Bitchiness

Tänään vietin miellyttävästi ja kaikessa rauhassa äitini syntymäpäivää. Perheeni pärjäsi erityisen hienosti viimeisellä Trivial Pursuit -kierroksella ravitsemusliikkeen koneella, ruoka oli hyvää, taivas pilvetön ja kaikki hienoa. Sitten tuli alkukotini televisioon Lenita Airisto näyttämään säikähdyttävältä (vähäsen vähemmän kosmeettista kirurgiaa, Lenita, ja vähäsen enemmän liikkuvuutta kasvoissa. Ihan vaan ehdotuksena.) ja sanomaan asioita, jotka aiheuttavat hiustenlähtöä, alavatsakipuja ja silmien pullistumista. Tahtoisin esittää Suomen yhteiskunnalle että joillekin julkisuudessa ylen määrin viihtyville henkilöille määrättäisiin jonkinlaisia holhoojia, jotka rajoittaisivat heidän pääsyään puhumaan julkisuudessa aiheista. Tämä olisi aiheellista ja hyväksi kaikille osapuolille.

Hyrinää

Poikkeuksellinen ja loistava aikainen aamukäynti lentokentällä. Matkalla sinne alkoi taivas idässä muuttua pikimustasta tummansiniseksi, ja onnellisen aamukahvin ja ihmiseni maailmallesaattamisen jälkeen alkoi aurinko nousta pilvettömällä taivaalla kentän yllä. Ihana tapa aloittaa päivä.

Estrogeeni

Tänään laskeutui jokin kodin hengetär ylleni lähes pelottavassa määrin ja johti minut villisti laittamaan ruokaa ja leipomaan ja tuulettamaan ja pesemään pyykkiä ja vaihtamaan käsipyyhkeitä puhtaisiin naurettavan lyhyen käytön jälkeen ja tiskaamaan touhukkaasti ja käymään ruokakaupassa kaksi kertaa ja viemään roskia ja lappamaan sipulipiirakkaa muiden ihmisten kitusiin kuin mummini konsaan. En tiiä. Vähäsen huolettaa. Tuntuuko mun otsa lämpimältä?

Mylvintää

Ristiäisissä.
Pappi: "Lapsi on syntynyt..."
Kaksivuotias: "KOIRA!!"
Pappi: "...vanhempien, isovanhempien, sukulaisten ja kummien..."
Kaksivuotias: "ÄITI, KIRJA!!"
Pappi: "...ja sen symboliksi sytytetään nyt kastekynttilä..."
Kaksivuotias: "PALLO MULLE! ANNA MULLE!!"

Peruslukemille

Tänään haluan suunnata kansalaisten, medborgare, huomion vakavaan asiaan, nimittäin elämän tärkeysjärjestykseen. Sellainen on jokaisella oltava, ja mielellään oikeanlainen. Aloitetaan kaikki yhdessä prioriteettiemme rukkaaminen Columbian yliopiston asiantuntijan avulla: nauraminen on lopetettava kokonaan, ja hymyileminen pidettävä aivan minimissä. Nimittäin sellaisesta tulee naamaan ryppyjä. Kun hankkiudutaan eroon kaikesta nauramista aiheuttavasta, niin siitä se meillä kaikilla lähtee mukavasti uudeksi vuodeksi liikkeelle tämä elämänarvojen uudistus.

