Ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa

Miten saa huoneellisen kuusivuotiaita kierimään lattialla naurusta? Kertomalla tarinan, jossa jokaisen sanan eteen laitetaan sanat "pikku pikku". Tämä on aika yksinkertaista toteuttaa, suosittelen kaikille. Ei epäonnistu koskaan. Tarinan sisällöllä ei ole väliä, voi kertoa vaikkapa eilisestä ruokakauppareissustaan tai eduskunnan uusimmasta lakialoitteesta. Kunhan pikku pikkuisen muistaa sanoa, että pikku pikku joka pikku pikku välissä.

Addiktio

Sohvassani on sellainen vuodemekanismi, että se kiskomalla avautuu parisängyksi. Kun se on tällä tavoin avattu, jää sohvan selkänojan ja sänkyosan väliin rako, josta lihava vanha kissani kykenee puristautumaan läpi painovoiman avustamana. Puristauduttuaan kissa päätyy sohvan rungon sisälle, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin se samainen rako. Kissa ei osaa tulla raosta toiseen suuntaan. Kun on hänen mielestään aika tulla ulos sohvasta, pitää ihmisen joko nostaa koko sohvaa tai sitten ujuttaa kädet rakoon, tarttua kissaa kainaloista ja kiskoa se raon läpi väkivaltaisella tavalla runnomalla. Tätä kiskomista kissa paheksuu. Kun koitti sohvan aukipitämisen kausi, jotkut taloudessani asuvat ihmiset viattomuudessaan kuvittelivat alkuun, että kissa huomaisi sohvan sisään menemisen epäkäytännöllisyyden ja alkaisi harrastaa jotakin muuta. Näin ei tapahtunut. Kissa on lämpimästi kiintynyt sohvan sisällä oleskelemiseen ja pusertaa pullean kehonsa sinne aina kun minun silmäni välttää.
Tulen kotiin maailmalta, kaikki on hiljaista. Keitän kahvia, laitan pyykkiä, puuhastelen. Lopulta istahdan vuodesohvalle kirjan kanssa. Jonkin ajan kuluttua takapuoleni viereen selkänojan ja sängyn rakoon työntyy pieni valkoinen naama, joka nolona pyytää: "Krrrmf?"

Ai se on taas

Minulla on sellainen jouluperinne nykyään, että elän täysin tiedottomana joulun lähestymisestä siinä määrin, että kirjaimellisesti unohdan sen suuren osan aikaa; sitten vanhempani soittavat ja kertovat, että Lions Club Helsinki Sadan jokavuotinen joulukonsertti on taas, ja minä tajuan että jouluun on muutama päivä aikaa. Ja sitten menen sinne konserttiin. Näin on toimittu vuosien ajan, ja se on toimivaa. Huomaan tällä tavoin joulun aina juuri sopivasti ajoissa ja ehdin miettiä lahjoja.
Hei Taijamai, jouluun on 5 päivää -konsertissa lauloivat tänä vuonna Laulu-Miehet kauniisti, ja ohjelma painottui joitakin vuosia enemmän tuttuihin joululauluihin ja vähemmän Taiteeseen ja urkumusiikkiin. Olin erittäin tyytyväinen. (Minä tahtoisin kovasti että joku kertoisi havainnollisesti miten urut toimivat, mutta en tahdo kuunnella niillä soitettua musiikkia.)

Salatut identiteetit

Sain viehättäviltä, sympaattisilta ja älykkäiltä ihmisiltä lahjaksi kissan muotoisen viivakoodinlukijan. Sillä huidon kirjojeni viivakoodeja ja kirjat menevät LibraryThingiin ja saatan viimein saada jonkinlaisen listan niistä aikaan. Huitominen on hirvittävän hauskaa. Myös siksi, että LibraryThing ja CueCat ovat sitä mieltä, että kappaleeni Connie Willisin kirjasta Miracle and Other Christmas Stories onkin itse asiassa Judith Krantzin epäilemättä kuolematon teos I'll Take Manhattan. Ja myös meinaavat he, että rakas Cryptonomiconini onkin oikeasti jotakin jonka nimi on Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood. Kiehtovaa.

Kofeiini

Epämääräinen setä metrossa: "(Mölinää.) Kahvia! Antakaa minulle kahvia!"
Taijamai: "Mm-hmm."
Setä: "Minä tarvitsen kahvia!"
Taijamai: "Missä haluatte jäädä?"
Epämääräinen setä: "KAHVIA!"
Taijamai: "Nyt on Kamppi, mä jään tässä. Ostan teille kahvia jos löytyy."
Setä: "ÄLÄ SINÄ KOSKE. KAHVIA. MINÄ HALUAN KAHVIA."
Taijamai: "Missä täällä on kahviautomaatti? Mäkin haluan kahvia. Onko se täällä?"
Setä: "ÄLÄ KOSKE. MINÄ TIEDÄN MISSÄ TÄÄLLÄ ON AUTOMAATTI. MINÄ TIEDÄN. ÄLKÄÄ TULKO TEIDÄN KANSSA TÄNNE! ÄLKÄÄ! MINÄ EN KESTÄ TÄTÄ JÄKÄTYSTÄ!"
Taijamai: "Portaat alas? Onko täällä ihan varmasti kahvia? Kello on nyt yksitoista, haluan vaan varmistaa että..."
Setä: "KAHVIA! MINÄ EN KESTÄ! EN KESTÄ TÄTÄ JÄKÄTYSTÄ!"
Taijamai: "No niin, mä tiedän että ei pidä jäkättää. Mä painan nyt tästä että maitoa kahviin."
Setä: "EN KESTÄ!"
Taijamai: "En laita sokeria! Kuule, tää ei toimi ollenkaan jos sä huudat vain. Sun täytyy sanoa. Tässä on kahvi maidolla ilman sokeria."
Setä: "SINÄ JUOT PUOLET! PUOLET ON SINUN!"

Jumalten juoma

Näin sarjaa Oz and James's Big Wine Adventure, joka on Jamesin toisen sarjan Top Gearin tapaan hauska vaikka ei lainkaan niin spontaani ja käsikirjoittamaton kuin haluaisivat antaa ymmärtää. Viinisarjan kärjistetty vastakkainasettelu asiantuntijan ja moukan välillä vetoaa minuun, koska olen niin selkeä moukka. Minäkään en saata ymmärtää miksi minun pitäisi haistella lehmänkakkaa ja nokkosia tienvarressa ollakseni viininystävä, enkä sitäkään miksi pitäisi osata sanoa "persikka!" eikä missään tapauksessa "hedelmäkarkki siitä yhdestä sekoituksesta!" kun haistaa viiniä. Kaikkein eniten tunsin sielun sympatiaa moukka-Jamesin kanssa silloin, kun häntä kuljetettiin loputtomiin viinitilan kellarissa katselemassa pulloja. Ei yhtään juomassa viiniä, vaan katselemassa pulloja. Herranen aika. Antakaa nyt miehelle lasi!

Kovaa ja korkealta

Eskarilaiset esittivät minulle yksityisennakkona illan joulujuhlan ohjelmanumeronsa. Siihen kuului runo ja laulu. Molemmat sujuivat epävireisesti ja ihanasti. Toisessa ryhmässä oli paljon huutoa ja melskettä, koska pieni poika uhkasi kertoa pienelle tytölle, että toinen pieni poika tahtoisi olla tytön poikaystävä. Tulin panemaan merkille, että kuusivuotiaasta pojasta lähtee tällaisen nöyryytyksen uhatessa huomiotaherättävän kimakka kiljuna.

Bitchiness

Tänään vietin miellyttävästi ja kaikessa rauhassa äitini syntymäpäivää. Perheeni pärjäsi erityisen hienosti viimeisellä Trivial Pursuit -kierroksella ravitsemusliikkeen koneella, ruoka oli hyvää, taivas pilvetön ja kaikki hienoa. Sitten tuli alkukotini televisioon Lenita Airisto näyttämään säikähdyttävältä (vähäsen vähemmän kosmeettista kirurgiaa, Lenita, ja vähäsen enemmän liikkuvuutta kasvoissa. Ihan vaan ehdotuksena.) ja sanomaan asioita, jotka aiheuttavat hiustenlähtöä, alavatsakipuja ja silmien pullistumista. Tahtoisin esittää Suomen yhteiskunnalle että joillekin julkisuudessa ylen määrin viihtyville henkilöille määrättäisiin jonkinlaisia holhoojia, jotka rajoittaisivat heidän pääsyään puhumaan julkisuudessa aiheista. Tämä olisi aiheellista ja hyväksi kaikille osapuolille.

Hyrinää

Poikkeuksellinen ja loistava aikainen aamukäynti lentokentällä. Matkalla sinne alkoi taivas idässä muuttua pikimustasta tummansiniseksi, ja onnellisen aamukahvin ja ihmiseni maailmallesaattamisen jälkeen alkoi aurinko nousta pilvettömällä taivaalla kentän yllä. Ihana tapa aloittaa päivä.

Estrogeeni

Tänään laskeutui jokin kodin hengetär ylleni lähes pelottavassa määrin ja johti minut villisti laittamaan ruokaa ja leipomaan ja tuulettamaan ja pesemään pyykkiä ja vaihtamaan käsipyyhkeitä puhtaisiin naurettavan lyhyen käytön jälkeen ja tiskaamaan touhukkaasti ja käymään ruokakaupassa kaksi kertaa ja viemään roskia ja lappamaan sipulipiirakkaa muiden ihmisten kitusiin kuin mummini konsaan. En tiiä. Vähäsen huolettaa. Tuntuuko mun otsa lämpimältä?

Mylvintää

Ristiäisissä.
Pappi: "Lapsi on syntynyt..."
Kaksivuotias: "KOIRA!!"
Pappi: "...vanhempien, isovanhempien, sukulaisten ja kummien..."
Kaksivuotias: "ÄITI, KIRJA!!"
Pappi: "...ja sen symboliksi sytytetään nyt kastekynttilä..."
Kaksivuotias: "PALLO MULLE! ANNA MULLE!!"

Peruslukemille

Tänään haluan suunnata kansalaisten, medborgare, huomion vakavaan asiaan, nimittäin elämän tärkeysjärjestykseen. Sellainen on jokaisella oltava, ja mielellään oikeanlainen. Aloitetaan kaikki yhdessä prioriteettiemme rukkaaminen Columbian yliopiston asiantuntijan avulla: nauraminen on lopetettava kokonaan, ja hymyileminen pidettävä aivan minimissä. Nimittäin sellaisesta tulee naamaan ryppyjä. Kun hankkiudutaan eroon kaikesta nauramista aiheuttavasta, niin siitä se meillä kaikilla lähtee mukavasti uudeksi vuodeksi liikkeelle tämä elämänarvojen uudistus.

