Musiikki ja sanat

Kuuntelin pitkästä aikaa Damien Ricea. Erityisesti O on pöyristyttävän hyvä. Ja Lisa Hannigan
on hurmaava. Miinusta siitä, että irlantilainen aksentti kuuluu niin kovin vähän molempien laulussa. Maailman kauneinta aksenttia ei tule hyljeksiä, vaan sitä syleillä. Ottakaa oppia Flogging Mollysta, hyvät nuoret! (Siinä muutenkin toinen ihana asia.)
Plussaa Eskimo-kappaleen suomenkielisestä kiekumisesta. Siitä on vaikea saada selvää, tämä kuulija kävi läpi aika monta kertaa ennen kuin pystyi edes sanomaan, mikä suuressa Intternetissä kelluvista arvauksista on oikea. Mutta tämä se kai on. Viehättävä Damien on täten osa suurta maailmanlaajuista veljeskuntaa, joka irrallisella ja sattumanvaraisella tavalla ymppää suomenkieltä asioiden sekaan. (Go, wee 28 Days Later!)

Hyvää mieltä

YleX Aamu saa minut aina hyvälle tuulelle. Kun naurattaa ääneen ennen seitsemää aamulla, on hyvä alku päivälle.
Toinen hyväntuulen asia on näinä hetkinä Deadliest Catch: Behind the Scenes. Juuri kun luulin, ettei ravustussarja voi olla enää onnellisempi kokemus, tekivät tämän dokkarin sarjan kuvaamisesta. Kaikkiin ihmismieltä vaivanneisiin kysymyksiin on nyt annettu vastaus: tulevatko kameramiehet merisairaiksi? (Paljon.) Kypsyvätkö kalastajat kameramiehiin? (Kyllä.) Missä kameramies nukkuu? (Ruokakomerossa.) Onko Edgar Hansen todellakin maailman kaikkein coolein ihminen? (On.)

Harhaanjohdettu

Jack McDevitt on sikäli niin kuin mätitahna, että arvelen toistuvasti että varmastikin tykkään siitä aivan kauhean paljon, mutta en koskaan oikeasti tykkää yhtään niin paljon. (Voi olla että Jack McDevitt on muissakin asioissa niin kuin mätitahna, mutta niistä asioista minä en tiedä.) Jack on itse saattanut itsensä tähän asemaan julkaisemalla vuonna 1995 kirjan The Engines of God, josta minä oikeasti tykkään aivan kauhean paljon, ainakin tykkäsin vielä viimeisimmällä lukukerralla, joka oli osapuilleen neljästuhannes. Sen jälkeen on Jack kirjoittanut kaikenlaista, viimeisimmäksi tähän samaan Academy-sarjaan sijoittuvan Omegan. Ja aina minä muistan, että Jack McDevitthän kirjoitti ihanan Engines of Godin ja on siksi yksi suosikeistani, ja hankin ilahtuneena sen mitä on tarjolla. Ja aina se on laimeaa. Tämä on jokin vääryyden laji. Onko ihmisen täytettävä asuntonsa Jack McDevittin kirjoilla, jotka ovat laimeita? Onko kerättävä jääkaappiin Kallen mätitahnaa homehtumaan?

Taiteen arvostus

Keskikesän nukkumattomuus jatkaa voittokulkuaan, ja saan siksi joka aamu kuunnella aamuradioni ihan alusta loppuun. Se on iloista, ja vähällä unella hihityttää musiikkikin: rinkeleissä sinertävät homeläikät! Ja Likainen parketti!

Ekstraa

Olen saanut lahjaksi tuplalevyversion Serenitystä, ja siinä on paljon ekstroja, ja erilaisia kuin vanhassa kappaleessani. Tällä tavalla minusta tehdään onnellinen.

Vietto II

Eilenkin oli juhannus. Grillasin ja olin ällistynyt, ja sitten olikin jo tämä aamu. Tämä keskikesän taika ei jätä kauheasti aikaa nukkumiselle.

Vietto

Makasin maassa, tänä vuonna parin kissan kummastukseksi. Pelasin myös Kimbleä, jossa pelinappulat olivat laseja, huudettiin paljon, ja tuomari käski pelaajien juoda. Aikaisin aamulla taksikuski piti minulle ankaran puhuttelun sen johdosta, että en tiedä sitä, että haluan muuttaa maaseudulle.

Valon yö

Ensi yönä aion maata maassa. Niin kuuluu juhannusyönä tehdä; selällään ihan hiljaa maata, ja katsoa taivasta.

Savun hälvettyä

Olen viime päivinä ollut tilaisuudessa havainnoida hiukan Helsingin pubielämää tupakkakiellon jälkeen. Kyllä on raikasta ja tilavaa kaikkialla, paitsi terasseilla. Näin ensimmäistä kertaa Rotterdamin toisen päädyn, sen jota tätä ennen on verhonnut mystiikan savu. Pikkulinnussakin vallitsi sellainen näkyvyys ja ilmaston kirkkaus, että tuskin tunnistin koko paikkaa. Kaiken kaikkiaan aika hienoa.

Red alert!

Edellisessä kodissani oli kesäaikaan harva se päivä horkkakoipia, vähemmän fobiaisissa piireissä myös kirsisääskinä tai vaaksiaisina tunnettuja. Siellä muodostimme vuosien kuluessa jännittyneen ja epämukavan rauhan tilan. Nykyinen koti on niin korkealla sekä maastossa että kerrostalossa, että tänne ei ötököitä juurikaan eksy, eikä horkkakoipia koskaan. Siksi oli korkean draaman hetki, kun astuin autuaan tietämättömänä suihkuun ja sieltä lehahti jättiläismäinen horkkakoipi. Minusta pääsi kiljahdus (ehkä kaksi), ja pienestä, hirvittävästä eläimestä pääsi varmaankin se, mikä sillä vastaa kiljahdusta. Pieni, hirvittävä eläin syöksähteli ilmeisesti paniikin ja epäorientaation tilassa ees taas, minä huidoin vastaavassa paniikin tilassa raajojani. Lopulta se meni jonnekin missä en nähnyt sitä, minä peseydyin erinomaisen rivakasti katse lattiaan luotuna, ja vetäydyin aikailematta olohuoneeseen pohtimaan sitä, kuinka kauan mahdollisesti saatan olla käymättä vessassa.

Kuninkaallinen yäk

Olen päässyt puoliväliin ykköskautta sarjassa The Tudors. Katselukokemus ei ole minulle helppo; millään muotoa sympaattisia hahmoja on vähän, ja kaikki sivurooleissa. Suuren osan aikaa seurataan enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, lapsellisia, röyhkeitä, julmia ja katalia ihmisiä, joiden elämä on yhtä vastenmielisten, lapsellisten, röyhkeiden jne. puuhastelujen sarjaa. Jollakin hämärällä ja luultavasti epäilyttävällä (subliminaalista viestintää? hmm?) keinolla tarina kuitenkin on pitänyt minutkin sen verran otteessaan ettei ole jäänyt kesken, eikä luultavasti jääkään. Vähemmän hahmojen sympaattisuuteen panostavalla katsojalla on epäilemättä kaikin puolin hauskaa.

Hyvyys

Kolmevuotias laulaa itsekseen Twinkle, twinkle little star melkein ihan kokonaan oikein. Hymyilee sitten ihastuneena ja sanoo: "Mä olen tosi hyvä."

Raunioiden tarina

Lukaisin uudelleen William Langewieschen American Groundin. Se on kiehtova ja koskettava - enemmänkin kuin ehkä odottaisi teokselta, joka ei käsittele itse 9/11-tragediaa, vaan pinnalta katsoen aika mundaania purku- ja raivausprojektia. Mutta niinhän se on, että ihan kaikki on kiinnostavaa kun sitä oikein lähestyy. Se on hienoa maailmassa.

Neverwhere

Ryhdyin uusintakatselemaan Neil Gaimanin Neverwhereä. Minimaalisesta budjetista ja tietystä hellyttävästä kömpelyydestä huolimatta hyvä ja väkevätunnelmainen sarja. Olisi kivaa nähdä tästä se ikuisuusprojektiksi jumittunut elokuva - isommalla budjetilla tarina saattaisi saada arvoisensa toteutuksen.

Ilonpilaus

Polttavana (haa, haa) uutisena on tietenkin nyt se, että ihmiset eivät osaa sammuttaa kertakäyttögrillejä, ja ovat tällä aiheuttaneet grillaamisen kieltämisen tyystin Helsingin puistoissa. Tämä on hyvin, hyvin katkeraa. Katkeruuden lisäksi on myös pieni kiinnostus asian juridiseen puoleen. Olenko ollut väärässä kaikki nämä vuodet, kun olen ymmärtänyt että grilli ei ole virallinen avotuli? Vaan että avotuli on se, mikä ihan suoraan maankamaralle sytytetään? Joudunkohan tästä Helsingin rakennusvirastolta tiedustelemaan.

Fresh blooming hope, gay daughter of the sky!

Katsoin toisen kerran Eternal Sunshine of the Spotless Mindin. Se oli tälläkin kerralla hieno, ja tälläkin kerralla se sai minut suremaan Jim Carreyn kadotettua uraa. (Miksi, Jim? Miksi? Olisit voinut tehdä tällaisia koko ajan.) Mutta tällä kerralla se myös äkillisesti, viimein, kaikkien vuosien jälkeen, avasi minulle Alexander Popen runon Eloisa to Abelard. Tämän takia ihminen vanhenee.