Kipu ja läheisyys

Tulin viettämään Suomen itsenäisyyspäivän Jorvin sairaalan päivystyksessä ihmiseni umpilisäkkeen tukena. Olen viettänyt päiviä ja öitä samalla tavalla aiemminkin, milloin omieni ja milloin toisten ihmisten elinten ja ruumiinjäsenten tiimoilta. Minulla on siksi eräänlainen viha-rakkaussuhde Jorvin potilasvalvomon kanssa. Siellä ollaan kun sattuu ja harmittaa ja on valvottu luonnottomia aikoja ja odotettu verikoetta, hoitajaa, lääkäriä, tippaa, ultraa ja lääkettä kutakin vuorollaan kolmesataa tuhatta vuotta. Toisaalta siellä vietetyt päivät ja yöt ovat omalla tavallaan meditatiivisia. Siellä ollaan sisäänpäinkääntyneitä ja samaan aikaan erittäin tietoisia jaetusta kivusta ja huolesta. Verhon takana kärsii aina joku kiinnostava ja sympaattinen ihminen kiinnostavien ja sympaattisten omaistensa kanssa, ja heidän tarinansa käänteet muuttuvat sen loputtoman päivän tai yön aikana läheisiksi ja tärkeiksi. Huh, pääsihän se ysisängyn setä viimein leikkuriin. Milloin takaseinän humalainen, joviaali miekkonen oikein saa ne tikit kasvoihinsa? Ihanaa, viereisellä tytöllä ei olekaan murtumaa!

Luontoäidiltä piilossa

Saatiinhan sitä kunnon Helsingin joulukuutakin tänne. Tarvoin räntäsateessa ja viimassa eilen, kunnes olemukseni hyytyi ja naamani jäätyi ja kieltäydyin enää tekemästä niin, ja kuljin Stockmannilta Kamppiin ja bussiini ihanaisten, kuivien, kirkkaiden ja lämpimien tunnelien ja parkkihallien kautta. Eläköön luonnottomuus! Lisää tunneleita Helsinkiin! Niissä saa laulaa vaikka linnutkin, jos luonnottomuus halutaan niin pitkälle viedä. Kuten Forumin parkkihallissa halutaan.

Voi torstai!

Syystä jota en nyttemmin voi mitenkään ymmärtää, mutta joka ilmeisesti liittyy jollakin tavalla tyhmyyteen, näin vasta nyt suomalaisen elokuvan kulmakiven Star Wreck: In the Pirkinning. Se on kauhean kiva! Se on hieno! Se on vakuuttava! Nauroin kovasti, mutta en kertaakaan tahattomalle huumorille. Kuka oikeastaan ihan tarkalleen ottaen on se, joka on salannut tämän minulta tähän saakka? Voisiko hän ilmoittautua, jotta voimme keskustella nuhteista sekä korvauksista mahdollisesti esimerkiksi kuohuviinin muodossa.

Urheiluilmiöitä

Keilasin. Vieläpä hohto-. Seurue oli yhteensopivan huono tässä urheilussa, musiikki keilahallissa oli hyvää vaikka liian kovalla, ja kaikki oli miellyttävää. Tunnen ihmisiä (useamman kuin yhden nyt, sinä yksi siellä! Et olekaan ainoa!) joilla tulee keilaamisesta kipeäksi vasemmanpuoleinen pakara. Rampauttavan kipeäksi suorastaan. Se on omalaatuinen ja viihteellinen seikka maailmankaikkeudessa. Minulla ei tänä aamuna tunnu olevan kipeänä mikään. Hohtokeilatessa kävi kuitenkin ilmi, että kasvoni hohtavat radioaktiivisesti ultraviolettivalossa. Aika makeeta. (Se johtuu ilmeisesti kosteusvoiteestani, jossa on aurinkosuojakerrointa.)

Ilo

Eiliseen turkulaisseuraani kuului muunmuassa maailman mahdollisesti onnellisin henkilö, 7,5 kuukautta vanha ihminen joka laittoi nenänsä mitä sievimmällä tavalla kurttuun ja tuhisi sitten tavattoman kovaäänisesti. Tämän hän teki, koska sen tekeminen on riemukasta. En ole kuullut niin järjestelmällistä ja niin kuuluvaa tuhinaa koskaan aiemmin. Toinen hänen erityisen onnellisista harrastuksistaan on seinän silittäminen. Konttaillessaan hän silloin tällöin tapaa seinän. Tällöin hän viehättyy suunnattomasti, nousee seinää vasten seisomaan ja taputtaa ja silittää sitä määräämättömän ajan. Hänen kotinsa seinät ovat hyvin valkoiset ja hyvin sileät, ja saattaakin hyvin ymmärtää miksi hän haluaa niitä paijata.