Kipu ja läheisyys

Tulin viettämään Suomen itsenäisyyspäivän Jorvin sairaalan päivystyksessä ihmiseni umpilisäkkeen tukena. Olen viettänyt päiviä ja öitä samalla tavalla aiemminkin, milloin omieni ja milloin toisten ihmisten elinten ja ruumiinjäsenten tiimoilta. Minulla on siksi eräänlainen viha-rakkaussuhde Jorvin potilasvalvomon kanssa. Siellä ollaan kun sattuu ja harmittaa ja on valvottu luonnottomia aikoja ja odotettu verikoetta, hoitajaa, lääkäriä, tippaa, ultraa ja lääkettä kutakin vuorollaan kolmesataa tuhatta vuotta. Toisaalta siellä vietetyt päivät ja yöt ovat omalla tavallaan meditatiivisia. Siellä ollaan sisäänpäinkääntyneitä ja samaan aikaan erittäin tietoisia jaetusta kivusta ja huolesta. Verhon takana kärsii aina joku kiinnostava ja sympaattinen ihminen kiinnostavien ja sympaattisten omaistensa kanssa, ja heidän tarinansa käänteet muuttuvat sen loputtoman päivän tai yön aikana läheisiksi ja tärkeiksi. Huh, pääsihän se ysisängyn setä viimein leikkuriin. Milloin takaseinän humalainen, joviaali miekkonen oikein saa ne tikit kasvoihinsa? Ihanaa, viereisellä tytöllä ei olekaan murtumaa!

Luontoäidiltä piilossa

Saatiinhan sitä kunnon Helsingin joulukuutakin tänne. Tarvoin räntäsateessa ja viimassa eilen, kunnes olemukseni hyytyi ja naamani jäätyi ja kieltäydyin enää tekemästä niin, ja kuljin Stockmannilta Kamppiin ja bussiini ihanaisten, kuivien, kirkkaiden ja lämpimien tunnelien ja parkkihallien kautta. Eläköön luonnottomuus! Lisää tunneleita Helsinkiin! Niissä saa laulaa vaikka linnutkin, jos luonnottomuus halutaan niin pitkälle viedä. Kuten Forumin parkkihallissa halutaan.

Voi torstai!

Syystä jota en nyttemmin voi mitenkään ymmärtää, mutta joka ilmeisesti liittyy jollakin tavalla tyhmyyteen, näin vasta nyt suomalaisen elokuvan kulmakiven Star Wreck: In the Pirkinning. Se on kauhean kiva! Se on hieno! Se on vakuuttava! Nauroin kovasti, mutta en kertaakaan tahattomalle huumorille. Kuka oikeastaan ihan tarkalleen ottaen on se, joka on salannut tämän minulta tähän saakka? Voisiko hän ilmoittautua, jotta voimme keskustella nuhteista sekä korvauksista mahdollisesti esimerkiksi kuohuviinin muodossa.

Urheiluilmiöitä

Keilasin. Vieläpä hohto-. Seurue oli yhteensopivan huono tässä urheilussa, musiikki keilahallissa oli hyvää vaikka liian kovalla, ja kaikki oli miellyttävää. Tunnen ihmisiä (useamman kuin yhden nyt, sinä yksi siellä! Et olekaan ainoa!) joilla tulee keilaamisesta kipeäksi vasemmanpuoleinen pakara. Rampauttavan kipeäksi suorastaan. Se on omalaatuinen ja viihteellinen seikka maailmankaikkeudessa. Minulla ei tänä aamuna tunnu olevan kipeänä mikään. Hohtokeilatessa kävi kuitenkin ilmi, että kasvoni hohtavat radioaktiivisesti ultraviolettivalossa. Aika makeeta. (Se johtuu ilmeisesti kosteusvoiteestani, jossa on aurinkosuojakerrointa.)

Ilo

Eiliseen turkulaisseuraani kuului muunmuassa maailman mahdollisesti onnellisin henkilö, 7,5 kuukautta vanha ihminen joka laittoi nenänsä mitä sievimmällä tavalla kurttuun ja tuhisi sitten tavattoman kovaäänisesti. Tämän hän teki, koska sen tekeminen on riemukasta. En ole kuullut niin järjestelmällistä ja niin kuuluvaa tuhinaa koskaan aiemmin. Toinen hänen erityisen onnellisista harrastuksistaan on seinän silittäminen. Konttaillessaan hän silloin tällöin tapaa seinän. Tällöin hän viehättyy suunnattomasti, nousee seinää vasten seisomaan ja taputtaa ja silittää sitä määräämättömän ajan. Hänen kotinsa seinät ovat hyvin valkoiset ja hyvin sileät, ja saattaakin hyvin ymmärtää miksi hän haluaa niitä paijata.

Polku elämässä

Ajoin junalla Suomen Turkuun, mikä oli mukavaa vaikkakin kohtalaisen mielenkiinnotonta (se junalla-ajaminen, ei Turku eikä siellä oleminen.) Runsaan ja vaihtelevan hyvän seuran jälkeen ajoin bussilla takaisin Helsinkiin, ja se oli mukavaa ja mielenkiintoista. Jostakin syystä en koskaan aja pitkän matkan bussilla. Mutta nyt ajoin, koska keskiyöllä ei sieltä lähtenyt junaa. Bussi ajoi kaikkialle sekä Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja vei sitten minut viimein Kamppiin puoli kolmelta yöllä. Se oli ihanaa. Kotimaanmatkailun kruunasi YTV:n yöbussi keskustasta kotiin. Yöbussi ajoi tapansa mukaan kaikkialle paitsi ei Turkuun eikä lentokentälle, vaikka näitäkin piipahduksia jo alettiin odotella jossakin kohtaa Espoon kolkissa pyöriskellessä. Nyt olen sitä mieltä, että oikeastaan tahtoisin jatkossa ainoastaan ajaa aamuyöllä bussilla jossakin päin Suomea. En suoralta kädeltä keksi syytä siihen, että en näin tekisi.

Revisionismi

Aurinkoiset päivät - oliko niitä marraskuussa näin monta silloin kun minä olin nuori? Muistanko aivan väärin kaiken sen heltymättömän harmauden? Miten tässä nyt kaamosta itkee ja kitisee, kun joka toinen päivä on pilvetön taivas? Käykö pian ilmi, hyvät kunnat ja seurakunnat, että en sittenkään hiihtänyt kouluun röykkyistä jäätä pitkin ylämäkeä joka suuntaan? Oliko seitsemänkymmentäluvulla iloisia värejä?

Sortit

Valtavassa siivousprojektissa 2007 ollaan nyt pisteessä, jossa totean ettei tästä tällä erää tule tätä siistimpää. Ja kyllä täällä aika lailla siistimpää onkin kuin aloittaessa, mutta surullinen tosiasia on se, että minun kodistani ei koskaan tule sellaista kuin mummini koti. Parhaimmillaankin, juuri heti kaiken puunauksen ja raivauksen jälkeen, sekasorto vaanii reunamilla niin että aistin sen alati. Se vaanii, ja se alkaa pian levitä hiljaa ja kavalasti. Mummini kaltaisten ihmisten kodeissa on pelkästään puhdasta ja siistiä, siellä ei missään nurkassa piile sotkun siemen odottamassa hetkeään. Katson sellaisia ihmisiä ihmetyksen ja kateuden vallassa. Mahtaa olla upeaa olla sellainen.

Maalaisserkku Neuvostoliitosta, päivää

Kävin tänään suuressa maailmassa, ihan Isossa Omenassa saakka. Ensin ajettiin ohi sisäparkkiovesta ja haahuiltiin lasten pöytään, kaukaiseen syrjäulkoparkkiin. Sitten olivat hissit vaikeita. Meneekö tämä nyt ylös? Mikä hissi nyt kilahti? Meneekö tämä ylös?! Sitten pääsin isoon Prismaan, ja siellä vaipui aivoni ylikuormituksen alla. Kuka koskaan aavisti että maailmassa on niin kovin, kovin monta margariinimerkkiä? Ei meillä kulma-Alepassa ole! Leipähyllyt ei loppuneet koskaan. Niin paljon leipää! Ihanaa leipää.

Mikä on mun motivaatio?

Nyt se sitten tapahtui, että aloin parsia. En tiedä, kaipa se huomenna on otettava traktori ja lähdettävä sitä yläpeltoa katselemaan.
Sen haluaisin vielä tästä kodinhoidosta ja kunnon ihmisyydestä, että tässä vaiheessa prosessia olen reuhtonut, nostanut, kantanut, kurkotellut, kyyristellyt, jynssännyt ja kaikin puolin niin suuria määriä hikoillut, että jos maailmassa olisi oikeutta, olisin nyt laiha ja kiinteä. En näytä olevan. En ymmärrä.

Tarkoitus

On pimeitä ja uuvuttavia päiviä, ja on niitä päiviä kun ensin on omansa kanssa ja sitten sen jälkeen toinen erinomainen joku kertoo Henry Cowellin lapsuuspäivistä ja Kalifornian ison järistyksen vaikutuksesta niihin ja tuotantoon. Kun sellainen sattuu, että kerrotaan esimerkiksi sellaisesta asiasta ja samalla on lämmin ja hyvä olo, niin silloin ei voisi olla parempaa. Silloin sitä tietää minkä takia* täällä marraskuussakin vaan ollaan.

*Sen takia että kaikki on niin hienoa!

Uupumus, top 4

Tänään olen

• ollut putoamatta ikkunasta ja saanut ko. ikkunan puhtaaksi, vaikka siinä on kolme 6000 km2 kokoista lasia
• nähnyt vahingossa Spice Girlsin uuden videon. Välitän täten tiedon, jonka välittämistä varten Spice-tytöt ovat valmistaneet videonsa: he ovat kaikki laihoja ja heillä kaikilla on tissit.
• taistellut, paininut ja reuhtonut rikkinäisen monitorin kanssa koko matkan kellarikomerooni, hississä ja portaissa, lopulta ilman kuolonuhreja
• riitaantunut irkkisoftani kanssa. Uhrien määrä ei ole vielä selvillä.
  

Marraskuu

Laulavaisessa eskariryhmässäni on ollut hiljaista. Viime viikolla tapailtiin erittäin lyhyesti Tean kuolemattoman ärsyttävää "Tytöt tykkää pojista" -juttua, tällä viikolla ei kajahtanut yksikään sävel. Onko marraskuu lannistanut lapset? Onko musiikki kuollut heidän sydämissään? Where have all the flowers gone? How many roads must a man walk down?

Vaihde kakkoselle

Olen viime päivinä käynyt kotini kaaoksen kimppuun. Toistaiseksi urheasti ilman raivaustraktoria ja suurta roviota. On hauskaa havainnoida kuinka prosessi lähtee käyntiin huithapelin päässä - kun on parina päivänä vähäsen jynssännyt, alkaa nyt hiljakseen olla ihan siivousfiilis. Etenen silti hitaasti ja hötkyilemättä, mutta en ollenkaan niin kovasti hampaitani kiristellen ja saamattomana kuin ensalkuun. Erityisen hauskaa on huomata se, että siivoamiseen ja toimekkuuteen näyttää aivoissani kytkeytyvän ruuanlaitto. Olen sitäkin alkanut samaan aikaan harrastaa paljon innokkaammin ja laajamittaisemmin kuin ikiaikoihin. Kaikenlaiset vanhat hyvät reseptit putkahtelevat mieleen ja riennän niitä tomerasti toteuttamaan. Kohta kai ostan verhot, alan kutoa, parsia, opettaa kissoille temppuja ja kyntää yläpeltoa.