Hunsvotti

Tänään hukkasin kirjan. Se jäi jonnekin ison kauppakeskuksen uumeniin. Olin laiska ja pessimistinen, enkä lähtenyt sinne takaisin huhuilemaan pientä kirjaani tungoksessa. Ajattelin rappeutuneesti jopa niin, että ostan sen nyt vaan uusiksi kun Akateemisessa on pokkarit -20%. Moinen hulttious toki tuomittiin kosmisesti heti, ja kirja oli kokonaan loppunut Akateemisesta juuri äsken. Siitäs sait, minä!
(Saan minä tietysti silti sen ostaa uudelleen, kiltti Akateemisen täti lupasi kertoa kun niitä tulee lisää. Syyllisyyden taakka on siis vain kärsittävä. Kaksi kertaa sama kirja! Kyllä on vastuutonta touhua!)

Näkemystä

Lokakuussa kampaajalla:
Minä: "Saa ottaa lyhyemmäksikin, se kasvaa niin nopeasti pitkäksi taas."
Kampaaja: "Lyhyemmäksi?! Tähän juuri hartioiden ylikö? Ei! Se on välimitta! Se ei ole minkään pituinen! Ei missään nimessä. Me kevennetään nyt vaan että tulee ryhtiä."
Tänään samalla kampaajalla:
Minä: "Tota, että sellasta keventämistä... Ryhtiä..."
Kampaaja: "Otetaan kuule tähän just hartioiden yli, kunnolla vähän lyhyemmäksi, mutta se on silti pitkä! Lyhyt mutta pitkä! Se on tosi hyvä! Se kasvaa siitä tosi äkkiä taas."

Kulttikamaa

Katsoin The Lost Boysin. Nostalgia! Ihastuttavan 80-lukua, maailman lapsellisimmat uhoajavampyyrit, ja se teemakappale - se Cry Little Sister, tiedättehän, joka soi päässä ikiajat. Tämä tuli ilmeisesti yläasteiässä nähtyä aika monta kertaa, siitä päätellen kuinka pienimpiä detaljeja myöten tuttua kaikki minulle oli, vaikka en aikuisiällä muista katsoneeni. Ilahduttava tuokio.
Richard Donnerista ja Corey Feldmanista muistan, että pitäisi etsiä käsiin The Goonies. Siltäpä vasta nostalgian tuomaa ainutlaatuista temporaalista epäorientaatiota odotankin.

Parempi myöhään

Jotkut kirjat ja elokuvat aukeavat kolmekymppisenä paremmin kuin kaksikymppisenä, ja oletan että jotkut nelikymppisenä paremmin kuin kolmekymppisenä. Tämä on aika luonnollista. Kummallisempaa on se, että minun piti nähdä huimat kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Love Actually kolme kertaa, ennen kuin se aukesi. Alan ymmärtää, että elokuvamarkkinointi on liian voimallinen vastustaja pienille aivoilleni; olen kuuliaisesti katsonut tämän elokuvan kaksi kertaa uskoen sen olevan romanttinen komedia, jollaisena se ei ole kauhean toimiva. Vasta kun sattui kolmas katselukerta (joskus olosuhteet vievät sellaiseen, vaikka elokuva ei olisi erityinen suosikki), putosivat suomut silmiltäni, näin elokuvan sellaisena kuin se on, ja ymmärsin sen hyvyyden. Se on älykäs ja hiukan viisaskin, inhimillinen. Surullinen. Hauska ja romanttinen, mutta ei romanttinen komedia.
Kiitos kysymästä, kyllä, on aika omituista elää näin tyhmänä.

õnnelikkus

Kävin Tallinnassa. Vanha kaupunki on aina niin epätodellista lähentelevän kaunis, että hoitaa sielua. Taivaskin näyttää siellä sinisemmältä.
Tällä kertaa käytiin miehitysmuseossa, jonka arkkitehtuuri hurmasi. Ihana rakennus, täynnä pieniä ja isoja jippoja ja odottamattomuuksia. Riemastuttavaa.
Tajusin viimein myös selvittää saako Virosta pseudoefedriiniä ilman reseptiä, ja saa! Rutiininomaisena flunssalääkkeenä, kuten oikein on. Hurraa!

Sanoitteko "elämä"?

Se yksi ravustussarja jota en kehtaa enää mainita tuhannetta kertaa on jättänyt jälkensä. Viime aikoina olen alkanut virnistellä mielipuolisesti busseissa ynnä muualla mm. sellaisista syistä, että radiossa on soinut Bon Jovin Dead Or Alive (sarjan tunnusmusiikkina käytetty) tai jossakin on mainittu sana Alaska. Tänään tuli hätkähdys ja huoli, kun näin uutisen turskan (syöttinä ravunkalastuksessa, sekä myös lisätulonlähteenä rapumiehille) vähenemisestä ja kalastusrajoituksien tarpeesta. (Ei se onneksi näytä koskevan Beringinmerta.)
Jotta sellainen on henkisen terveyden tila täällä tänään. Takaisin studioon.

Vatsan kautta

Kysyttiin ruokapaikoista. Olen huono kysyttävä, koska en juurikaan syö ulkona, ja kun syön, olen absoluuttisesti maailmankaikkeuden kaikkein vähiten hienostunut syöjä. Useimmiten tapahtuu sitä, että kiireessä ennen jonnekin menemistä nielaisen Pizza Hutin slaissin.
Lempparini on vanha kunnon Dragon Spring Urho Kekkosen kadulla. Kiinalaista, edullista, nopeaa, kelvollista. Mukaan on kiva ottaa, kun se on ihan siinä kotibussin vieressä.
Toinen perinteinen suosikki on Wrong Noodle Bar, mutta he ovatten viime aikoina vetäytyneet maaseudun rauhaan Leppävaaraan, josta harvemmin tulen hakeneeksi. Mutta hyvää on Hot & Sweet Chicken silti yhä.
Sitten on tietenkin Annankadun New Bamboo Center. Hyvää ja haluttaessa tulistakin. Pitäisikin muistaa käydä useammin.
Ystävien kanssa lounastamiseen on muodostunut perinteeksi Chico's. Tuhdit annokset, valinnanvaraa, ja paljon relevantteja kasvisvaihtoehtoja.
Kampista ostan Singapore Hot Wokin nuudeleita ja Ichibanin sushia.

Lopuksi kaupungin ihan kaikkein paras ruokapaikka: Koffin puisto helteisenä kesäiltana. Viereisestä S-marketista ostetulla kertakäyttögrillillä kärtsätään moninaisia asioita ja vaahtokarkkeja, tunnelma on verkkainen ja laivat tuuttaavat jylisevällä äänellä. Kolme tähteä.

Armahtakkee

Polttava yhteiskunnallinen aihe: pseudoefedriiniä pitäisi saada jokaisen kansalaisen ilman mitään vetkuiluja ja kommervenkkejä apteekista siinä missä särkylääkkeitä, nenäsuihkeita ja kurkkupastillejakin. Se on flunssaisen ihmisen perustarve, ja sen pitäisi olla perusoikeus.
Yst. terv. nimim. Yöd duhassa valvodut

Hanky Panky

Olen kuunnellut The Mercury Blues 'n' Rhythm Story -kokoelmaa vuosilta 1945-1955. Musiikki on loistavaa, mikä ei ole uutta. Sen sijaan tämä aikaisempaa järjestelmällisempi perehtyminen on yllättänyt hiukan siinä, kuinka kertakaikkisen suorasukaisesti näitä kappaleita on sanoitettu. Seksi on esillä paljon, erityisesti Kalifornian suunnalla, ja se on esillä ujostelematta. Pihallaolijana en odottanut tätä tuon ajan levymusiikilta. Tätä ei vissiin kuunneltu Bostonin Mayflower-sukujen salongeissa.

Omaa aikaa

Näin unta jossa pelastin ihmisiä junaonnettomuudesta, ja sitten toista unta jossa oli zombeja ja kaikki oli erittäin jänskää. Unennäön jälkeen ostin liian suurella summalla kirjoja sekä helteen uuvuttamana myös ex tempore -kesätoppeja. Ostamisen jälkeen istuin viiden ruuhkassa bussissa ja ällistelin koko ilmiön eksotiikkaa. Uutuusarvosta päätellen en osu kovin usein bussiin ruuhka-aikana. Ikiaikaisen ja tutun kotimatkan kaikki maisemat olivat ihan toisenlaiset, kun niiden ohi mentiin matelemalla eikä hujahtamalla. Kaikkea siellä onkin! Koko homma on aika rentouttavaa, jos on menossa vain kotiin ja kun on kirja mukana.

Kobralaastari

Tänään olen auringonpistoksen ja lämpöhalvauksen uhalla katsellut ensin aurinkovoiteessa ja sitten hiekassa kieriteltyjä huomiotaherättävän likaisia lapsia. Ne jaksavat juosta, vaikka mikä olisi. Tästä aiheutuneita naarmuja paikattiin tänään neljältä nuorison jäseneltä. Päiväkodin laastarit ovat coolia tatuointimallia, joka melkein saa ihmisen toivomaan itselleen naarmuja. Ehkä se on pikkuväelläkin kaatuilun takana.

Selittämätön rakkaus

Tänään on viimein toisen Deadliest Catch -yhteiskatselun päivä. Irkissä äsken:
"Mistä te ootte noin innoissanne?"
"Ravuista! Me katotaan ravunkalastusta."
"Heh. Mitä te oikeesti meinaatte tehdä?"
"Umm. Kattoa ravunkalastusta. Telkkarista."
"Joo joo. Vakavissaan."
"Vakavissaan ravunkalastusta."
"Tä?"
Annetaan linkki sarjan sivuille.
"Tän täytyy olla joku vitsisivu."

