarisella äänellään jonkun rastin luota, että nyt kohta tänne saattaa tulla jokin joukkue, tai saattaa olla että ei tule, ja onkos tuolla nyt joku, onko tuo suomalainen?
Nyt harmittaa, että suunnistusta ei tule koko ajan telkkarista.

Liikaa

Kohtalon tiet veivät minut tänään Itäkeskukseen. Eivät kaupunginosaan eivätkä bussiin johon vaihdetaan metrosta, vaan siihen itseensä: kauppakeskushelvettiin. En tahdo taas seuraavaan kymmeneen vuoteen. Minusta on kiva ajatus se, ettei talven hyrskyissä tarvitse nojata viimaan siirtyessään kaupasta toiseen, mutta kyllä jokin raja on oltava. Vetäisin sen rajan siihen, että luetaan karttaa kuin oltaisiin vieraassa kaupungissa: jos nyt tästä mennään tätä Bulevardia, ja sitten tänne Piazzalle, niin sitten 100 metrin päässä aukion oikealla laidalla on se kauppa mitä etsitään! Herttinen sentään, siellä oli kylttejä kuin moottoritien varrella, että "Huoltoasema 3 km".

Saaressa

Olin Isossa Vasikkasaaressa piknikillä. En tiedä miksen ole aiemmin ollut, mutta en ole, ja nyt oli hauska katsoa Espoon maisemia ihan uudesta vinkkelistä. Jos jokin vika olisi saaresta löydettävä, se on se, että rannassa siellä tuuli hyytävän arktisesti ja tarvittiin kaikki villavaatteet, ja keskellä taas vehmaalla nurmikolla paistoi aurinko niin kuumasti että paljastin laajalti uloimmat kerrokseni, jotka sitten kärtsääntyivät ennätyksellisesti. Olen punainen kuin rapu.
Jäätymisen ja paistumisen ohessa söin muiden laittamaa ja saareen kantamaa ruokaa, otin ehkä-maailman-taiteellisimpia valokuvia yhdessä kivojen ihmisten kanssa, join viiniä, grillasin ja heitin bumerangia. Se meni puuhun, mutta heitinpä kummiskin. Että aika hyvä piknik oli, ja sinne saareen pitää mennä paljon uudelleen. Lähtekää mukaan!

Nyt se on taas

Olin puistossa. En ekaa kertaa tänä kesänä; oli vähän epäselvää milloin se Kesä tulisi. Istuskeltaisiinko tässä vaan, vai olisko se joskus?
Saapui Hymyilevä afrikkalainen. Hän kerää pulloja, silloin kun on kesä. Näin hänet ja ajattelin, että no on se nyt. Hän tuli luoksemme, hymyili ja sanoi minulle, että no nyt on kesä! Kuinka hauska nähdä.
Minustakin oli hauska nähdä. Nyt on kesä.