Valo

Joulukaahotus on minusta tympeää ja ignoroin sen katukuvassa ja lehdissä ja kaikkialla parhaani mukaan. (Joulu on mukava asia, se kaahotus marraskuusta alkaen tuolla maailmalla vain ei.) Mutta siitä minä tykkään ja iloitsen, että kaikkialla on taas jouluvalot. Siinä mielessä ollaan nyt tältä talvelta pahimman ajan ohi; auringottomuus ei ole vain kestettävämpää vaan suorastaan kaunista, kun keinovaloa kaikenlaisissa väreissä ja muodostelmissa on joka puolella. Energiaa siinä kuluu, mutta ei hukkaan. Eläköön mielialan nostatus!

Kirpakkaa

Bussi meni aivan nenän edestä illalla. Otti päähän. Harjoitin mielenhallintaa ja oivalsin, että seuraavaa odotellessa ehdin juuri sopivasti käydä kotona ja viedä ulos ne roskat jotka on pitänyt. Myöhästyksen aiheuttama reitinmuutos aiheutti varttitunnin kävelyn, ja silloin viimeistään ymmärsin että hyväksi oli kaikki vain. Ihana kirpakka pakkasilta! Ei palellut, tuoksui vain voimallisen hyvältä ja alitajunnasta vyöryivät kaikki pakkasiltojen tunnelmat. Perillä sain ruokaa ja viskiä ja loistavaa seuraa, ja jokerivoittona printterin. Ihmisen omia ihmisiä ei voita mikään.

Ei ihan Austenia

Näin elokuvan Becoming Jane. Se kertoo romanssista, joka ehkä jonkinasteisena oli olemassa Jane Austenin ja miehen välillä. Ymmärrän miksi elokuva on tehty; Austen on taas ja yhä ja ainiaan aika tavalla pinnalla, ja onhan kiinnostavaa hakea ihmistä tarinoiden takaa. Mutta jotenkin homma jää kuitenkin vähän idean asteelle. Jos romanssilla ei ole perinteistä onnellista loppua, sen pitäisi sitten elokuvana toimiakseen olla ainakin aivan kauhean koskettava ja hieno. Samoin auttaisi, jos tällaista austenmaista tarinaa kerrottaessa höysteenä olisi huumoria ja hauskoja sivuhahmoja, Austenin itsensä kuolemattomaan tyyliin. Tässä teoksessa jää kaikki vähän puolitiehen. Se on ihan mukava, mutta ei sen enempää.

Onnenhetkiä

Kävin pitkästä aikaa istumassa lentokenttäravintolassa ja join lasillisen viiniä erinomaisessa seurassa. Helsinki-Vantaa teki taas onnelliseksi. Siellä on valoa ja elämää pimeänä marraskuun päivänä, ja sumukin näyttää hienommalta lasiseinän läpi kentän yllä. Ja tietenkin siellä on aina se ainutlaatuisen levollinen ja onnellinen lähtemisen ja saapumisen, mahdollisuuksien ja suuren koneiston raksuttamisen tunnelma. Oi tyytyväisyyttä.

Pied tabor

Jälleen muuta maailmaa jäljessä löysin tämän. Siinä on epämääräinen hyvä tarkoitus, mutta oleellista on se että siellä on sanoja. Sanoja! Englanninkielisten sanojen merkityksiä tiedetään/veikataan, ja härveli kertoo millä tasolla tietäjä/veikkaaja härvelin omalla logiikalla suoritetun määrityksen mukaan on. Eilen klikkailin täysin hurmaantuneena ikiajat. Hyvänen aika kuinka minä tykkään sanoista.
(Toistaiseksi taso 45, ylimmillään, täällä.)

Uljas uusi maailma

Etsimme eskarilaisten kanssa kuvasta N-sanoja. N on vaikea äänne lapsen hahmottaa sanasta, mutta tällä kertaa törmättiin myös odottamattomaan vaikeuteen. Kun lapset olivat omatoimisesti maininneet muut relevantit sanat, osoitin jäljellejäänyttä neulan kuvaa ja kysyin mikä se on. Sitten avitin kertomalla että sillä ommellaan. Kankaaseen. "Naula!" "Kudinpuikko!" "KEPPI!"
Umm. No se on neula. Neulalla ommellaan. Entäs tämä tässä neulansilmässä? Kun ommellaan, on neula ja..? "NARU!"

Täti paasaa taas

Kävin tänään HIV-testissä aids-tukikeskuksessa. En siksi että elän hurjaa suojaamattoman irtoseksin ja suonensisäisten huumeiden elämää, vaan siksi että olen ehtinyt elämässäni olla parisuhteissa, ja parisuhdekumppaneillani on ennen minua ollut muita parisuhteita, ja niin edelleen ja niin pois päin. Se riittää. Se ihan tavallinen eläminen vain. Viimein sain siis tämän asian aikaiseksi, ja tämän kokemukseni perusteella suosittelen kaikille tähän tarkoitukseen nimenomaan aids-tukikeskusta. Aivan ältsin hieno kahviautomaatti on siellä heillä, josta ihan ilmatteeksi saa kaikkea frappucino lattea. Se jauhaa ne pavut siinä! Ja sitten on heillä ihana henkilö, ja testi jossa saa heti saman tien tietää jos hiviä ei satu olemaan. (Jos kiehtova testinauha näyttääkin siinä positiivista, sitten tarkistustulosta pitää odotella muutama päivä, mutta kummiskin.) Ja vielä saa sieltä kondomejakin. Kaikki on siellä kovin mukavaa ja sujuvaa.
Niin joo, negatiivinen oli tulokseni. Keitänpä sen kunniaksi vaikkapa kahvit.

Puunaamat

Olen saanut lahjaksi Australian elokuvataiteen helmen Weird Ones, ja nyt sen ylsin katsomaan. Herttaisen kömpelöä kaikilta osin, mutta palkinnon siinä kategoriassa vie täpärästi atleettinen Ariane Degeus, jota pökkelömpää näyttelijää en ole hetkeen nähnyt. Laitettaisiinpa hänet joskus samaan kohtaukseen Steven Seagalin kanssa! En osaa kuvitella millainen olisi vaikutus maailmankaikkeuteen, mutta jotakin hienoa sen olisi oltava. Lupaan tässä ja nyt, että jos sellainen elokuva tehdään, minä rikon pyhän valani Steven Seagal -leffojen suhteen ja katson sen.

Meta

Tänne johtanut hakutermi: IHANA KOFFIN KULJETTAJA.
En pääse tästä yli. Menetän yöuneni. Miksi en ole koskaan kirjoittanut ihanasta Koffin kuljettajasta? Millainen hän on? Ajaako hän Koffin hevoskärryjä, vai kapakkaratikkaa, vai kuljetusautoa? Onko hän mies vai nainen? Millainen tarina on johtanut siihen, että häntä etsitään intternetistä kiihkein isoin kirjaimin? Oliko se rakkautta ensisilmäyksellä, hänen ajaessaan ohi jollakin Koffin kulkuneuvolla? Vai tapahtuiko jotakin enemmän? MINUN ON SAATAVA TIETÄÄ!

Whedonia kansalle!

Katsokaapa kanssaihmiseni tätä: sanovat, että Joss Whedon tekee taas telkkaria! Tämä tuli nyt täälläpäin siinä määrin puskan takaa, etten edes heti ensalkuun osaa olla asiaankuuluvan täpinöissäni. Vähäsen sulateltuani kiidän luultavasti hakemaan kuohujuomaa ja kaivan kaapista serpentiinit.
Sulateltuanikaan osaan tuskin olla asiaankuuluvan innoissani Eliza Dushkun mukanaolosta, koska jonkin aivokemian häiriön takia en ole koskaan Elizan suurenmoisuutta kyennyt hahmottamaan. Mutta ei hän minua haittaakaan, kunhan on Whedon!

Askartelun mestarit

Hyvää isänpäivää!
Torstaina paketoin neljä- ja viisivuotiaiden kanssa avaimenperiä, jotka he olivat isilleen valmistaneet. Tämä tapahtui meillä siten, että Maailman Käytännöllisin Ihminen, Taijamai, antoi lapsille iloisenvärisiä aanelosia. Sitten lapset syrttäsivät kukin kykyjensä mukaan paperin avaimenperänsä ympärille enemmän tai vähemmän epämääräiseksi mytyksi. Sitten Maailman Käytännöllisin Ihminen, Taijamai, otti isosta rullasta läpinäkyvää pakkausteippiä, sellaista millä teipataan kasaan pahvilaatikoita, ja läiskäisi sitä sattumanvaraisen kokoisia palasia sattumanvaraisiin kohtiin myttyä. Sitten lapset piirsivät myttyihin, teipin lomaan, kuvia ja kirjoittivat nimensä. Jos eivät nämä tekeleet hellyttäneet isien sydämiä, niin kiveä ovat.

Saarnastuolista tänään

Vieläkin törmää perinteiseen Danny ja Kuusamo -ajatteluun urbaanista elämisestä: "Ihmiset ei tunne edes naapuriaan. Kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee." Paljon on sitä koulukuntaa, että onhan nyt jotenkin ahdistavaa ja väärin, ettei rupattele iloisesti naapuriensa kanssa joka päivä. Että kenen kanssa sitten, jos ei edes sen joka asuu ihan vieressä? Mitä? Missä on kaikki yhteisöllisyys? Mitä?!
Naapurit ovat epäilemättä valloittavia ihmisiä, ja heidän kanssaan on äärimmäisen kätevää olla ystävä jos niikseen osuu. Hehän ovat ihan siinä! Mutta entä jos ei osukaan niikseen? Entä jos he eivät tykkää Neil Stephensonista, kuohuviinistä, Fireflysta ja bussilla ajamisesta ilman määränpäätä? (Ja romanttisista illoista takkatulen ääressä sekä pitkistä kävelyistä hiekkarannalla?) Entä jos heitä ei naurata se mikä minua?
Juuri nyt jaan naiseni Tokiossa iloa, kun hän siellä Tokiossa eläytyy viime sunnuntain bileisiin videotaltioinnin kautta. Samalla pelaan Scrabblea ystäväni kanssa, joka on Lontoossa. Vähäsen vilkuilen tässä myös halpoja lentoja Cambridgeen uutenavuonna, että saan siellä lumessa grillata pihalla. Illemmalla ajan bussilla Kallioon oman ihmiseni luokse olemaan onnellinen, ja toivon että sitä ennen ehdin kuulla kuinka Brisbanessa sujui harrastaminen tänään. Haluaisin voida halata kaikkia ihmisiäni juuri nyt, mutta tärkeämpää kuin se on se, että he ovat minun ihmisiäni. Sitä ei päihitä se saavutus, että kodin ovi sijaitsee minun kotini oven vieressä.

Oodi Postille

Tänään sain postikortin Romaniasta. Se tietenkin ilahdutti, ja erityisbonuksena vielä myös osoitekentällään. Kortti tuli perille käytännössä tiedoilla [Taijamai], Espoo, Finland. Matkan varrella ovat Suomen postin ihanat henkilöt erilaisin käsialoin vetäneet osoitekohdasta yli asioita ja lisänneet toisia asioita. Nuoruudessa sain kerran Italiasta kortin, jonka kirjoituspuolen koko pinta-alan peitti ystäväni piirtämä kartta silloisesta kotilähiöstäni. Siinä näkyivät K-kauppa, kapakka, bussipysäkki ja iso rasti minun kotini kohdalla. Postin ihanat henkilöt olivat postinumeron sun muiden virallisten asioiden lisäksi lisänneet karttaan maamerkkejä. Että postitoimisto tässä, kampaamo tässä. (Kartan vasempaan yläkulmaan oli ystäväni ahtanut pienellä käsialalla terveisensä Italiasta: "Hukkasin kengät.")