Audiota

Katselin-kuuntelin YleX:n Kaisaniemen konserttia, ja vaikka jouduin sanomaan useita kertoja voimallisesti LAA LAA kaiken kesäkumikohkauksen ja Antti Tuiskun yli selvitäkseni, niin kyllä oli sen arvoista kun tuli Von Hertzen Brothers. Ihana, ihana bändi. Ja on se Lauri Tähkäkin vähäsen ihana.
Veljyeni soitti: "Sano äkkiä jotaki intiaaniheimoja." Silloin tällöin soittaa toinen oma ihmiseni: "Oon Prahassa ja oluella, sano äkkiä miten äännetään egregious." Onneksi on olemassa kännykät.

Lukuvuoden loppu

Lapsi: Tää on viimeinen suomentunti.
Minä: Niin on.
Lapsi: Onks se kivaa?
Minä: On.
Lapsi: Miksi?
Minä: Jaa. En tiiä. Ehkä se ei olekaan kivaa?
Lapsi: Minusta se ei ole kivaa.

En laskenut kädestä

Viime yönä en niinkään nukkunut kuin luin Lisa Jewellin kirjaa 31 Dream Street. Niitä kirjoja, joissa ihmisten ajatukset, tunteet ja reaktiot tuntuvat minulle lähes hätkähdyttävän oikeilta ja tosilta. Olen lukenut myös Jewellin Vince and Joyn, joka oli sekin kiva kirja, mutta ei tuonut hahmoja samalla tavalla aivan lähelle minua kuin tämä uusi. Tarinakin on tässä kyllä kiehtovampi. Kaikin puolin onnistunut asia, paitsi että pentele valvotti yön ennen kevään suurta esikouluopetusfinaalia.

Kriisi

Tänään maito oli jääkaapissa pilaantunut, enkä voinut juoda aamukahvia.
Ei kuitenkaan hätää. Tilanteesta on hiljalleen toivuttu, ja olen jo kyennyt tekemään töitäkin. Elämä voittaa kyllä. Kiitos lämpimistä ajatuksista.

Metateemana LotR

Hortoilin videovuokraamossa ja vuokrasin itselleni tuntemattomaksi jääneestä syystä elokuvat Kingdom of Heaven ja Alatriste. Jälkimmäisessä Viggo on hieno - ja vesi on märkää ja maa kiertää aurinkoa - ja ensimmäinen on ihan niin kuin Helm's Deepin ja Minas Tirithin taistelujen sekoitus, kun vielä Orlandokin tuimana siellä reuhtoo. Molemmat olivat räimettä, roisketta ja politiikkaa, eivätkä oikein kolahtaneet. Mutta tulivatpa nähtyä.

Mansikki

Nyt on ukkosta riittänyt. Yöllä oli nukkuminen katkonaista näin herkkäunisella, kun sekä rankkasade että jyrinä jylläsivät.
Tänään olen pohtinut sitä, onko olemassa oikea syy siihen, että lehmät lypsetään alkuillasta ja aikaisin aamulla, vai onko se vain perinne. Selväähän on, että lypsy on tehtävä säännöllisesti, eikä kauheasti yli 12 tunnin välein. Mutta onko lehmien kannalta merkitystä sillä, lypsetäänkö kuudelta aamulla ja kuudelta illalla, vaiko yhdeltätoista aamupäivällä ja yhdeltätoista illalla? Osaako kukaan kertoa? Kuka vastaa - kunnat, seurakunnat?

Yo-ho, yo-ho, a pirate's life

Kävin katsomassa viimeisen Pirates of the Caribbean. Olihan se haipakkaa. Miellytti minua enemmän kuin kakkososan liiallinen slapstick, mutta ei tämäkään vedä vertoja ensimmäisen elokuvan hallitulle, aavistuksen pienieleisemmälle kokonaisuudelle. Mutta Captain Jack Sparrowtahan minä siellä olin katsomassa, ja se ei pettänyt. Aikamme sankari. Kyllä saa ihmisen muutaman kerran huokaisemaan vaikuttuneena sen kolmen tunnin aikana.
Niin ja halpa mutta takuuvarma jippo, pieni sievä apina puuhastelemassa asioita. Kelpaa minulle joka kerta.

Kesä

Tulihan se ukkonen. Kotiin kävellessäni kahlasin onnellisena kaikissa vesilätäköissä. Sitä ennen oli helteistä istuskelua katolla. Kesä on siis virallisesti käynnissä.

Pyhäpäivän pohdinnat

Katsoin aiemmin mainitsemani Chasing Libertyn, koska tarvitsin iloisemman Matthew Goode -elämyksen edellisen jälkeen. En välitä Mandy Mooresta enkä hänen viehätystään täysin ymmärrä, mutta leffa on ihan kiva hyvänmielen huppa, ja Matthew on Goode.
Näin viimein myös A Scanner Darklyn, jokahan on varsin hyvä. Luen parhaillaan Philip K. Dickin Galactic Pot-Healeria, joten teemaviikko on tekeillä. Pohdin taas Keanu Reevesin hiukan selittämätöntä vetovoimaa. Kasvot ovat kauniit, kyllä, mutta mieshän on kiistatta mölli. Ja silti, aina kolahtaa. Je ne sais quois.

Ukkosta ei olla vielä saatu. Yhä lupaillaan, joten optimismini on korkealla. En edes mene puistoon istumaan, kun olen niin toiveikas. Menen sen sijaan ihmiseni ikkunalaudalle istumaan, siinä sopii nauttia kaikista sääilmiöistä.

Engrish

Naiseni Tokiossa muistutti mieleeni Engrishin ihanuuden. Tämä asia kohottaa absurdiuden huimaaviin, filosofisiin korkeuksiin. Don't you take breath, either?

Victory In Our Time

Tapasin rakasta mummiani, joka on käymässä etelässä. Sain kunnon poronkäristystä ja itsemuussattua perunamuussia. Kun Kauniit ja Rohkeat alkoivat, veljyeni ja minä koimme pakottavaa tarvetta verrytellä jalkojamme Suomen kauniissa luonnossa, koska niin tervehenkisiä nuoria me vain olemme. Luonnossa näimme oravan ja paljon muita luonnollisia asioita, ja kieloja ja valkovuokkoja ja keltaisia kukkia. Veljyeni tiedusteli minulta mitä keltaiset kukat olivat, ja minä sanoin autoritäärisesti "rentukka," ja sitten poimimme sellaisen ja veimme kunnon ihmisille kuullaksemme mikä se oikeasti on, ja ha! se oli rentukka! Voitonriemun päivä. Olen tunnistanut kasvin.

Muutosvastarinta

Tänään olen ahdistunut äidinkieleni tulevaisuudesta. Helsingin Sanomien työharjoittelublogissa kirjoittavat ysiluokkalaiset ihmiset, jotka ilmeisesti ovat kiinnostuneita toimittajan ammattiin ryhtymisestä. Kieli, jota blogista saa kuukausien aikana lukea ei viisitoistavuotiailta enää ole hellyttävää, se on pelottavaa. Tätäkö on kymmenen vuoden päästä suomen kirjoitettu kieli? Onko kielen muuttumiseen alistuttava? Miksi kiikkustuolini narisee niin?

Hyvissä uutisissa: luvattu ukkosta! Oi iloa!

Ohjeita elokuvateollisuudelle

Näin elokuvan, jota mainostetaan tällaiseen tapaan: "odottamattomat käänteet ovat ainutlaatuisia," "korkkiruuvin tavoin kiero," "tarina, jonka kulku yllättää sinut aina kun luulet tietäväsi mitä seuraavaksi tulee." (Dvd:n takakansiteksti on muuten suomenkielen helmiä, ja kertoo esimerkiksi että "[elokuvan] ote puristaa sinua loppuun saakka, mikä ei ole sellainen kuin luulet.") Tämä kaikki sai minut leffan alusta saakka kyttäämään kaikkea epäluuloisesti ja suuria paljastuksia ja käänteitä ennakoiden, ja lopputulos oli se, ettei koko jutussa ollut yhtään mitään yllättävää. Ei yhtään mitään. Ja se loppu oli juuri sellainen, kuin sitä edeltävien asioiden pohjalta luulin. Väitän, että tässä - kuten monessa muussa vastaavassa tapauksessa - teki markkinointi karhunpalveluksen sekä minulle että elokuvalle. Jos olisin saanut katsoa tarinan läpi vailla tätä kattavaa valmennusta yllätyskäänteiden varalta, olisin saattanut jopa yllättyä yhden kerran katsomisen aikana, ja joka tapauksessa olisin keskittynyt muuhun ja nauttinut teoksesta paljon enemmän. Buu.
Näin myös elokuvan Imagine Me & You, joka on mitä herttaisin romanttinen komedia (ja siinä on Anthony Stewart Head!), täynnä kauniita ja ihastuttavia ihmisiä, ja jonka päällimmäinen vaikutus minuun oli väkevä halu saada nähdä huppaelokuva Chasing Liberty, koska siinä tyttö käsittääkseni tahtoo Matthew Gooden. Matthew Goode ei ole se, joka kuuluu laittaa romanttiseen komediaan klassiseen Sympaattisen Mutta Väärän tyypin rooliin. Matthew Goode voi olla vain Sympaattinen Ja Oikea. Olen puhunut.