Polku elämässä

Ajoin junalla Suomen Turkuun, mikä oli mukavaa vaikkakin kohtalaisen mielenkiinnotonta (se junalla-ajaminen, ei Turku eikä siellä oleminen.) Runsaan ja vaihtelevan hyvän seuran jälkeen ajoin bussilla takaisin Helsinkiin, ja se oli mukavaa ja mielenkiintoista. Jostakin syystä en koskaan aja pitkän matkan bussilla. Mutta nyt ajoin, koska keskiyöllä ei sieltä lähtenyt junaa. Bussi ajoi kaikkialle sekä Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja vei sitten minut viimein Kamppiin puoli kolmelta yöllä. Se oli ihanaa. Kotimaanmatkailun kruunasi YTV:n yöbussi keskustasta kotiin. Yöbussi ajoi tapansa mukaan kaikkialle paitsi ei Turkuun eikä lentokentälle, vaikka näitäkin piipahduksia jo alettiin odotella jossakin kohtaa Espoon kolkissa pyöriskellessä. Nyt olen sitä mieltä, että oikeastaan tahtoisin jatkossa ainoastaan ajaa aamuyöllä bussilla jossakin päin Suomea. En suoralta kädeltä keksi syytä siihen, että en näin tekisi.

Revisionismi

Aurinkoiset päivät - oliko niitä marraskuussa näin monta silloin kun minä olin nuori? Muistanko aivan väärin kaiken sen heltymättömän harmauden? Miten tässä nyt kaamosta itkee ja kitisee, kun joka toinen päivä on pilvetön taivas? Käykö pian ilmi, hyvät kunnat ja seurakunnat, että en sittenkään hiihtänyt kouluun röykkyistä jäätä pitkin ylämäkeä joka suuntaan? Oliko seitsemänkymmentäluvulla iloisia värejä?

Sortit

Valtavassa siivousprojektissa 2007 ollaan nyt pisteessä, jossa totean ettei tästä tällä erää tule tätä siistimpää. Ja kyllä täällä aika lailla siistimpää onkin kuin aloittaessa, mutta surullinen tosiasia on se, että minun kodistani ei koskaan tule sellaista kuin mummini koti. Parhaimmillaankin, juuri heti kaiken puunauksen ja raivauksen jälkeen, sekasorto vaanii reunamilla niin että aistin sen alati. Se vaanii, ja se alkaa pian levitä hiljaa ja kavalasti. Mummini kaltaisten ihmisten kodeissa on pelkästään puhdasta ja siistiä, siellä ei missään nurkassa piile sotkun siemen odottamassa hetkeään. Katson sellaisia ihmisiä ihmetyksen ja kateuden vallassa. Mahtaa olla upeaa olla sellainen.

Maalaisserkku Neuvostoliitosta, päivää

Kävin tänään suuressa maailmassa, ihan Isossa Omenassa saakka. Ensin ajettiin ohi sisäparkkiovesta ja haahuiltiin lasten pöytään, kaukaiseen syrjäulkoparkkiin. Sitten olivat hissit vaikeita. Meneekö tämä nyt ylös? Mikä hissi nyt kilahti? Meneekö tämä ylös?! Sitten pääsin isoon Prismaan, ja siellä vaipui aivoni ylikuormituksen alla. Kuka koskaan aavisti että maailmassa on niin kovin, kovin monta margariinimerkkiä? Ei meillä kulma-Alepassa ole! Leipähyllyt ei loppuneet koskaan. Niin paljon leipää! Ihanaa leipää.

Mikä on mun motivaatio?