I'm afraid that I was very, very polite

Pikkuisen pojan nenästä tulee hiukan verta. Häntä paijataan ja putsataan. Hän kertoo kyyneleisesti mumisten tilanteesta, joka tähän johti: "Muminaa muminaa thing muminaa it in my nose muminaa. I said: no thank you!"

Näköradio

Yksinkertaiset asiat ovat usein nerokkaimpia. Tässä tapauksessa sellainen yksinkertainen asia, että laitetaan radiostudioon kamera ja ruvetaan näyttämään televisiossa sitä, kun radiojuontajat istuvat siellä ja puhuvat. Jo ammoisina aikoina tämä kaistapäinen konsepti lumosi minut täysin, kun kakkoselta katselin YleX Aamua. Tänään olin ensimmäistä kertaa (kauan ja hartaasti odotettuani. Kauan ja hartaasti.) tilaisuudessa katsoa televisiosta kuinka YleX Iltapäivän Tuomas ja Olli istuvat. Yhtä lumoavaa oli kuin ennenkin. Että ne istuvat kiehtovasti!
Televisio kantoi tänä harvinaisena katselupäivänäni myös tietoa maailman pahuudesta. Vaikeata sulattaa moista.

Musical musings

Toisessa esikouluryhmässäni on musiikista innostunutta väkeä, ja aina kun piirretään kuvia, kaikaa siellä laulu, jota on minun turha edes yrittää kokonaan tukahduttaa. Ilouutisena on nyt se, että ainakin hetkellisesti näyttää siltä että Ari Koivunen on saanut väistyä. (Halleluja.) Nyt laulettiin kovaa, korkealta ja epämääräisin sanoin Kolmatta naista: "Tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa! MIELIN MÄÄRIN KAHVII JA TUPAKKAA!" Tämä lämmitti ikääntyneen opetädin sydäntä melko tavalla. Nyt täytyy vain keksiä, miten saadaan Ari pysymään poissa pikkupoikien repertuaarista jatkossakin.

Älä tule puu!

Oli juhlat, ja siellä oli paljon lapsia ja aikuisia, ja kakkua ja kuohuviiniä. Ynnä muita vastaavan onnistuneita asioita. Minut päästettiin ensimmäistä kertaa sitten elokuun pelin kimppuun, eikähän siitä tietenkään mitään hillittyä tai järjellistä seurannut. Onneksi muutkin pelasivat, ettei ollut kauhea epäkorrektius ja tylyys vain minun yksin rellestäessäni.
Marraskuussa tarvitsee ihminen tuollaisia tapauksia.

Asian ydin

Kolmevuotias: "My tractor is lost, mommy."
Äiti: "Oh. Let's look for it. Is it the big one or the small one?"
Kolmevuotias: "It's lost."
Äiti: "Yes... Where did you play with it, honey?"
Kolmevuotias: "It's lost."

Kuvataide

Lankesin epähuomiossa kardinaalivirheeseen ja yritin tunnistaa asian lapsen piirroksesta. "Is this a bunny?" kysyin otuksesta, jolla oli valtavat korvat. "It's a bear!" sanoi lapsi. "So it is! A bear!" sanoin minä kiireesti. Toista kertaa en erehtynyt; seuraavasta, täysin identtisestä eläimestä en esittänyt hupsuja arvauksia vaan kysyin suoraan mikä se on. "It's a bunny."
Samassa piirroksessa oli myös tulivuori ("Pulcano"), josta laavavirta valui kiemuraisena joka puolelle ja tuhosi kaiken. Myös linnut taivaalla. "The lava kills them! It makes them chickens! I like chickens," sanoi lapsi tyytyväisenä.

Alkemiaa

Niitä aamuja: heräsin ihan liian lyhyen unen jälkeen, kissa hakkasi makuuhuoneen ovea hellittämättä, tuleva työpäivä ärsytti, kaikki ärsytti, kompastuin kahteen kissaan horjuessani kohti kahviani, kivahdin kiukkuisesti jääkaapille, kissalle, valokatkaisijalle ja sukille.
Sitten sain kahvia, aamuradion soimaan, ja luonnoton marraskuun auringonpaiste kylvetti minua hyvyydessä. Hmph. Ehkä nyt sietää olla olemassa.
Pari kierrosta addiktiivista klikkailupeliä, Overheard ja Fugit. Toinen muki kahvia. Aika mielettömän kiva aamu, oikeastaan. Mahtava sää! Tosi kivaa kun on just sellainen työpäivä tulossa kuin on. Aika mukavia tyyppejä nuo minun kissat. Valokatkaisijasta olen aina ollut sitä mieltä, että se on erityisen hyvässä paikassa.

Huithapelin valituslaulu

Jos joskus yrittäisi siivota (sitä sattuu käsittääkseni joillekin ihmisille), niin vaikeata olisi, koska on kirjoja joka paikassa. Suuria määriä energiaa kuluu siinä, kun siirtelee kirjoja paikasta toiseen ja kolmanteen ja takaisin, ja kehittää keinoja siivota niiden ympäri. Voisin sitä paitsi käyttää vaatteille niitä vaatekomeron hyllyjä, joissa on kirjoja.

Ihmisyyden yhteisyys

Kielissä on sanoja, joita muissa kielissä ei ole. Se on hienoa. Laajalti sivistymättömänä ihmisenä tiedän tämän omakohtaisesti vain englannin ja suomen välillä; ignore ja jaksaa, ja niin pois päin. Ryhdyttyäni käyttämään englantia päivittäisenä keskustelukielenä yllätyin kuitenkin siitä, että nousi esiin erityisesti yksi käsite, jota ilman en näytä laisinkaan pystyvän inhimilliseen kommunikaatioon. Se on reippaus. On niin, että en päivääkään saata olla puhumatta reippaudesta. Tätä en ollut lainkaan huomannut ennen kuin käyttökielestäni puuttui se. Mutta niin se on. Koko ajan on joko itseä tai jotakuta toista kannustettava reippauteen, kehuttava reippaudesta tai haikeasti kaivattava reippautta tulevaksi. Siihen itseen tai toiseen.
Ratkaisin lopulta tämän perustavan dilemman siten, että ignoroin (ha, näettekös) kokonaan sen ettei englanninkieli tunne elintärkeää käsitettä. Antamatta minkään häiritä, vakaana kuin höyrylaiva minä jatkoin sanani käyttämistä. Ja katso: niin ovat vääränkieliset ihmiseni tulleet näkemään valon. Yksin en enää nykyään joudu reippaudessa elämään, vaan kaikki on kuten olla pitää: "I'm being so reipas right now," sanovat ihmiseni harva se päivä, ja "I'm so lacking reippaus today."

Retrospektiivi: Archibald Alec Leach

Katsoin, kun nyt kerta aloitin, myös The Awful Truthin, joka on vähemmän viisas kuin Holiday mutta silti aika fiksu. Ja reipas. Hauska myös, ja siinä on erityisenä bonuksena Asta, tuo luonnenäyttelijä ja koirien koira. Oikeasti, Asta on aivan mahtava. Myös, ja erityisesti, Bringing Up Babyssä, jonka voisinkin seuraavaksi jostakin kaivaa katsottavaksi. 30-luku kyllä totisesti oli Hollywoodin kulta-aikaa.

Kultainen häkki

Katsoin elokuvan Holiday, jossa Cary Grantin on osattava pitää kiinni elämäntavasta joka on hänelle oikea, ja ymmärrettävä kuka on oikea ihminen tekemään sitä hänen kanssaan. Tarina siitä, kuinka helposti joskus voi epähuomiossa ajautua itselleen aivan väärään tilanteeseen, ja kuinka paljon rohkeutta vaatii muiden odotuksista huolimatta kääntyä siitä takaisin. Se on joka katsomiskerralla yhtä nerokas. Siinä on viisautta ja lempeyttä ja tarkkanäköisyyttä (jotka kaikki ehkä aivan erityisesti kiteytyvät ihanan Lew Ayresin tekemässä alkoholisoituneen veljen hahmossa). Ja hurmaavia boheemi-ihmisiä.

Ei mitään hätää

Pienen tytön piirroksessa on kaupunki, ja taivaalla aurinko ja lintu. Hän näyttää piirrosta ja huomauttaa rauhoittavasti: "Tää lintu aikoo sitten väistää tän auringon."

Heroes

Ratikassa oli uuvahtanut, elämää nähnyt mies. Niin uuvahtanut, että varmistin hengittikö hän. Koska hengitti, mutta oli kuitenkin kovin syvässä poissaolon tilassa, tilattiin vartija huolehtimaan hänestä. Matkalla sille pysäkille jolle vartija oli tulossa meitä vastaan kävi niin, että mies kuukahti penkiltään lattialle kovasti hankalaan asentoon, ja päälleen. Ratikka oli täynnä, enkä tungoksen läpi heti nähnyt että näin oli tapahtunut. Ennen kuin osuin huomaamaan tilanteen, valitsi ratikallinen helsinkiläisiä ja muita kansalaisia reagoimistavakseen jonkun seuraavista: 1) katse luodaan kattoon ja mietitään kauppalistaa, 2) katse luodaan käytävän tukkivaan lyyhistyneeseen uteliaana ja paheksuvana, 3) astutaan lyyhistyneen yli varoen osumasta hänen paheksuttavaan olemukseensa. Kyllä oli ihmetys suuri, kun minä ryhdyin esittelemään harvinaista ja kallisarvoista supervoimaani, ällistyttävää kykyä tarttua henkilöä olkapäästä ja tiedustella kuinka hän voi.

Pragmaattista ajattelua

Luin esikoululaisille Krystyna Turskan 70-luvulla kuvittaman version puolalaisesta kansantarusta Krakovan taikuri ja paholainen. Siinä taikuri koettaa olla paholaista viekkaampi, ja paholainen taikuria, ja lopulta päädytään jonkinlaiseen pattitilanteeseen; taikuri on kuussa paholaiselta turvassa, mutta ei voi koskaan tulla sieltä alas. Tarina on lapsille haastava ja siitä täytyy aina keskustella melko tavalla. Tänäänkin käytiin vilkasta keskustelua molemmissa ryhmissä. Osa lapsista ymmärsi osapuolten jekut, ja lähes kaikki ymmärsivät juttelun jälkeen, että tarinan lopun voi nähdä yhtä aikaa sekä onnellisena että onnettomana taikurin näkökulmasta. (Kunhan kaikki ensin ymmärsivät mitä "onneton" tarkoittaa.)
Ensimmäisessä ryhmässä viittasi pieni tyttö kiivaan filosofisen pohdinnan tuoksinassa ja otti esiin polttavan aiheen, johon ei oltu aiemmin puututtu: "Mutta entä se musta lika sieltä savupiipusta? Miksei se taikuri ole tuossa lopussa yhtään likainen?"
"Niin, tuota, se noki, juu... No, tuota, ehkä se taikuri on... taikonut itsensä puhtaaksi?" ehdotin heikosti, ja keskustelu jatkui siitä, miten kauan taikurin on odotettava kuussa, ja saattaako hän koskaan päästä sieltä pois. Äskeinen tyttö oli hiljaa, kunnes viittasi uudelleen: "Se ei varmaan osunut siellä savupiipussa seiniin, ja siksi se ei tullut likaiseksi!"
Toisessa ryhmässä pohdittiin samoja kysymyksiä, paitsi ei taikurin likaisuutta (mitä lie siivotonta porukkaa). Taas oli aiheena se, saattaako taikuri koskaan päästä takaisin maahan, ja jos niin millä tavoin se voisi toteutua. "Ehkä se voi odottaa että se paholainen saadaan kiinni ja laitetaan vankilaan?" ehdotti pieni poika. Taaempaa sanoi toinen pieni poika innostuneena: "Täytyy hankkia se kakkonen!"
"... Kakkonen?" sanoi ope, taaskin melko heikosti.
"Se jatko-osa!"