Kitchen Joy

Nyt on vielä palattava hiukan Panang Curry Chickeniin, jota viehättävästi saa ostaa pakastettuna kaupasta. Paitsi, ensinnäkin, kun ei saa. Taaskaan ei ollut siellä missä kävin! Mitä on tekeillä? Kenen epäsuosioon on joutunut Panang?
Toinen seikka johon puuttuisin on se, että ne thaimaalaiset ihmiset jotka valmistavat tätä herkullista einestä minulle ovat epämiellyttävällä - jopa epäterveellä - tavalla kiintyneet asiaan, jota tuoteselosteessa kutsuvat pikantilla nimellä Kiffir Lime-Lehti. Tätä Kiffir Lime-Lehteä he laittavat minun Panang Curry Chicken -annokseeni sekä Quolitettuna että Suikaleina. Jos neuvottelut heidän kanssaan saadaan käyntiin, olen valmis tulemaan vastaan ja myöntymään Quolitetun Kiffir Lime-Lehden läsnäoloon. Quolitetussa olomuodossaan Kiffir Lime-Lehti on vaivatonta poistaa Broilerinhilan joukosta ennen nauttimista. Mutta ikävä kyllä en voi tinkiä siitä, että Kiffir Lime-Lehti Suikaleet on jätettävä pois. Niiden poimiminen puikoilla roskikseen on tuskastuttavaa ja aikaavievää.

Kirjojen päivä

Tänään on ollut lukemispäivä. Yleensä otan kirjoille aikaa paljon vähemmän kuin oikeastaan tahtoisin, ja luen pääasiassa bussissa, junassa ja niitä sekä muita asioita odotellessani. Tänään olen maannut sängyssä ja lukenut loppuun The Terrorin (Simmons lepytti minua hiukan kirjan lopussa. Kannatti jaksaa.) sekä Marisha Pesslin Special Topics in Calamity Physicsin. Tämä jälkimmäinen on lukemisen arvoinen, vaikka puoliväliin saakka minua vähäsen uuvutti se, kuinka paljon sitä on. Liikaa selittämistä, liikaa päämäärättömiä sivupolkuja, liikaa sanoja. Mutta kerronta tuntuu ryhdistäytyvän loppua kohti, ja kokonaisuus on palkitseva. Siitä on kuulemma tekeillä elokuva.

Kirjat: ei oikein ota

Harvoin mutta joskus käy niin, että kirjavalintani osuu siinä määrin pieleen etten saa kirjaa ikinä luettua loppuun. Hiukan useammin käy niin, että lukeminen takkuaa ja kestää ikiajat, mutta kahlaan kuitenkin loppuun. Tällainen tervassarämpimiskirja jonka vakaasti aion saattaa loppuun on se Dan Simmonsin The Terror, niistä uskomattoman säälittävistä luoteisväylän etsijöistä. Myönnän loikkivani kohtien yli, mutten sentään kuitenkaan luovuta kokonaan.
Viimeisimpiä kokonaan kesken jääneitä ovat olleet joku Dean Koontz (sitä ei melkein edes lasketa, koska Koontzin tiedän surkeaksi jo aloittaessani kirjan - joskus vaan tulee hairahdettua) ja Kate Mosse -nimisen ihmisen Labyrinth. Sitä en kykene. Tuomiota odottaa Lucy Sweetin Have Love Will Travel, jonka saatan vielä rämpiä loppuun mutta ehkä en; pitkään aikaan ei ole kirjassa ollut niin raivostuttavaa ja epäsympaattista päähenkilöä, ja sellainen ei toimi silloin kun kirjailijan mielestä tyyppi on ihana ja samaistuttava. Sovittamaton ristiriita.
Klassisin ja häpeällisin en saa luettua, en saa! -tapaukseni on China Mievillen Perdido Street Station. Aloitettu kolme tai neljä kertaa, joka kerta päättäväisesti ja taistoon valmiina. Joka kerta jäänyt jonnekin sivun 50 tienoolle. En tiedä mikä lienee siinä, mutta jokin asia ei vaan ole mulle yhteensopiva. Tämä on kuitenkin niin hypetetty ja niin laadukkaana pidetty teos, että sen suhteen elättelen vieläkin heikkoa toivoa: jonakin päivänä kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, biorytmini ja auringonpilkut ovat täydelliset, ja silloin minä oivallan kuinka Perdido Street Station luetaan.

Ravustuksen tenho

Pidettiin odotettu ensimmäinen Deadliest Catch -ilta. Syötiin surimisalaattia, kuningasravut olivat valtavia, Edgar Hansen oli ihana, ja jännitys oli huima. Uusi katsoja innostui asianmukaisesti. Ensi kerralla ensimmäinen opilio-kausi! Jäätä ja hirvittävyyttä! En malta odottaa.

Menestys

Tänään kerroin lapsille vitsin, kun pyysivät. Minulle myönnettiin suorituksesta 48 miljoonaa tähteä, eli nähtävästi olen huumorin salattu kuningatar. I'll be here all week, folks, try the veal.

Eskapismin tila

Kyläilin kummilapsen luona, ja oli kaikin puolin aurinkoista.

Ameriikassa on meneillään suuri upfronts-viikko, ja se tarkoittaa sitä että kerrotaan mitä ohjelmia ensi syksynä tulee televisiosta siellä. Oma lempparini Supernatural jatkuu (YAY!), Veronica Mars puolestaan on nyt virallisesti kuollut ja kuopattu. Outoja ja epämääräisiä höpinöitä liikkuu jostakin muusta projektista jossa mukana Rob Thomas ja Kristen Bell, mutta siitä ei nyt ota selkoa. Monet muut kivat sarjat jatkuvat, muun muassa nerokas My Name Is Earl ja Alyson Hanniganin How I Met Your Mother. Tässä vaiheessa nyt kuitenkin malja pitkään sinnitelleelle, epätasaiselle mutta sympaattiselle Veronica Marsille. Nouskoon tuhkasta jotakin vielä parempaa.

Pähkinänkuoressa

Tänään luin kirjan, jonka ansiosta minun ei koskaan tarvitse kirjoittaa omaelämäkertaa. Siinä Pieni koiraeläin halusi pitää syntymäpäiväjuhlat. Se kirjoitti kutsuihin "Tulka minun syntäreile homenna kol 12," leipoi sekavan ja improvisaatiotaiteellisen kakun, ja ryhtyi odottamaan juhlapäivää. Syntymäpäivän aamuna Pieni koiraeläin tuli ajatelleeksi ettei ollut suorastaan vienyt kutsuja minnekään, ja pinkaisi sanomaan ystävälleen Suurelle koiraeläimelle, että vie tästä kaikille kutsu. Palasi kotiin ja odotti vieraita. Niitä ei tullut, ja Pieni koiraeläin maistoi hiukan taiteellista kakkuaan, kunnes se loppui. Seuraavana päivänä ystävät kolkuttivat ovelle ja selittivät Pienelle koiraeläimelle, että eilisen huominen on nyt, vaikka toissapäivän huominen olikin eilen. Pieni koiraeläin sanoi ettei ymmärrä, ja sanoi myös että kakkua ei ole koska se on syöty. Ystävät sanoivat että älä huoli, ja lahjapaketeista paljastui lautasliinoja, kynttilöitä ja hieno täytekakku. Siinä se kaikki on, lastenkirjassa tiiviisti kerrottuna ja värikkäiden kuvien keralla! Minun elämä!

Kaupassa ei ollut Panang Curry Chickeniä. Miten kaupassa voi olla olematta Panang Curry Chickeniä? Modernissa maassa! Joudun syömään Red Curry Chickeniä. Piimän kanssa.

Ulkomaan haihatukset

Lapsi tarvitsee apua hupparin vetoketjun kanssa. Hänen epäonnekseen pikkusisko osuu näkemään tapauksen ja kommentoi pikkusisarusten ikiaikaiseen tapaan sitä häpeää, joka moisesta isosiskolle nyt koituu. Ei osaa laittaa vetskaria! Isosisko: "No hei, tää vetskari on toisesta maasta."

Batshit marvel

Fug-tytöt sanovat kaiken oleellisen Euroviisuista. Ja Apocalypticastakin!

Adaptaatioiden anatomiaa ja Jeff Goldblum

Katselin elokuvan Riding the Bullet. Kingin tarina ei ole suosikkejani, eikä elokuva ole kovin kummoinen. Kiinnostavaa on se, että elokuva on tunnelmaltaan, teemoiltaan ja tapahtumiltaan kovasti uskollinen alkuperäiselle pitkälle novellille. Se on hiukan erikoinen ratkaisu, koska tarina on pohdiskeleva ja päänsisäinen, eikä kingmäiseen tapaan edusta oikeastaan mitään tiettyä genreä: on eläviä kuolleita ja pelkoa, mutta kaikki on hidasta ja pohdiskelevaa ja luotaa monimutkaista äiti-lapsisuhdetta ja aikuistuvan nuoren miehen psyykeä. Kauhuksi tätä ei voi nimittää, vaikka klassiset kauhuelementit tekevät hankalaksi mihinkään muuhunkaan genreen luokittelemisen. Tämä Kingin omaleimainen ääni toimii kirjana, mutta on elokuvana outo lintu. Kingin Constant Reader kun olen, tämä metatason pohtiminen ja vertaileminen motivoi minua juuri sen verran, ettei oudon ja hiukan tarpeettoman elokuvan katsominen mennyt hukkaan.