Nyt se sitten tapahtui, että aloin parsia. En tiedä, kaipa se huomenna on otettava traktori ja lähdettävä sitä yläpeltoa katselemaan.
Sen haluaisin vielä tästä kodinhoidosta ja kunnon ihmisyydestä, että tässä vaiheessa prosessia olen reuhtonut, nostanut, kantanut, kurkotellut, kyyristellyt, jynssännyt ja kaikin puolin niin suuria määriä hikoillut, että jos maailmassa olisi oikeutta, olisin nyt laiha ja kiinteä. En näytä olevan. En ymmärrä.

Tarkoitus

On pimeitä ja uuvuttavia päiviä, ja on niitä päiviä kun ensin on omansa kanssa ja sitten sen jälkeen toinen erinomainen joku kertoo Henry Cowellin lapsuuspäivistä ja Kalifornian ison järistyksen vaikutuksesta niihin ja tuotantoon. Kun sellainen sattuu, että kerrotaan esimerkiksi sellaisesta asiasta ja samalla on lämmin ja hyvä olo, niin silloin ei voisi olla parempaa. Silloin sitä tietää minkä takia* täällä marraskuussakin vaan ollaan.

*Sen takia että kaikki on niin hienoa!

Uupumus, top 4

Tänään olen

• ollut putoamatta ikkunasta ja saanut ko. ikkunan puhtaaksi, vaikka siinä on kolme 6000 km2 kokoista lasia
• nähnyt vahingossa Spice Girlsin uuden videon. Välitän täten tiedon, jonka välittämistä varten Spice-tytöt ovat valmistaneet videonsa: he ovat kaikki laihoja ja heillä kaikilla on tissit.
• taistellut, paininut ja reuhtonut rikkinäisen monitorin kanssa koko matkan kellarikomerooni, hississä ja portaissa, lopulta ilman kuolonuhreja
• riitaantunut irkkisoftani kanssa. Uhrien määrä ei ole vielä selvillä.
  

Marraskuu

Laulavaisessa eskariryhmässäni on ollut hiljaista. Viime viikolla tapailtiin erittäin lyhyesti Tean kuolemattoman ärsyttävää "Tytöt tykkää pojista" -juttua, tällä viikolla ei kajahtanut yksikään sävel. Onko marraskuu lannistanut lapset? Onko musiikki kuollut heidän sydämissään? Where have all the flowers gone? How many roads must a man walk down?

Vaihde kakkoselle

Olen viime päivinä käynyt kotini kaaoksen kimppuun. Toistaiseksi urheasti ilman raivaustraktoria ja suurta roviota. On hauskaa havainnoida kuinka prosessi lähtee käyntiin huithapelin päässä - kun on parina päivänä vähäsen jynssännyt, alkaa nyt hiljakseen olla ihan siivousfiilis. Etenen silti hitaasti ja hötkyilemättä, mutta en ollenkaan niin kovasti hampaitani kiristellen ja saamattomana kuin ensalkuun. Erityisen hauskaa on huomata se, että siivoamiseen ja toimekkuuteen näyttää aivoissani kytkeytyvän ruuanlaitto. Olen sitäkin alkanut samaan aikaan harrastaa paljon innokkaammin ja laajamittaisemmin kuin ikiaikoihin. Kaikenlaiset vanhat hyvät reseptit putkahtelevat mieleen ja riennän niitä tomerasti toteuttamaan. Kohta kai ostan verhot, alan kutoa, parsia, opettaa kissoille temppuja ja kyntää yläpeltoa.

Valo

Joulukaahotus on minusta tympeää ja ignoroin sen katukuvassa ja lehdissä ja kaikkialla parhaani mukaan. (Joulu on mukava asia, se kaahotus marraskuusta alkaen tuolla maailmalla vain ei.) Mutta siitä minä tykkään ja iloitsen, että kaikkialla on taas jouluvalot. Siinä mielessä ollaan nyt tältä talvelta pahimman ajan ohi; auringottomuus ei ole vain kestettävämpää vaan suorastaan kaunista, kun keinovaloa kaikenlaisissa väreissä ja muodostelmissa on joka puolella. Energiaa siinä kuluu, mutta ei hukkaan. Eläköön mielialan nostatus!