Product placement

Uusin ruokavillitykseni ovat Saarioisen keitot. (Edellinen oli Kitchen Joyn panang curry chicken, sitä edellinen joskus aikanaan ne HK:nko ne on ne Potku-kanansiivet ja chilidippi.) Niitä on niin monta! Ja ne ovat niin hyviä! Pinaattikeittoa syön kananmunan kanssa nyt harva se päivä, ja porkkanasosekeittoa myös. Ilman kananmunaa. Kasvissosekeitosta tykkään kans, ja kanakeitosta. Ja herkkusieni- ja katkarapu-, ja... Nyt mulle tuli kauhea nälkä. Että piti. Emminä rupee enää. Pirun keitot.

Aikamatkailua

Olen viime päivinä kaivanut esiin levyjä, joita en ole kuunnellut ikiaikoihin. Bob Marleya, Clannadia, J. Karjalaista. Dire Straitsia ja Suurlähettiläitä. Aika hienoo kaikki. Musiikki tekee vähän saman kuin hajumuisti - kun jonkun nostalgisen kappaleen kuulee ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan, se sillä ensimmäisellä kuuntelulla saattaa väkevästi siirtää ihmisen menneeseen tilaan ja tunnelmaan. Kun pari vuotta sitten kuulin Dire Straitsin Heavy Fuelin, sinkouduin odottamatta takaisin lukioluokkaani, jossa poikaystäväni ruutupaita ylläni soitin umpirakastuneena sitä laulua repeatilla kaikki välitunnit luokan yhteisellä mankalla. Whoah. (Tämä tapani ei ymmärrettävästi pitemmän päälle saavuttanut valtavaa suosiota luokkatovereiden joukossa, mutta siitäkös silloin viis. Epäromanttiset möllit!)

Valitse vihollisesi

Minun kotiani pitäisi siivota. Enkä tarkoita että vähän huiskauttaa imurilla, vaan pikemminkin että vähän huiskauttaa raivaustraktorilla. Sellaiseen voidaan päätyä, jos ympäristölleen sokean huithapelin seurana asuu vain yhtä huithapeleita kissoja. Tänä aamuna kuljin taas räjähtäneen asunnon poikki noutamaan aamukahviani, ja ajattelin että hyvä tavaton, täällä on pakko alkaa raivata jotakin kohtaa. Ajattelin tätä hyvin ankaraan sävyyn. Sitten join mukillisen kahvia ja huithapeloin. Huithapeloin enkä muistanut enää ollenkaan koko ankaraa ajatustani. Mutta sitten syöksyi sisäinen käytännön ihmiseni viimein toimeen. Havaitsin loikkaavani koneelta pystyyn, laukkaavani etsimään välineitä, ja peseväni makuuhuoneen ikkunan. Valtavalla vimmalla pesin sen. Joka välistä. Että se on nyt sitten kohtalaisen puhdas. Nyt juon kahvia ja huithapeloin. Kiva että tuli siivottua.

Epookkikomediaa

Kaari Utrion uusin, Ilkeät sisarpuolet, jatkaa Utrion viimeaikaista 1800-lukuisuutta, mikä on ihan kiva, vaikka lapsuudesta on jäänyt heikkous hänen keskiaikatuotantoonsa. Tällä kertaa ollaan Porissa, Turussa ja Helsingissä 1820-luvun lopulla, ja kaupunkikuvaus on totutun yksityiskohtaista ja herkullista. Naisasia on ehkä vähän tavallista alleviivatummin esillä tässä teoksessa, mutta sattuuhan sitä. Hyvä asiahan se on, vaikka vähän rautalangasta väännettynäkin. Hotkaisin kerralla kirjan, jo ihan siitä ilostakin että se on suomea. (Miksi en saata enempi lukea suomenkielisiä kirjoja? Miksi?) Sanon nyt kummiskin toiveikkaana, että olisi kiva joskus vielä saada lisää keskiaikaakin...

Elämän ihme

Tapasin eilen uuden ihmisen. Hänestä on tuleva kummipoikani. Upouusien ihmisten tapaamisessa on aina taikaa - se levollisen mutta väkevän poikkeustilan tuntu, joka heidän ympärillään muutaman ensimmäisen päivän ajan vallitsee.

Yhtä en takaisin saa

Kävelin tänään reitin, joka oli koulutieni kun olin ala-asteella. Olipa voimallinen nostalgia. Kuten monilla ihmisillä, on minullakin unissa usein taustana lapsuuden maisemat ja paikat, ja siksi oli suorastaan tiettyä epätodellisuuden tuntua siellä nyt ikiaikojen jälkeen kulkiessa. Kuin olisin astunut johonkin uneeni. Way cool.
Kävelyn päätteeksi ostin markkinoilta arvan ja voitin keltaisen R-kioskin lippalakin.

And now for something completely different

A gift to the exceptionally lovely English-speaking audience that surely I would have if not for the language thing:

Tankeros Love, by Kivikasvot

Hey hey hey baby, I love you
And if you love me too, then I love you three four five
Hey can't you see that's me
Do you know lumiland? Do you know poroland? Do you know ruskaland, and dangerous dangerous love?

Made in Finland, made in Finland
Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä toiset voita
Sibelius, sauna ja sisu
Ne on made in Finland

Hey hey hey lady, I want you
And if you want me too, bring two tea to thirty-two
I wait for you, you, you. Do you know vihtaland? Do you know Untoland? Do you know Urkkiland, and dangerous, dangerous love?

Made in Finland, made in Finland
Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä toiset voita
Höyhenet, terva ja viina
Ne on made in Finland

Hey hey hey baby, I talk to you
And if you talk me too, then I talk you three four five
Hey can't you see that's me
Do you know lätkäland? Do you know mölliland? Do you know härmäland, and dangerous, dangerous love?

Made in Finland, made in Finland
Hakkaa päälle Suomen poika, ettei meitä toiset voita
Pursiainen, Salin ja Viren
Ne on made in Finland

Sisu in Finland
Sauna in Finland

Verta pakkiin Suomen poika, ettei meitä toiset voita
Dangerous love and me, ne on made in Finland

Terve mieli köyhässä ruumiissa

Toisin kuin jotkut, Kaari Utrio on kirjoittanut uuden kirjan. Niin ovat tehneet muutamat muutkin kirjailijat. Yllättävää sätkähtelyä, johon eivät kaikki kirjailijat suinkaan lähde. Jotkut ne pysyvät lujina. Joka tapauksessa minä ostin Akateemisesta tuhatkunta kirjaa eilen, mikä tulee kostautumaan ruokarahan loppuessa. Mutta kerrankos sitä. Tai tosi monta kertaa.

Se onnea on

Taas on henkilö löytynyt ohjaamaan minut hyvyyden lähteille. Katselen sarjaa The Secret Life of Machines, joka on suloisimman kotikutoinen tv-sarja kokemushistoriassani. Tim Hunkin jo pelkästään puhuukin niin, että sydän heltyy. Ja lisäksi opitaan kuinka ompelukone toimii!

Mosh, Snowball!

Eilen ja tänään on minun maailmaani hysteriaa lähestyvällä tavalla ilahduttanut tanssiva kakadu. (Flash, sori.) Nähtyäni sen nauroin vedet silmissä ja mahaani pidellen jonkin aikaa, kunnes kykenin jakamaan linkin muiden ihmisten kanssa. Sitten hihitin uudelleen itseni täysin voimattomaksi, kun vain ajattelin sitä. Puhumaan en ole oikeastaan sittemmin kyennytkään, kun nauruntursketta vain tulee.

Uhmaikä

Tänään hyvin aikaisin aamulla, pohtiessani ylösnousua, kantautui lämpöpatterin kautta korvaani pienen lapsen jämäkkä toteamus: "Eeeeeeeeeeei! En mene kylmään suihkuun."
Keskustelin äsken reittioppaan kanssa siitä, miten minun kannattaa matkustaa lentokentälle ottamaan vastaan ei vain yhtä vaan kahta rakasta ihmistäni, jotka maailman tuulet tuovat luokseni lähekkäisillä lennoilla. Reittioppaan mielestä kannattaa kävellä 10 minuuttia junalle. "Eeeeeeeeeeei! En mene junalle," sanoin reittioppaalle. Kun myöhemmin tänään paarustan kohti asemaa, yritän muistaa lähettää lämpimän ajatuksen sielunkumppanilleni suihkussaan.

Tyttö sinä olet tähti

Katsoin Stardustin. En ole lukenut sitä, vähäsen noloa. Mutta nyt ehkä viimein saan aikaan lukea, koska leffassa jotkut kohdat tuntuivat sellaisilta, että ne olisivat juuri kirjassa kivoja. Robert De Niron tarina on elokuvassa parasta, ja toiseksi parasta on Claire Danes, jolle vaalea peruukki sopii kauhean ihanasti. Kyllä se on niin kaunis. Kolmanneksi parasta ovat kummitukset. Kokonaisuutena en lumoutunut aivan rajattomasti teoksesta, mutta kiva se kummiskin oli.
Ai niin, ja Michelle Pfeiffer. Kaunis, kaunis.

Helvetti maan päällä

Aurinko paistaa todennäköisyyksien vastaisesti, ja elämä on ollut minulle hyvä. Siksi rohkaistuin lähtemään vaateostoksille. Sitähän se taas oli: kaikki pukukoppiin kannetut housut putosivat päältä saman tien, taikka vetskari tai napit eivät mahtuneet laisinkaan kiinni. Lahkeita käärin tietysti kaikesta puoli metriä. Kopin ovi ei mennyt kunnolla sulki vaan jäi siihen rako. Muut kopit olivat pysyvästi varattuja, paitsi se jossa ei ollut minkäänlaista lukkoa enää jäljellä. Takille ja laukulle ei ollut koukkuja, ja kokeiltavaksi kannettuja vaatevuoria ripustelin oven tirkistysraon peitoksi. Tuli hiki tietysti, ja pissahätä ihan heti koppiin astuttua. Riisuin ja puin, juoksin etsimään sitä kokoa joka osuisi putoamisen ja puristamisen väliin, ja riisuin ja puin. Kiukkuisen uhmakkaana lähdin lopulta kassaa kohti mukanani kahdet erilaisilla tavoilla epämääräisesti istuvat lahjevaatteet, ja matkalla tempaisin rintaliivihyllystä sokkona jotakin käteeni. Tässä ei #¤%& lähdetä enää lähellekään mitään koppeja! Nyt suorinta tietä Alkoon!
Kotona kävi ilmi, että omistan nyt rintsikat, joissa on mustia sydämiä ja Ressu. Koko on ällistyttävää kyllä oikea.
Tätä en taas vähään aikaan tee. Kippis!