Jeff Goldblumin uusi sarja Raines tyssäsi lyhyeen, mutta Goldblumin faneille (kuka ei ole Goldblumin fani? Kysyn vaan.) ne muutamat jaksot ovat näkemisen arvoiset. Jeff on siinä hyvä, ja lisäksi ihana. Ja sarjakin on aivan kelpo, omiensa joukossa.

Singahtelu

Nyt on väsy. On käyty vuoristoradat ja mustekalat ja märät ajelut, ja on pelattu uusia ja vanhoja pelejä, ja on hurrattu Unkarille ja masennuttu Iso-Britannian kauheudesta, ja on ryömitty ryteikössä poimimassa kukkia, ja on leivottu hellyttävän ruma kakku, ja on todistettu Suomen hopeasijaa. Ja bussilla, bussilla on ajeltu.

Ylitarjontaa

Tänään on ikääntyvällä kotonakököttäjällä voimallinen koitos edessä. Varhaisen herätyksen jälkeen on määrä iloitella Linnanmäellä ekaa kertaa aivan käsittämättömän moneen vuoteen (se on synti ja häpeä, se. Miksen koskaan mene Lintsille? No, nyt menen.) Tätä on päiväohjelmassa klo 13 saakka, koska nämä asiat on tehtävä jämptisti. Riekunnat. Sitten nopea tankkaus, ja pelaamaan seurallisia pelejä ystävän synttärin kunniaksi. Guillotine rules! Kun tätä on tehty sopiva ja jämpti määrä, siirrytään hyvässä järjestyksessä toisaalle katsomaan Euroviisuja, kirkumaan ja jännäämään myöhäiseen yöhön. Selväähän on, että tämmöinen verottaa vanhan ihmisen henkisiä voimia.
Ennalta painaa hiukan myös se, että saanko mihinkään väliin ujutettua Suomi-Venäjä -ottelua?

Vuoristorata

Eilen oli rankka ilta, kun ensin oli Suomi ja USA ja sitten oli Euroviisuja. Maksimaalisen jännä lätkämatsi otti jo heti voimille, koska emotionaalinen akrobatia on vaativa laji. Kun USA teki maalin, oli tietenkin harmistus, ja kun taas Suomi teki maalin, oli yhtäaikainen ilahdus sekä harmistus vastustajan reippaan maalivahdin puolesta. "Iiii! Jes! Hurraa! Älä sinä poikaparka välitä, hyvin se meni, ei se ollu sinun syy! Älä näytä tolta! Oi toista! Kyllä se menee paremmin ens kerralla!"
Viisujen semifinaali koetteli kykyjä toisella tapaa, mutta ei pitkästyksen, riemastuksen ja kauhun kokeminen samanaikaisesti ole kuulkaa sekään mitään helppoa. Tärkeää harjoitusta lauantain varsinaista tapahtumaa varten. "Mikä... Mikä...? Hyvä Luoja, nosta minut pois! Ahhahhaa! Au! Mitä...? Mikä toi on? Iik, heh! Loppuuko tää? Aaaagh! Mahtavaa! Loppuuko tää koskaan?!"

Juuret

Minulla ei ole lempparikirjailijaa, eikä -bändiä tai -muusikkoa. Tärkeitä ja hyviä on liikaa, ja liian erilaisia, kuten ihmisillä on. Mutta minulla on kyllä sen sijaan kaikkein omin kirjailija, ja kaikkein omin muusikko. Ne ovat Stephen King ja Bruce Springsteen. Molempiin kiinnyin formatiivisina lapsuusvuosina lähtemättömällä tavalla, ja molemmat ovat erottamaton osa selkäydintäni ja elämääni. Kaikenlaiset lapsuuden melskeet ja murrosiän kuohut on näiden setien tuella luovittu. Molempien uusikin tuotanto herättää sydämessäni ilahdusta, eikä edes pelkästään refleksinomaista. Vanhat klassikot ovat iäti aktiivisessa kulutuksessa. Nämä miehet eivät paini samassa sarjassa kuin myöhempien aikojen hupsutukseni; kun laitan Darkness on the Edge of Townin soimaan tai avaan illalla sängyssä Four Past Midnightin, tuntuu kuin tulisin kotiin.

The Prestige

Näin elokuvan The Prestige. Siinä on huomiotaherättävän monta tunnettua ihmistä puhumassa itselleen vieraalla aksentilla. Britit ja aussit puhuvat jenkkiä, jenkit brittiä. Ja David Bowiekin puhuu. Se kaikki kutkuttaa minua.
Tapahtuu siinä jotakin muutakin kuin kielilläpuhumista. Näyttävyyttä ja ihmismielen pimeyttä ja maagista tiedettä, ja sen sellaista. Mutta ne aksentit! Ihan ristiin rastiin!

Arkanoid

Äkillisen inspiraation vallassa etsin ja löysin Java-kopion klassisesta Arkanoidista, kaikkien addiktiivisten höpöpelien valtiaasta. Versio ei ole täydellinen, mutta riittävän hyvä voimalliseen nostalgiaan. Kaikki on kuin ennen: olen pelissä naurettavan huono, väistelen hädissäni hyödyllisiä bonuspalikoita koska suuri osa niistä hämmentää pienen mieleni ja tuhoaa pelini (erityisen kavalaa on se, että ylimääräisen elämän palikka on samanvärinen kuin se, josta seuraa kolme palloa yhden sijaan. Tuho!), ja koukutun peliin toivottomasti ja raskaasti. Yksinkertaisuuden neroutta.

Lost

Lost-uutisia: sarjan loppumisaika on nyt määrätty, kuten alkuvuodesta lupailtiin. Vielä tehdään kolme 16:n jakson kautta. Tekijät ilmeisesti sanoivat, että 48 jaksoa on nyt se mitä tästä on vielä tulossa, ja tv-yhtiö sitten taas että no, siitä revitään sitten kolme vuotta. Joka tapauksessa tämä on minusta tärkeä ja hyvä askel ei vain itse sarjalle, vaan tv:lle yleensäkin: korkean profiilin ennakkopäätös siitä, että Amerikassakin voidaan sopia ennalta sarjan pituudesta ja luoda ryhdikäs kokonaisuus. Virkistävää, kun tavallinen toimintatapa on joko katkaista lupaava ja laadukas uusi sarja kolmen jakson jälkeen, tai sitten venyttää katsojien löytämää sarjaa niin kauan ja niin ohueksi, että meno muuttuu vanhuudenhöperöksi horjumiseksi. Nyt ehkä jaksan minäkin sinnitellä Lostin loppuun saakka, kun iänkaikkisen jahkailun ja mutkittelun päättyminen siintää viimein näkyvissä.

Dirty Dancing

Yle kertoo minulle, että Dirty Dancing on elokuva, jota naiset eniten katsovat uudelleen ja uudelleen. Tämä on ilmiselvästi mitä tieteellisin ja tilastollisesti akkuraatein tutkimustulos, koska voin itse allekirjoittaa sen heti. Katsoin iki-ihanan Dancingin juuri äskettäin kirjanpitoni mukaan 467 000. kertaa, eikä sen tenho laannu. Ensimmäinen katselukerta oli Forumin elokuvateatterissa kiihkeinä teiniyden päivinä, ja aiheutti minussa ja ystävissäni silloin huimaavaa, kikattelevaa elämänriemua. Vanhempina vuosinani olen todennut, että Dancing on uusviktoriaaniselle mielelleni ehkä eroottisin kuunaan nähty elokuva. Patrick Swayze ei edes ole minusta viehättävä, mutta tämä ei voi latistaa sähköistä latausta Johnnyn mökissä sateen ropistessa ulkona ja Solomon Burken Cry To Me:n soidessa. Ja Baby Houseman on näin aikuisenakin minulle yhä samaistuttavuuden epitoomi. Ja musiikki on tietysti vertaansa vailla. Happy sigh.

Arkeologigeeni

Simmonsin The Terror on ankea kirja. Ei huonosti kirjoitettu (vaikka ei kyllä niin hyvinkään kuin Simmonsilla on tapana, jostakin syystä), mutta todella ankea. Kauheata oli luoteisväylän etsijöillä.

Lisää asioita, joita Time Team on minulle opettanut: brittiarkeologeista ja -historioitsijoista hämmästyttävän moni on kaunis kuin elokuvatähti. Erittäin glamoröösi ammattikunta, kaikesta päätellen. Ovatkohan muunkinmaalaiset arkeologit kauniita? Ehkä se on niin kuin jalkapallo: jostakin syystä työssä tarvittavat kyvyt ja taipumukset kulkevat hämärällä tavalla käsi kädessä kauneuden kanssa. Tätä pitäisi jonkun geenihenkilön tutkia.

Kunnon ihminen

Tänään olen tehnyt tarmokkaita kodinhoidollisia asioita. Minun tarmokas päiväni ei yllä esimerkiksi mummini tarmokasta päivää edes polveen saakka, mutta onpa silti. Kunhan vielä vähäsen siivoan, sitten onkin aika katsoa jääkiekkoa. Tämä kaikki tuntuu niin epäboheemilta!