Inventaario

Kävellessäni tänään räntäsateessa ajattelin muunmuassa sitä, kuinka huvittava klisee on se, että naiset muka raahaavat käsi- tai muissa aina mukana kulkevissa laukuissaan aivan erityisen kauheasti kaikkea sälää. Minäkin olen nainen, eikä mulla ole nytkään laukussa kuin kirja, aikataulukirja, suklaalevy, nenäliinapaketti, 1000 irtonenäliinaa, tamponipaketti, 1000 irtotamponia, 1000 yksittäispakattua sidettä, laastaripakkaus, Post-it -lehtiö, mp3-soitin, paristopakkaus, flunssajuomaa, särkylääkettä, antihistamiinia, pseudoefedriiniä, hiuslenksu, hiusklipsi, 1000 kynää, 2 huulipunaa, ripsiväri, luomiväri, kaksi rasiaa syöpää aiheuttavia kanelipastilleja, kolmen asunnon avaimet, passi, korkkiruuvi, sukat, kolme tulitikkurasiaa ja Lontoon kartta. Ja roskia. Ja lompakko ja puhelin. Tarjoan kaljan, jos jollakulla miehellä on vähemmän tarvikkeita kannossa. (Jätetään ne kuukautistarvikkeet pois laskuista siinä.)

Kun vain pitkä on tie

Ajelin taas veljyeni seurana ratikalla ees taas. Minusta ratikalla ajaminen menee oikeastaan hukkaan, kun sillä halutaan paikasta A paikkaan B ja kirotaan tungosta ja viivästyksiä. Ratikassa pitää istua kiireettä ja päämäärättä ja katsoa kaunista Helsinkiä. Muillakin linjoilla kuin kolmosella - 1A on hurmaava! Pitää asettua ratikan rytmiin ja huojuntaan ja olla kaikessa rauhassa. Se on meditatiivista. Olen siellä aina aika onnellinen.
Tänään näin siellä myös vaeltavan sohvan. Ensin se odotteli ilmeisesti kadun ylitystä Hesarilla, myöhemmin illalla se nojaili kaiteeseen Hämeentiellä. Toivottavasti silläkin on levollinen ja tyytyväinen olo turisteeratessaan.

Inhimillistä draamaa

Tänään oli päiväkodissa dramaattisia tilanteita. Yksi niistä liittyi televisiosta irronneeseen scart-piuhaan, joka sai kolme tätiä vääntelemään käsiään pitkähkön ajan. Toinen liittyi traagiseen jonossaetuilemistapaukseen. Pieni poika johdatti minut lasten vessaan, jossa huolellisesti rekonstruoitiin koko karmiva tilanne: "I was, like, here." (Poika siirtyy kolme askelta vasemmalle.) "She was, like, here. Then I, like, went here, like this, but she came here like this, and she went in there, like this, even though I was, like, here!" Tällaisesta oli meidän kaikkien ymmärrettävästi vaikea toipua.

What would Batman do?

Tulin taas ystävällisen ihmisen taholta johdatetuksi virkistävien vetten ääreen. Tällä kertaa ovat sieluani elähdyttäneet Dr. McNinja sekä The Order of the Stick. Ei silleen että olisin mikään nörtti, mutta jätinpä kuitenkin lähtemättä tänään minnekään liikkeelle, koska piti lukea roolipelisarjista. Erityisesti hurmaa silti kyllä tohtori Ninja. Sitä lukiessa ei syksy mahda ihmiselle mitään!

Onko tuo lehmä ikkunani takana?

Nyt on sillä lailla maailma järkkynyt, että olen lukenut Neal Stephensonilta kirjan, joka ei ole ainutlaatuisen nerokkaan loistava. Sen nimi on Zodiac. Ei tarvitse lukea sitä, ellei jo ole. Se on kuulemma Nealin toinen koskaan julkaistu romaani. Kaipa se on jonkinlainen selitys. Paitsi kirjoitusvirheille se ei ole selitys, hyvä kustannustoimittaja.
En kuitenkaan lannistu enkä anna maailman sieluani synkistää. Cryptonomiconin ja Barokkisyklin (eläköön rakas suomeni kieli!) ylivoimaista hohtoa ei voida yhdellä hudilla himmentää. Kirjoita lisää, Neal, ja pian.

Ajan hermolla

Alkukodissani katsottiin tänään televisiosta Eurovision tanssikilpailua. Tai mikä sen nimi onkaan.
"Onks tää se, joka oli joskus tosi kauan sitten?"
"On."
"Onks tää se, jonka Suomi voitti?"
"On."
"Iik, tää on niin jännää etten mä pysty istumaan! Suomalaiset, te ootte niin hyviä! Iik! Mua jännittää!"
"Niin tota, me siis tiedetään jo että... &#¤% antakaa enemmän pisteitä Suomelle! Mikä teitä vaivaa?!"
"Mä kannatan Irlantia! JA SUOMEA! Iik, Suomi sai taas pisteitä!"
"SUOMELLE KYMMENEN PISTETTÄ!"
"IIIIIIK!"

Jälkijättöisyys

Luulen, että minulla on parvorokko. Sitä liikkuu päiväkodeissa. Koska en viikko sitten sijaistaessani tullut huutaneeksi lapsille, että "Vade retro, sinä taudin pesäke!" enkä muilla tavoin estäneeksi heitä halaamasta minua sekä istumasta sylissäni, odotan nyt mielenkiinnolla yleistyneempää ihottumaa, joka vähitellen muuttuu verkkomaiseksi kuvioitukseksi etenkin raajoissa. Kasvoissa olivat oikeaoppiset oireet jo eilen. Mihin minä oikein lapsuuteni käytin, kun en ilmeisesti tätä silloin suorittanut?

Linjauksia

Pieni poika kertoo tanssineensa valssia tytön kanssa. Pieni tyttö kertoo tanssineensa myös valssia tytön kanssa samassa tilaisuudessa. "Tytöt voi mennä yhessä naimisiin," huomauttaa pieni poika tähän relevantilla tavalla. "Niin, mutta niille ei tule lapsia," sanoo pieni tyttö huolettomasti ja pomppii pois.

En jousta

Harmaata, kylmää ja märkää. Kaikki ymmärtävät, että on omenaherkun aika. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä, millaista omenaherkku on. Se ei todennäköisesti ole sitä, mitä juuri nyt ajattelette. Sen olen pitkän elämäni aikana oppinut.
Omenaherkussa on uunivuoan pohjalla omenanpalasia runsaassa siirapissa ja sokerissa. (Runsaassa.) Myös siinä on kanelia. Sen jos unohtaa, ei hyvä seuraa.
Päällä on voisulaan sekoitettuja kaurahiutaleita oikein paksusti. Kauraa pitää olla paljon, paljon enemmän kuin omenaa.
Kun se tulee uunista, se on omenaherkkua. Muut ovat jotakin muuta, esimerkiksi omenahyvettä.

Suloisia identiteettikriisejä

Näin Kansallisteatterin Muumipapan ja meren. Tykkäsin; lavalla oli rinnakkain muhkea muumi ja ihminen, joka puhui muumin äänellä, ja se toimi. Kiinnostava ratkaisu.
Tove Jansson oli kovin viisas.
"Eläminen on ihanaa, kaikki voi kääntyä ylösalaisin yhdessä hetkessä!"

Dystopia

Katsoin Soylent Greenin. Se on varsin hyvä ja vähemmän naivistinen kuin jotkut saman aikakauden ja lajityypin tuotteet - kenelläkään ei ole Star Trek - kokovartalopukua päällä, vaikka ollaan tulevaisuudessa! Siedin tässä jopa ikiaikaista, piintynyttä inhokkiani Charlton Hestonia ja hänen huonosti istuvia housujaan ja omituisia hampaitaan ja ryhtiään ja sitä tapaa millä... Jaa. Missäs olinkaan. Tämä elokuva, se oli aika hyvä.

Vuorokausirytmi?

Jos aloittaa katselun suunnilleen yhdeksältä illalla, ehtii katsoa jopa neljä elokuvaa ennen aamun ensimmäistä metroa. Tämä testattiin järjestyksessä teoksilla The Sixth Sense, Fifth Element, Lost Boys ja Jurassic Park III. (Jos jostakusta tuntuu että taso heikkenee listan loppua kohti, tämä ei ole sattumaa.) Kahvia tässä suorituksessa kuluu runsaasti, ja Taijamaille saatetaan silti viimeisen elokuvan aikana joutua selittämään mitä tapahtuu.
Vaikuttavan kohtauksen erikoismaininnan saa Fifth Elementin diivan jälkimmäinen lauluesitys, joka sai nukkuvan koiran äkkiä tomerasti heiluttamaan häntäänsä. Tällä hurmaavalla tyypillä onkin aina ollut moitteeton maku.

Isältä pojalle

Opetäti sai ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, kun osasi kertoa lapsille, miten kappaleen Hetki lyö sanat menevät. Nuorille laulumiehille paljastui samalla, ettei se ole Ari Koivusen keksimä laulu.
Pari vuotta sitten silloinen esikoululainen kertoi minulle tohkeissaan, että Darth Vader on Luken isä.

Kolme ja risat

Vietin päivän juuri kolme vuotta täyttäneiden ihmisten seurassa. Paras ikä kaikista. Niin pieniä ja niin isoja ovat he. On hyväksi välillä seurata, miten haastava ja uusi on maailma pienelle. Yksi istui totisena keinussa ja yritti ymmärtää, kun suuri ja kokenut kuusivuotias opasti keinumisessa. Että miten siinä pitää elimistöllä viuhtoa, että se juttu liikkuu. Toinen oli hilpeän huvittunut siitä, että hänelle sattui päiväunen aikana pissavahinko, ihan kuin pikkulapselle. Kolmannen tuolia siirrettiin välipalalla lähemmäs pöytää, että on helpompaa. Välipalan lopuksi hän totesi hiljaisella äänellä itselleen: "En mä pääse täältä pois." Neljättä alkoi turhaumuksesta itkettää, kun pitkän päivän päätteeksi ei takin vetoketju mennyt millään kiinni. Kaikkien aivot kasvavat silmissä.

Aikaa viettämässä

Eilen grillattiin ulkosalla. Jos katsoin sinnepäin missä oli vain havupuita, oli ihan kuin kesä.
Myös pelattiin pari kierrosta Afrikan tähteä. Se oli hyvin realistista - "Argh, maksaaks lentolippu 300?!" tuntuu olevan avainrepliikkini niin pelissä kuin elämässäkin.
Sitten vielä katsoin jonkin murto-osan Bruce Willis -leffaillasta, ennen kuin jouduin häpeällisesti lähtemään kotiin nukkumaan. Se osa oli 12 Monkeys, ja sehän on hyvä, ja Brad Pitt on loistava. Sarjassamme "Taijamain intellektuelli syväkritiikki" tänä iltana osa 407: minkä tähden Madeleine Stowe näyttää tässä elokuvassa pitkuliaiselta ja kapealta, kuin kuvasuhde olisi väärä? Ja väitetäänkö ihan kaikessa vakavuudessa, että Bruce Willis ja Brad Pitt (loistava suoritus, Brad!) ovat joskus olleet niin nuoria?

Sisin olemus

Pieni poika: Ope, onko sulla raitoja?
Taijamai: Anteeksi?
Pieni poika: Onko sulla raitoja?
Taijamai: Um, missä?
Pieni poika: Tukassa.
Taijamai: Ai! Ei ole.

Tietoa tarvittiin, koska pieni poika halusi piirtää minusta kuvan. Siinä kuvassa hiukseni ovat hyvin realistisen väriset, sekä myös kiharat, ja olen varsin pieni. Kuten usein käy, toinen pieni poika ryhtyi tästä inspiroituneena myös piirtämään minusta kuvaa. Tämä jälkimmäinen kuva on poikkeuksellisesti esillä ohessa. Hurja katse ja suusta pilkistävä kieli tekevät minuun vaikutuksen. Eleganttiuteni on tavoitettu.

Aikuisuus

Niin muuttuu maailma, että suosikkiradioni onkin nykyään YleX:n iltapäivä, eikä enää aamu. (Aamukin on yhä kiva! Ile, oot ihana!) Siellä puhuvat Olli, Tuomas ja Anne-Mari, ja puhuttuaan hihittävät sydämensä kyllyydestä, elleivät sitten kikata. Kotosalla minä teen samaa. Joka päivä saan nauruterapiaa sieltä. Heräämättä aikaisin!
Tänään kiemurteli kuitenkin tragedian käärme auvoisaan radioelämykseeni. Olli ja Tuomas julistivat maailmalle, että kotibileet - ja aivan erityisesti sellaiset, joista ei ollenkaan lähdetä kapakkaan missään vaiheessa - ovat teinien juttu. Aikuiset joutuvat hämyiseen pubiin, aina. Tuomas! Olli! Tulkaa minun ja minun ihmisten kotibileisiin. Kenenkään ei pidä jäädä kotibileitä ilman. Meillä niitä on. Aamuyöllä pelataan kitarasankaria tai Wiitä! Tuokaa Anne-Mari myös.

Oj vad skönt

Katsottiin Fanny ja Alexander. Se oli pitkä, ja se oli hieno. Itkeskelin paljon, mutta nauroin kanssa. Loistavan humaani teos. Ei symbolistista tuijottelua vieläkään.
Vähän oli hämmästyttävää se, että Fannyn ja Alexanderin isän rooliin oli kastattu mies, joka oli kaiken järjen mukaan 15 tai 20 vuotta vanhempi kuin roolihahmon oli tarkoitus olla. Olihan suoritus hieno, mutta kaipa nyt Ruotsista olisi joku toinenkin näyttelijä löytynyt, joka olisi sen kyennyt tekemään. Joku, joka olisi ollut vähäsen enemmän kuin 11 vuotta nuorempi kuin äitiään näytellyt henkilö.
Seuraavaksi listalla se Kesäyön hymyilyä.

Suunnitelmallisuus

Tänään on luvassa lisää Bergmania. Ohjelmassa olisi kai sitä synkkyyttä tällä kertaa, ellen sitten saa ihmistäni puhuttua esittämään suositeltua iloista asiaa. Olen, tätä sivuten, pohtinut Connie Willisin Passagen uudelleenlukemista. Olen pohtinut sitä säännöllisesti siitä saakka, kun luin sen ensimmäistä kertaa vuosia sitten. Koskaan ei tunnu olevan ihan oikea hetki; se on nimittäin raskas kirja. Hieno, mutta raskas. Päädyn ehkä lukemaan sen uudelleen sinä päivänä, jona saan suuren lottovoiton ja uuden kissanpennun, tapaan Johnny Deppin, vierailen Kuninkaiden laaksossa ja hengitän runsaasti ilokaasua. Taidankin laittaa sen kalenteriin.

Vaakakupeissa

Tänään ovat mielialastani vetäneet köyttä huonokäytöksinen ja paheksuttava käännöstyö ja vielä paljon sitä paheksuttavammat maantieteelliset välimatkat, sekä toisaalta lupaus Afrikan tähden peluusta lähipäivinä. Afrikan tähti on voitolla. Mitä voisivatkaan maalliset huolet mahtaa lapsuuden lautapelin hurmaavuudelle! Aurinko on myös paistanut, ja Lauri Tähkä lausunut lauluissaan r-äänteen maailman ihanimmalla tavalla. Nyt kun asiaa ajattelen, on melko lailla hieno päivä tänään!

Leikkivä ihminen

Sain jo useatta kertaa kunnian kuulla Veijo Midin esiintyvän. Show on varsin ainutlaatuinen.
Sain myös pelata älykköjen ja strategistien peliä Kimbleä - sitä ihan oikeaa, jossa poksutellaan noppaa eivätkä nappulat ole oluttuoppeja. Peli oli armotonta ja veristä. Myös Wii-keilasin, ja se oli hauskaa siksi, että olin niin surkea. Mutta kyllä Kimble voittaa. Olisikohan esikouluaikojeni ylivoimainen suosikki Afrikan tähti sekin vielä kiva? Onks kellään?

Tempus fugit

Viime aikoina on minun maailmassani ollut paljon esillä ikä ja sen merkitys ja ajan kuluminen. On osunut lyhyessä ajassa monta "Mitä sanot?! 32-vuotias? Minua on huijattu!" -tapausta nuorten tuttavien kanssa. Olen ymmärtänyt, että vanhin kummilapseni on melkein saman ikäinen kuin nuorimmat kaverini. Olen ymmärtänyt, että kaksivuotias kissani täyttää marraskuussa 8 vuotta. (Hyvä on, tätä jälkimmäistä en varsinaisesti ymmärrä. Siinä on jokin virhe tapahtunut, tai todennäköisimmin ufot ovat epäkohteliaasti minut kaapanneet kuudeksi vuodeksi.) Yksi ihmisistäni täyttää tänään 40, ja sekin epäorientoi vähäsen (onnea, ihmiseni!). Kaikki on niin... Aika on niin... Tarkoitan, että mitä täällä oikein on tekeillä, ja käynkö mä täällä usein.

Luonnonlait

Tänään olin kahvilla tyypin ja tyypin mahassa toistaiseksi asuvan toisen tyypin kanssa. Aurinko paistoi Sanomatalossa kirkkaasti. Se on mukava tila, se Sanomatalon aula.
Sitten olen etsinyt kasvokuvaa kolmannesta tyypistä. Käytyäni läpi 1500 valokuvaa Flickrissä (ikävä kyllä en liioittele tässä kohtaa) löysin kaksi melkein kelpoa. Aloin arvostaa kaikenlaisia stalkkereita sun muita enemmän kuin ennen; se on selvästikin kovaa työtä, sellainen, vaikka vain netissä yrittäisi. Huomasin myös, että niistä tuttavista joista ei juuri nyt etsi kuvaa on välittömästi löydettävissä 500 kuvaa. Terävää, onnistuneesti valaistua, ilmeikästä ja edustavaa kasvokuvaa. Pirskatin linssiluteet. Ja jos huomenna nousisi esiin tarve löytää kuva juuri heistä, olisivat ne kaikki kuvat muuttuneet epäselviksi, pimeiksi takaraivokuviksi. Sanokaa minun sanoneen.

P&P vaiko P&P?

Katsoin (tylsissäni itse asiassa toista kertaa) vuoden 2005 Pride and Prejudice -adaptaation, sen jossa on Keira Knightley. Kun BBC:n Ainoa Oikea versio on viimeiseltä katselulta niin tuoreena mielessä, on pakko vertailla. Ihan nopeasti vain!
Vaikka minusta tuntuu että minun kuuluisi tykätä enemmän elokuvaversion maanläheisemmästä ja mahdollisesti realistisemmasta lähestymistavasta vaatteisiin ja kampauksiin, en kuitenkaan oikeastaan tykkää. Minusta Lizzyn ei tarvitse näyttää homssuiselta ja muodottomalta, vaikka Janen kuuluukin olla perinteisemmin kaunis.
Mistä päästään siihen, että elokuvaversiossa minä viimeinkin uskon, että Jane on perheen kaunotar. Rosamund Pike on kaunis juuri sellaisella suloisella ja klassisella tavalla kuin Janen kuuluu olla, ja toimii juuri oikeanlaisena kontrastina Keiran Lizzylle. Tämä aspekti on aina vaivannut minua BBC:n versiossa.
Mutta se Darcy... Aijjaijjai. Tämä Matthew Macfadyen on ihan symppis ja varmastikin hieno ihminen. Mutta voi tavatonta. Että Darcyna? Ei, ei, ei. Voin joissakin olosuhteissa sallia, että Darcyna on joku muu kuin Colin Firth - mutta ei tämä mies. Kiitos. Tämä on ratkaiseva asia, koska tämän takia elokuvaversio menettää kaikki vatsaolopisteet. Yhtään kertaa ei vatsa tee kuperkeikkaa tämän herra Darcyn katseiden takia.
Tom Hollander herra Collinsina sen sijaan on loistava. Hahmo on kirjoitettu paremmin kuin sarjassa, ja myös paremmin kastattu. (Kyllä, aion tehdä siitä suomenkielen sanan. Kastata! Kastata! Nih.)
En tiedä millaista Austenin ajan maalaisseurapiirien tansseissa oikeasti oli, mutta minua miellyttää enemmän elokuvan remakampi, lämminhenkisempi ja kaoottisempi kuvaus. Elokuvassa tanssiminen näyttää paikoin myös hengästyttävältä ja hauskalta, eikä pelkästään hitaalta ja muodolliselta.
Ja viimeiseksi: koko se kohta, kun Lizzy ja Darcy odottamatta tapaavat toisensa Darcyn kotikartanossa on kerta kaikkiaan paljon, paljon paremmin toteutettu BBC:n sarjassa. Kirjoitettu, ohjattu, näytelty paremmin. Ja se on sentään yksi avaintilanteita koko tarinassa. (Enkä sano tätä siksi, että Colin Firthillä on siinä märkä paita. En ihan oikeasti. En!)
Siinä sitä ollaan. Puolensa kaikella, ilmeisestikin. Nyt kun ajattelen, taisin tietää sen totuuden maailmasta jo ennen tätä piinallisen pitkällistä pohdintaa. Hukkaan män.

Hyvä asukas

Muistatteko, kun pari viikkoa sitten saitte vuokranantajalta lapun, jossa luvattiin että me iloiset vesihuoltomiehet tulemme tarkastamaan ja huoltamaan vesikalusteita teidän kotiinne? Muistatteko? Muistatteko, kuinka me sitten tulimme, mutta emme ollenkaan huoltaneetkaan mitään! Ha ha! Vaan teimme tärkeitä vedensäästöasennuksia, ja jätimme teille lapun, että ne eivät haittaa elämää ollenkaan! Ha ha! Että me olemme hauskoja veikkoja! No, silloin varmaankin ehkä luulitte, hyvä asukas, että siinä se oli? Ha ha! Riemukasta! Koska nyt, hyvä asukas, nyt me ihan oikeasti tulemme huoltamaan niitä vesikalusteita! Johonkin kellonaikaan, jonakin päivänä! Ha ha, heh heh! Arvatkaa milloin! Olkaa silloin hereillä, ettei tule mitään kiusaannusta! Ha, ha, ha!