Lukupiiri kadulla

Kirjan lukeminen julkisella paikalla on yllättävän tehokas sosiaalisuuden väline. Joskus huutaa Elielinaukiolla irlantilainen setä "I love you!" kun kävelen kirjaa lukien ohi, ja joskus lähestyy nainen bussipysäkillä raportoidakseen, että hän on myös aikoinaan lukenut kirjoja, osa niistä ulkomaalaisia, ja jotkut näistä ulkomaalaisista kirjoista olivat erään Agatha Christien kirjoittamia, erityisesti eräs junamysteeri. Nainen arvelee tosin, että tämä Agatha Christie saattaa olla nyt jo kuollut.
Monta mukavaa junassamatkaajaa ja vastaanotoilla ja pysäkeillä odottelijaa on ryhtynyt kanssani juttusille siksi että luin kirjaa, ja keskustelut ovat olleet moninaisia ja ilahduttavia. Mutta siitä minä en kauheasti tykkää, kun tuntemattomat kysyvät mitä kirjaa luen. Se ei johdu siitä, etten tahtoisi keskustella heidän kanssaan, eikä siitä etten sinänsä haluaisi keskustella kirjasta jota luen; se johtuu siitä, että yleensä keskustelu sujuu suunnilleen näin: "Jaa että Dan Simmons? Onkos tämä englantia? Onko se dekkari? Eikö? Mikä se sitten on? Spekulatiivista mitä? Että sekö ei ole dekkari? No mistä se kertoo? Naparetkeilijöistä? Miten niin 'tavallaan'? ONKO SE NIIN KUIN HARRY POTTER VAI EIKÖ SE OLE?"

Vanhapiika

Päiväkodissa tänäänkin. Iltapäivällä pihalla oli small talkia.
Lapsi: "What is your husband's name?"
Taijamai: "I don't have a husband."
Lapsi: "What? Why?"
Taijamai: "Well, it's-"
Lapsi: "You don't have a husband? At all?"
Taijamai: "No, not at all."
Lapsi: "Do you live... alone?"
Taijamai: "Yes, just me and my cats."
Lapsi: "But why? Are you too young?"
Taijamai: "No, sweetie, too young I am not."

Olen käynyt saman keskustelun useita kertoja eri aikuisten kanssa, ja nyt ilmeisesti on aika puida tätä ihmisyydelle vierasta naimattomuuden mysteeriä vuorostaan lasten kanssa. Se on vaivattomampaa, koska ainakaan tämä lapsi ei tarjonnut yhtään tuttavaansa tai sukulaistaan minulle mieheksi, eikä muutoinkaan jakanut tietoa siitä mistä aviomiehiä löytyy. (Lapsi itse tietää jo menevänsä naimisiin päiväkodin kivan opettajan kanssa, minkä hän nyt antoi tiedoksi minulle ja onnelliselle sulhaselle romanttisin korulausein: "Well, I'm marrying that.")

Taikakeittoa

Lapset laativat kukin oman taikakeittonsa reseptin. Pienen tytön resepti: nallekarkkeja, jäätelöä, tikkareita. Pienen pojan resepti: ihmisen pää, ihmisen maksaa, myrkkyä, Kanada, sydän jossa on nuoli. (Kyllä, Kanada. Ei, en tiedä.)

Historia

En löytänyt vappua, mutta löysin todella mukavan päivän ja illan. Keskustelin kirjallisuudesta, visionäärisyydestä, kielestä, historiasta ja arkeologiasta, ja söin lettuja. Ja juustoja.
Lopuksi sain vielä kyydin kotiin, ja silloin ajattelin. Kun minä olin lapsi, ei oltu huolissaan takapenkillämatkustajien turvavöistä. Niitä ei edes ollut. Nyt en ollenkaan osaisi olla autossa ilman turvavyötä. Mutta kun nyt tiedetään että en kuollut pienenä ja viattomana turvavyöttömänä, en voi olla kokematta nostalgiaa. Kun olin lapsi, matkustettiin autolla ympäri Eurooppaa. Se oli hienoa. Nähtiin maisemia, keskiaikaisia kaupunkeja, vuoria, nummia ja linnoja. Ja osan aikaa maattiin ja nukuttiin, ja äiti huusi että nouskaa nyt kun on nähtävyys, te kiittämättömät. Ja kun oli tylsää, leikittiin hippaa takapenkillä. Henki oli vaarassa, mutta kyllä oli matkustaminen kivampaa.

Kevään juhla

Nyt pitäisi löytää vapputunnelma. Kissani Alfa on jo löytänyt omansa - mahdollisesti syntymänsä yhteydessä - ja ahmii juhlan kunniaksi pullaa. Minä en innostu yhtä helposti, vaan saatan joutua etsimään tunnelmaa ystäväni luota virallisilta vappuetkoilta. Valmistaudun kuitenkin ottamalla itseni ja Alfan iloksi serpentiiniä eteisen komerosta.

M. Night Shyamalan

Pitäisi käydä useammin kävelyllä. Eilen kävin, ja näin tavattoman paljon sinivuokkoja.
Tänään ajattelin, että kunpa minulla olisi Shyamalanin Village, ja sitten huomasin että minullahan on. Erinomaista. Se on ihana romanttinen elokuva. Minulla on myös Signs, joka on tavattoman hauska. Shyamalanin vahvasti omintakeinen ja logiikasta sekä järjestä piittaamaton lähestymistapa viehättää minua.

Pikkulintu

Kävin pitkästä aikaa Pikkulinnussa. Se on aina eksoottinen ja ristiriitaisen tuntuinen paikka ihmiselle, jonka pubit muuten ovat sellaisia kuin Rotterdam ja Teerenpeli. Olut- ja viskivalikoima on huima, ja tuo paikalle väkeä kaukaa - kuten nyt eilen minut ja ystäväni. Ulkoiset puitteet ovat pienen lähiön kuppilan - paitsi että useimmat lähiöräkälät lienevät hiukan suurempia. (Olen kuullut huhuja paikan laajentumisesta, mutta vielä ei ollut siitä merkkejä.) Asiakaskunnassa sekoittuvat ne kauempaa matkanneet viskin- ja oluenystävät ja uskollinen puotilalainen kantaväestö. Tilanahtauden ansiosta samassa pöydässä istuu helposti kaksi eri seuruetta tai enemmänkin, ja turisti saa tilaisuuden tarkkailla kantaväen dynamiikkaa. Parikymppiset löytävät nurkkapöydästä kuusikymppiset kaverinsa, sedät astelevat huolellisin ja korkealle nostetuin askelin kohti miestenhuonetta ohi trendikkään tyttöseurueen, baarimikko käy lempeästi muistuttamassa kanta-asiakkaalle että on sovittu ettei tämä huuda niin kovin, ja tiskillä tilataan Karhua ja sitä suosikkiviskiä, joka maksaa 50 euroa per kaksi senttiä.

Peetter Pan

Luin lapsille Peter Panista, ja höperyyksissäni äänsin nimen niin kuin kirjoitetaan, että Peter. Tämä absurdius luonnollisesti herätti yleisössä kritiikkiä. Tarinaa lukiessani minä enemmän tai vähemmän ignoroin halpamaisesti kaikki "Kuule, se on Peetter Pan" -kommentit, joten asiaan oli palattava sitten tarinan ja sitä seuraavan tarinan jälkeen. "Kuka tää on tää Peter Pan?" tiedusteli sarkastinen lapsi. "Mä oon kuullu vaan Peetter Panista." Turvauduin ala-arvoiseen aikuisten epävastaukseen ja sanoin laimeasti: "Kun minä kerta luin sen tarinan, niin se on Peter jos minä sanon." Nyt ei kansalla enää ollut muuta mahdollisuutta kuin tukeutua demokratiaan. Lapset organisoivat nopean äänestyksen, jossa Peter sai yhden äänen ja Peetter kaikki muut. Minä olin se yksi ja eeppinen. "No," sanoin minä lannistumatta, "onneksi luin tarinan ennen äänestystä."

Warrior Women

Osuin puolivahingossa uudelleenkatsomaan Lucy Lawlessin juontaman sarjan Warrior Women. Onhan siinä höhhääkin, mutta kiehtovia ja dramaattisia ihmiskohtaloita kuitenkin. Joskus osuu oikea, erikoislaatuinen ihminen oikeisiin, erikoislaatuisiin olosuhteisiin, ja tulokset ovat vaikuttavat.

Bimbo

Tänään Taijamai on ystävällisten Internetin ja isojen poikien avustuksella opiskellut sitä, mitä sähkö on. Tämä on sisältänyt paljon huutamista: "Niin mutta MIKSI?!" Niin mutta MIKSI siitä että elektroni liikkuu negatiivisen ja positiivisen välillä seuraa se, että välissä oleva televisio toimii? Isot pojat tietysti pillastuivat viskomaan kaikenlaisia ylimääräisiä sanoja kuten taajuusmuunnin ja vaihtovirran aaltokuvio, ja minä ryhdyin juomaan appelsiinimehua ja jupisemaan itsekseni. Ottaisivatkohan minut takaisin ala-asteelle?

Ikea

Kävin ystäväni kanssa Ikeassa. Viime kerrasta oli pitkä aika, ja jälleennäkeminen oli kiihkeä. Ikea ei päästänyt minua syleilystään ennen kuin otin kotiinviemisiksi keppihevosen, kattilan, cocktail-laseja, leikkuulautoja, kauhoja, kahvin/teenkeittimen, energialamppuja sekä lukuisia vuodevaatteita. Ja sinisen kassin. Kyllä minä nyt pärjään, Ikea! Älä huoli! Nähdään taas muutaman vuoden päästä.

Pientä kulkijaa

Minä en tiedä mistä sähkö tulee. En tiedä, kuinka siitä että vesi pyörittää turbiinia tai atomiydin halkeaa päästään siihen, että minun seinästä tulee sähköä. Ja tämä on vain yksi lukuisista vastaavista tärkeistä asioista, joita pieniaivoinen karhu ei ymmärrä. Sellainen voi käydä välillä raskaaksi.

Life on Mars

Katsoin loppuun brittisarjan Life on Mars. Se on laatutavaraa; brutaali ja herttainen, ankea ja hauska, arkinen ja mystinen, rymistelevä ja ajatuksiaherättävä. Ja siinä on mahtava soundtrack. Viimeinen jakso kirvoitti minut sanomaan ruudulleni "Well, blimey."

Kanalja

Nyt se on dokumentoitu. Tehkää joku jotakin!

Elokuvaelämyksiä

Jokiravut olivat hyviä.
Minulle näytettiin elokuva Deathwatch, joka katselutoverin ja minun lieväksi pettymykseksi ei ollut huono kauhuleffa. Oli sen sijaan varsin hyvä sotaelokuva, sekä maailmankaikkeuden ankein ja ennen muuta mutaisin asia. Mudassa kahlattiin, ryömittiin, vellottiin, kierittiin ja kuoltiin niin antaumuksella, että ensimmäisen maailmansodan mieletön kauhu todella tuli fokukseen. Tässä elokuvassa rotatkin ovat rumia.
Neljäsosasilmällä katsoin sitten myös jotakin käsittämätöntä, jossa nuoret miehet katkovat toisiltaan päitä ja mylvivät rantakallioilla peruukit vinossa. Splatter on hallussa, ja anti-näyttelemisen on täytynyt olla hauskaa paikan päällä. Pisteitä kovasta työstä.

P.S. Täytyy sanoa uudelleen, kun ei yksi kerta auttanut: siitä kanasta ja sen huuliharpusta oli tarkoitus päästä eroon. Voiskohan uusi hallitus nyt ottaa tämän asialistalleen.

Helsinki-Vantaa

Tänään menen lentokentälle katsomaan takatalvea. Aion syödä siellä caesarsalaattia jokiravuilla samalla kun katselen. Ehkä juon erinomaista latteakin, jos oikein villiksi ryhdyn. Joka tapauksessa seuraan silmä tarkkana pienten syvänmerenolioiden viipotusta.
Tällä kertaa laitan samalla reissulla myös ihmisen lentokoneeseen. Kivampia ovat ne lentokenttäreissut, joilta palatessa on mukana yhtä monta ihmistä kuin menomatkalla. Enemmän saa myös olla. Mutta oli miten oli, aina on ihanaa mennä lentokentälle.

Nuorena vitsa

Tänään söin epäluuloisena maksapihviä ja totesin sen hyväksi. Sot sot, ennakkoluulot.
Sateen jälkeen oli asfaltilla niin paljon kastematoja, että lamaannuin enkä poiminut niistä kuin pari. Surullinen juttu.
Luin lapsille Lumikin vuonna 1954 painetusta Hauskasta satukirjasta (suomentanut Tyyni Tuulio), ja se oli kaikista mukavaa. Lapsia ei vaivannut sekään mikä minua vähäsen häiritsi, että Lumikki oli tässä tarinassa 7-vuotias. Myös silloin kun meni kuninkaanpojan kanssa naimisiin.

Weebl and Bob

Tuli takatalvi.
Sitten muistin etten ole ikiaikoihin katsonut Weebliä. Sitten katsoin sitä paljon. Paras on yhä vielä tämä vanha.

Deadliest Catch

Olen katsellut ensimmäistä kautta sarjasta Deadliest Catch, joka seuraa ravunpyytäjien hurjaa työtä Beringinmerellä - sitä, johon perustuu se peli. Sarja on mukaansatempaava ja jännittävä - ehkä vähän liiankin. Kun oikeiden ihmisten työtä kuvaavassa dokumenttisarjassa kuolee yhden päivän aikana kuusi ihmistä, alkaa minun mieleni hiukan haikailla Englannin vehreillä kunnailla kirmailevien geofyysikoiden pariin. Se on paljon iloisempaa.

Kirjoja, kirjoja

Eilen menin reippain mielin Akateemiseen ja ostin muitta mutkitta kaksi kirjaa, joiden takakansiteksti ei herätä minussa innostusta. Toimin näin siksi, että toinen niistä on Dan Simmonsin uusin, ja toista suosittelee lämpimästi Audrey Niffenegger (of The Time Traveller's Wife fame). Asetan täten raskaan vastuun Dan Simmonsin ja Audrey Niffeneggerin mahdollisesti hennoille harteille. Saa nähdä kuinka käy. Se Simmonsin on nimeltään The Terror, ja se toinen on Marisha Pessl -nimisen minulle tuntemattoman henkilön Special Topics in Calamity Physics.

Ostin minä myös halpalaarista ohuen regency-romanssin, 2,95 e. Siinä ei takakannen mukaan ole yhtään kummitusta, mitä asiaa ihmisen ei mielestäni pitäisi joutua romantiikkakirjallisuutta valitessaan tarkistamaan, mutta joutuu. Ehkä tätä pulmaa voisi säätää samalla kun korjataan tämä Paavo Väyrys -asia.

"Once the area has been de-newted..."

Tänään ilahduttaa taas kerran Time Team. Katson sitä yhä varsin maanisesti, ja mestariarkeologi Phil Harding alkaa esiintyä unissani jo myös lasten taitoluisteluesityksissä ja fyysikkokonferensseissa. Tämänpäiväisen erityisen ilahduksen aihe on se, kun arkeologit, geofyysikot, maanmittarit ynnä muut omien alojensa arvostetut huiput konttaavat rivissä pellolla etsimässä kovasti uhanalaisia rupiliskoja (Triturus cristatus), joista jokainen täytyy hellin käsin poistaa paikalta ennen kuin kaivaukset voidaan aloittaa.

Neil Hardwick

Lueskelen pitkästä aikaa Neil Hardwickin pakinoita Suomen Kuvalehdessä kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Niitä on koottu kirjaksi Hardwick's Sauce eli Neilin tähteet, jossa ne esiintyvät rinnakkain englanniksi ja suomeksi.
Pakinoiden lukeminen muistuttaa uudella tuoreudella mieleeni sen, kuinka tavattoman kovasti pidän Neil Hardwickin tekemistä asioista.
Tv-sarja Musta tuntuu on yksi lapsuuteni ja indeed koko elämäni suuria asioita. Serkkuni ja minä kykenimme lapsina lausumaan koko sarjan jokaisen vuorosanan näyttelijöiden mukana, ja ilmankin näyttelijöitä. Se on parasta suomalaista tv:tä kuunaan, ja on todella huutava, mylvivä minä sanon teille, vääryys ettei sitä vieläkään ole dvd:llä.
Erityisen lähellä sydäntäni ovat myös matkasarja Paluu Timbuktuun ja samanniminen kirja.
Neil sanoo pakinakirjassaan: "(...) matter-of-factness and humour are the same thing, moving at different speeds. If you plod, you get matter-of-factness; if you dance a little, you get humour. But it remains the truth all the same." Se on minusta hyvin sanottu. Hyvä, Neil.

Pelit ja leikit

Eilen klikkailin mielipuolisesti uusinta addiktiivista höpöpeliä addiktiivisten höpöpelien loputtomassa kierrossa. Tänään olen siirtynyt ravustamaan Beringinmerelle. Olen oppinut, että miehistön valitseminen on vaikeaa ja ratkaisevaa. Älkää palkatko Craigia, tyyppi on aivan hyödytön.

Perjantain satoa

Eilen onnenpäivänä minua vainosi kaupungilla hirvittävä kana huuliharpun kanssa. Tästä takaiskusta huolimatta oli ihan hyvä päivä, vaikka yksi esikoululaisistani kävikin kanssani tämän keskustelun:
Lapsi: "13. päivä perjantai on epäonnen päivä."
Minä: "Niin usein ajatellaan, mutta mä olen ajatellut että mulle se on hyvän onnen päivä."
Lapsi: "Ei. Se on epäonnen päivä."
Minä: "Niin kyllä, mutta mä olen ajatellut että mulle-"
Lapsi: "Se on epäonnen päivä."
Oo-kay then.

Kävin katsomassa Alkon uutta lippulaivaa Salomonkadulla, pällistelemässä turistina, ja kyllä oli hieno. Loisteputketkin on laitettu taiteellisesti! Olin niin vaikuttunut. Kaupungilla kulkiessa havainnoin, että terassit olivat täynnä. Kun ilman lämpötila oli 10 asteen kieppeillä, tunsin kunnioitusta ja ihmetystä tämän suomalaisen kansan edessä. Kunhan siitä kanasta vielä päästään, on hyvä.

Hyvyyden päivä

On perjantai 13. päivä, joilta vastoin kansanperinnettä olen tottunut odottamaan hauskoja ja hyviä asioita jo siitä saakka, kun veljyeni kerran syntyi. Perjantaiseen tapaan olen jo varhaisesta aamusta hereillä näkemässä hyvyyksiä, ja odotan mielenkiinnolla.

Trust the Man. Not the cat.

Näin elokuvan Trust the Man, johon on joku ymmärtänyt laittaa David Duchovnyn, Julianne Mooren, Maggie Gyllenhaalin ja Billy Crudupin. Samaan elokuvaan. Tämähän on kuin... no, se on kuin jokin asia, jonka kanssa ei voi ikinä mennä pieleen. Sikäli, että se ei voi mennä pieleen. Eikä menekään; leffa on ihan mukava, vaikkei sen välttämättä edes tarttisi olla, kun siinä on nuo.