Iloisin terveisin,
vesihuoltomiehet

Mestari

Ihmiseni sivisti minua Ingmar Bergmanin Seitsemännellä sinetillä ja Mansikkapaikalla. (Olen elämässäni kartellut monia klassikoita, ja päässyt näidenkin suhteen varsin varttuneeseen ikään ummikkona.) Seitsemäs sinetti ei ihan hurjasti kolahtanut, ainakaan yhdellä katsomiskerralla. Mutta aseenkantaja Jöns kyllä kolahti, ja tunteellinen seppä. Vaivaamaan jäi se, että eikö lapsella olisi näppärää olla vaippa, ja miten se lapsi löysi tiensä takaisin vanhempien luokse näiden laitettua hänet konttaamaan vapaasti maisemaan ja unohdettua hänet?
Mansikkapaikka oli enempi minunlaiseni elokuva. Tykkäsin kaikin puolin, paitsi vähäsen vähemmän varsinaisista unikohtauksista, jotka harvoin missään teoksessa vetoavat minuun. Erityismaininta neiti Agdalle, joka rulettaa.
Olen lukenut Bergmanin omaelämäkerrallisen Laterna Magican, josta jäi hiukan synkkä kuva ihmisestä. Siksi uskoin helposti, kun kaikkialla sanottiin, että miehen elokuvat ovat myös yhtä synkkyyttä ja symbolistista tuijotusta. Mutta kas, nämä kaksi elokuvaahan ovat kaikkea muuta. Seitsemäs sinetti herkeää paikoin vallan reippaaksi komediaksi - eikä huumori ole pienieleistä eikä hienovaraista. Mansikkapaikka ei ole komedia, mutta huumoria ja elämänmyönteisyyttä täynnään. Sehän on oikea hyvänmielen leffa. Missä se synkkyys oli? Rahat takas!

"Vän Jöns… i största förtroende… är inte livet ganska…"
"Jo, det är det. Men tänk inte på det nu, det är kollrigt, det är vad det är."

Ommm.

Nyt se Connie Willis on sitten jotakin julkaissut. Nimittäin asioita, jotka se on julkaissut jo aiemminkin. Tämähän on validi elämänvalinta. Arvostan sitä. Jos niin villi ja neofiilinen joku olisi, että tahtoisi lukea jotakin mitä ei ole aiemmin lukenut, niin tämänkin sallii Connie! Voi esimerkiksi ostaa 250 dollarilla nahkakantisen kirjan, jossa on muun seassa pari lukematonta asiaa. Tämäkin on relevantti ja ymmärrettävä tie kirjailijalle. Olen täydellisen harmoninen ja onnellinen Connien tekemien valintojen suhteen. Tyyni ja aurinkoinen, kuin soliseva puro heinäkuisena päivänä. Seesteinen on sana, jota haluaisin tässä käyttää.

MISSÄ SE ROMAANI LONTOON POMMITUKSESTA ON, CONNIE? MISSÄ?!

Muista aina liikenteessä

Tänään lähdin niin tomerasti junalle, että jätin kotiin kaikkinaiset kirjat sekä muut materiaalit lasten opettamista varten. Pidettiin sitten improvisaatiotekniikalla ja liitutaulun avulla aivan erityisen tiukka luento kielen käsitteistä ja hirsipuun säännöistä. (Joka vuosi löytyy hirsipuun suhteen se lapsi, joka viehättyy mahtavasti sabotaasin ajatuksesta ja ehdottaa joka peliin, että X! ja Z! ja hihittelee sitten tyytyväisenä, kun hirsipuu rakentuu.)
Minua viime aikoina hämmentänyt ilmiö on se, että kun ajan pyörällä pyörätietä ja saavun suojatien kohdalle, niin jokainen auto, ja bussi ja rekka ja joulupukin reki, pysähtyy että pääsen yli. Vaikka jo seison siinä ihan pysähdyksissä odottamassa, että menisivät ensin. Vallan melkein kiusaannuttaa moinen. Kun olen jalkaisin liikkeellä, tällaista ei satu ollenkaan näin johdonmukaisesti. Päinvastoin saan siinä seisoskella maailman menoa pohtimassa usein hetken jos toisenkin, kun autot menevät menojaan. Miksi näin? Onko polkupyörä prestiisimpi kuin pelkät jalat?

Kehittynyt rusehtava väri, paksu olemus

Eilen maisteltiin viinejä ravintola Sipulissa, jonka talvipuutarha on ihastuttava tila. Uspenskin katedraali häämöttää vaikuttavana yläpuolella, ja terassilla solisee vesi kalliota pitkin. Siellä tulee aina iloinen mieli. Tänäkin vuonna suomalaiset viiniesittelijät kaatoivat tarkasti ja nuukasti, ja ulkolaiset rempseällä ranneliikkeellä kunnon lasillisia. Tämän ilmiön johdonmukaisuutta on hauskaa seurata.
Viinitapahtumassa on ennustettavasti aina kova tungos ja istumapaikoista huutava pula. Minun seurueeni on perinteisesti käynyt lepuuttamassa jalkoja talvipuutarhan wc-aulassa, jossa on mukavia nojatuoleja ja rauhallista. Ja aina aivan tyhjää. Niistä istumapaikoista ei ole minkäänlaista kilpailua. Tämä on minusta kummallista; onko tosiaan niin kovin boheemia ja omalaatuista istua vessan vieressä, että sitä ei kukaan muu koko isossa tapahtumassa koskaan tee? No, hyvä meille.

Kulttuurimatkailu

Kun olin Lontoossa, luin niitä Robert Browningin ja Elizabeth Barrettin rakkauskirjeitä. Viime hetkellä tein salamannopeissa aivoissani sen kytkennän, että itse asiassa sijaitsin juuri siinä kaupungissa, missä nämä vaikuttavat runoilijat usein sijaitsivat myös. Poislähtöpäivänä ennen junan lähtöä jätin siis matkakumppanini seisomaan King's Crossille ja suoritin pyhiinvaelluksen Maryleboneen. Siellä istuin hetken hartaana Upper Wimpole Streetillä ja sitten toisen hetken sen kirkon rappusilla, jossa rakastavaiset lopulta salaa hipsivät naimisiin. Se oli aika vaikuttavaa.
Jo tätä ennen olin vähintään yhtä hartaana kiertänyt St.Paul's-katedraalia ympäri ja valokuvannut sen jokaisen kulman ja räystään, ja käynyt sisällä kurkottelemassa hienovaraisesti kaulaani lipunmyyntitiskin yli ja ohi (9 ja puoli puntaa! Goodness gracious me), sen takia että rakastan Connie Willisin novellia Fire Watch. (Se novelli on tuon linkin takana! Ihan kokonaan! Olen äimistynyt. Lukekaa se.)
Matkakumppanini tahtoi nähdä Millennium Bridgen, koska se on elokuvassa Love Actually. Oikein.

Chick Flicks

Katsoin äskettäin taas vielä kerran jälleen BBC:n kuolemattoman Pride and Prejudice -adaptaation. Colin Firthin palava katse otti taas minua vatsasta aivan hurjasti. Mikään ei ota minua niin vatsasta. Kun naiseni Tokiossa sitten pauhustani innostuneena ryhtyi parin päivän päästä myös tahollaan uusintakatsomaan sarjaa, teki minun vatsani kuperkeikkoja siksi, että hän katseli herra Darcya toisella puolella maapalloa ja sanoi irkkiin "Oih". Että aika lailla huippuviritetty vatsa on minulla.
Tämä sai minut ajattelemaan kaikkien aikojen romanttisimpia elokuvia tai minisarjoja. (Pitemmät tv-sarjat ovat oma lukunsa.) Mikä ottaa eniten vatsasta, top 4: tuo P&P. Dirty Dancing. The Village. The Terminator.

Quixotry

Minut houkuteltiin huppatrendien teille ja Facebookiin. Siellä olen kuuliaisesti heitellyt ihmisiä lampailla ja ryhtynyt vampyyriksi ja kaikkea mahdollista höpötystä, mitä on kehotettu tekemään. Naamapaikan tarjoamista addiktiivisista klikkailupeleistä ilahduin, mutta varsinaisesti oivalsin koko homman idean ja hauskuuden kun sieltä löytyi Scrabble. Jo alkoi Lyyti kirjoittaa! Sanapeliä on nyt sitten ystävien kanssa pelattu yöunien ja elämän kustannuksella. Ihanaa! Sinne tulkoot kaikki minun kanssa pelaamaan!

Saippualaatikon päältä

Katsoin Catch and Releasen. Se on mukava, ja siinä on Timothy Olyphant, Kevin Smith ja söötti neljävuotias. Ja Jennifer Garner. Että kastatessa olivat muistaneet minua, kiitos heille! Mutta romanttinen komedia se ei kyllä ole, sanoo Kevin Smithkin viisaasti kommenttiraidalla. Vähän niin kuin lempiesimerkkini Love Actuallyn kohdalla on tässäkin markkinointikoneistolla - ja Wikipedialla! - ollut hankalaa, ja sitten on menty metsään. Juu, jotkut rakastuvat tässä elokuvassa joihinkin. Ja monet ovat siinä oikein hauskoja. Mutta tästä ei, tälläkään kerralla, automaattisesti synny romanttista komediaa, joka on hyvin tietynlainen ja rajattu lajityyppi. Ei yhtään sen enempää synny, kuin syntyy road movie jokaisesta elokuvasta jossa ajetaan autolla tietä pitkin, tai kauhuelokuva jokaisesta elokuvasta jossa on kummitus.
Kun nyt alettiin näistä puhua, niin haluaisin seuraavaksi puuttua siihen, kun ihmiset astuessaan ulos metrosta --Tilanne on saatu hallintaan. Näppäimistö on otettu pois Taijamailta ja häneltä on evätty kahvinjuonti toistaiseksi. Pahoittelemme sattunutta häiriötä.

Onnellinen opintie

Tänään oli meillä lasten kanssa ihka ensimmäinen tehtäväpäivä. Asianmukaisella ja korrektilla jännittyneellä innostuksella käsiteltiin sellaisia kysymyksiä, kuin onko sanassa "siili" a-kirjain jossakin kohtaa vaiko ei, ja löytääkö pupu polun porkkanansa luokse. Onnistumisen ja saavutuksen tunteet velloivat vapaasti huoneessa, ja myös helpotus. Nämä tarunhohtoiset tehtäväpäiväthän ovat ihan kivoja! Tää hei onnistuu! Aiemmista vuosista oppineena tarjosin henkilöille heti myös mahdollisuutta tehdä ylimääräisiä tehtäviä kotona, jos heitä sellainen huvittaa. Hyvä tavaton, kuinka se heitä huvittaakaan. "Läksyjä! Meillä on koululäksyjä!"