Minun kissani ovat tylsää katseluseuraa. Pietari istuu vieressä ja mukamas katsoo elokuvaa, mutta kun minua naurattaa ja sanon sille "Hehhee, huomasitko vitsin? Aficionado? Hmm?" se tuijottaa minua täysin huumorintajuttomasti ja sulkee sitten kyllästyneenä silmänsä. Valitse sinä joskus leffa, Pietari, niin nähdään.

Vielä kerran Farscape

Viime aikoina olen nähnyt unta arkeologiasta ja pohtinut, mitä löytyisi jos kaivaisin kuopan alkukotini takapihalle.

Tänään sain loppuun pitkän Farscape-rupeamani. Neloskausi oli tasoltaan ja impaktiltaan aika lailla vastaava kuin kolmoskausi, ja se on suureksi osaksi kohteliaisuus. The Peacekeeper Wars puolestaan voitti minut puolelleen alkuminuuteilla, kun Rygel sukelsi meressä pikkuisia töppöjalkojaan sätkien. Minisarja on muutenkin täynnä kuolemattomia Rygel-hetkiä, ja saa siksi anteeksi aivan mitä hyvänsä. Joitakin asioita sen tarvitseekin saada, kuten koko sarjan, mutta kokonaisuudessaan se on kuten koko Farscape: sekopäinen, kunnianhimoinen, nokkela ja intensiivinen. Ja lopulta aina vaikuttava. Itkin paljon.

Antonia

Eilen ihmiseni näytti minulle elokuvan Antonia (englanniksi jostakin epäilemättä relevantista syystä Antonia's Line). Ammottava aukko sivistyksessäni tuli täten paikatuksi. Viesti vahvoista naisista ja humaaniuden riemukkaasta voitosta tuli selväksi, mutta välillä tuntui että tekijän mielestä ihminen saa tehdä aika lailla mitä hyvänsä kunhan vain on Vahva Nainen. Tästä minun makuuni hiukan liian tuputtavasta feminismistä huolimatta elokuva on hieno ja koskettava, ja siinä vastasyntyneet lapset oikeasti ovat vastasyntyneitä eivätkä neljä kuukautta vanhoja, Lost.

Long Way Round

Ewan McGregorin ja Charley Boormanin (ja kameramies Claudio von Plantan ja 3-5-henkisen huoltoryhmän) sarja Long Way Round on hieno. Se on se, jossa ajavat moottoripyörillä Lontoosta New Yorkiin Mongolian, Siperian ja muiden luontevien seutujen kautta, ja kaatuilevat ja riitelevät ja tulevat mutanttihyttysten syömiksi.
Tärkein asia jonka siitä sarjasta opin on se, että Ewan McGregor on holtittoman viehättävä ihminen. Toiseksi tärkein on se, että jos ajoneuvo sattuu hajoamaan Mongolian tiettömillä aroilla satojen kilometrien päässä yhtään mistään, kannattaa seisoskella rauhallisesti kunnes töyrään takaa putkahtaa jalkaisin tai ratsailla mongolialainen mies, korjaa ajoneuvon, ja poistuu horisonttiin. Tämä on käytännön tietoa, jota kaikki tarvitsemme elämässä.
Nyt on luvassa jatkoa: Long Way Down Skotlannista Kapkaupunkiin. Kuvataan tämän vuoden aikana. Täällä meilläpäin pidätellään jo innoissaan hengitystä.

Viestit aikojen takaa

Selailin pitkästä aikaa Jaana Toivari-Viitalan suomentamaa ja toimittamaa mainiota teosta Kirjeitä faraoiden Egyptistä, joka nimensä mukaisesti on kokoelma Deir el-Medinan käsityöläisten kirjoittamia kirjeitä ja viestejä. Deir el-Medinassa asuivat ne ihmiset, jotka rakensivat ja koristelivat hautoja Kuninkaiden ja Kuningattarien laaksoissa. Kirjeet ovat kaikki loputtoman kiehtovia ja yleisinhimillisiä, mutta suosikkini on se, jossa mies nimeltä Maanakhtef kirjoittaa kollegalleen Kenherhepšefille matkoiltaan. Hän kertoo matkan sujuneen hyvin ja isäntäväen olevan mukavaa ja vieraanvaraista. Sitten hän pyytää Kenherhepšefiä lähettämään hänelle oven ja kyynärän mittaisen kepin. Niitä minäkin aina eniten matkoilla kaipaan.

Sartorial quandary

Lähden pian alkukotiini pääsiäisaterialle. Tätä varten olen ajatellut laittaa päälleni vaatteita, mutta se on vaikeata koska horjun epävarmana maallis-pakanallisen keltaisen, Jeesuksen kärsimystä kunnioittavan harmaan ja mustan, sekä liturgisesti oikeaoppisen valkoisen välillä.
Päädyn tummaan vihreään ja maanläheiseen keltaruskeaan. (Valkoisessa paidassa on vetskari takana. Ei kannata asua yksin.)

Kriitikon solipsismi

Kävin katsomassa The Number 23:n. Kun Jim Carrey on kykenevä ja halukas tekemään elokuvia kuten tämä ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind, niin minkä vuoksi hän on käyttänyt elämänsä tehden sen sijaan naamanvääntelyelokuvia? Minkä vuoksi, Jim? Onko tässäkin taustalla jokin kauna minua kohtaan? Kyllä on pikkumaista touhua teillä siellä, kirjailijat ja näyttelijät. (Niin, Connie.)

Geofysiikka

Tänään väsyttää.

Time Teamista oppii sen, että arkeologinen geofysiikka on hieno asia. Jotakin viehättävää on siinä, kuinka joku geofyysikoista aina häämöttää kuvassa taustalla harppomassa häkkyränsä kanssa ees taas tai ryömimässä puskassa. Joskus ne kohottavat häkkyrän taivasta kohti ja heristävät sitä. Siitä pidän erityisesti.

Vielä 14 sivua (tai: Tuli hännän alla)

Tänään on tämän tämänkeväisen työruuhkahuippuni viimeinen päivä ja suuri huipentuma, ja kyllä kaikki huipentuukin. Univelkani, paikallaan kököttävien nivelieni kolotus, kofeiinin määrä verenkierrossa, paniikkisten viestien hujahtelu Brysselin pomon ja minun välillä, lannistukseni ja epätoivoni, ja valkohehkuinen vihani tekstinkäsittelyohjelmia, tekstiä, tekstin kirjoittajia, kirjoitetun kielen keksijöitä ja eurooppalaista ulottuvuutta kohtaan.

Lisäys: kello on kymmentä yli kuusi aamulla, ja lähetin juuri tiedostot Brysseliin. Yön aikana kissani häntä syttyi tuleen. Se vaikuttaa erinomaisen väistämättömältä asialta tapahtuvaksi juuri tänä yönä.
(Ei hätää. Kissa ei huomannut olevansa tulessa, ja on kokonaisuudessaan kärsinyt huolimattomuudestaan vain sikäli, että kiusaantui kun hänelle tuntemattomasta syystä halusin kosketella häntää.)

Arvoitus ja sen ratkaisu

Joku saattaisi kysyä minulta, että mistä johtuu se, että katson American Idolia. Tarkalleen ottaen joku on kysynytkin sitä minulta, ja joku toinenkin. Se on hyvä kysymys, ja nyt voin tarjota siihen tässä vastauksen. Se johtuu pitkälti siitä, että siinä on tuomarina Paula Abdul, ja Paula Abdul on tällainen. Paula Abdul ihan todella on sellainen. Nyt lienee selvää, että kysymys kuuluu pikemminkin "kuinka voisin olla katsomatta American Idolia?"

Musta sirkus

Joidenkin mielestä pellet ovat pelottavia. Olenhan minäkin toki ITini lukenut, mutta se pelko ei ole tarttunut. Sirkukset sen sijaan - niissä on jotakin pelottavaa ja surullista. Se, että kaikki on illuusiota, ja se, että kontrasteja ei mitenkään yritetä salata; valojen takana on joka puolella pimeys, kimalteen ja räikeyden alla nukkavierua ja kylmää. Sirkusareena musiikkeineen ja lasittuneine hymyineen on painajaisten materiaalia.

Joss Whedon

Tänään olen ällistänyt itseni pihallaoloni määrällä, koska sain parin kuukauden viiveellä kuulla Joss Whedonin luopuneen Wonder Woman -elokuvan tekemisestä. Sopii mulle hyvin, koskapa kuulemma keskittyy sen sijaan muunmuassa Goners-nimiseen trilleriin, joka kuulostaisi olevan paljon enemmän my cup of tea. En silti luovu toivomasta, että Whedon palaisi vielä tv-sarjoihin. Leffat on ihan ok, sarjikset blaa, Whedonin sarjoja maailma tarvitsee.
Serenity valittiin SFX:n lukijaäänestyksessä parhaaksi scifi-elokuvaksi. Päihitti Star Warsin, Blade Runnerin, Planet of the Apesin, Matrixin ja Alienin. Hmmjaa. Sanoisin tähän ehkä diplomaattisesti uudelleen, että Whedonin sarjoja maailma tarvitsee.

Choose your own

Juhlia, joita enemmän tai vähemmän vietän niiden tavallisten suomalaisten lisäksi ovat Thanksgiving, ystävänpäivä, juutalainen pääsiäinen ja 4th of July. Kuten tarkkaavainen voi havaita, moni näistä ei suoraan kytkeydy omaan kulttuuritaustaani. Kytkeytyvät sen sijaan läheisteni ja omieni kulttuuritaustoihin, ja sitä kautta minuun. Tänään vietetään sitä juutalaista pääsiäistä. Tykkään sen rituaaleista, ainakin sillä melko lailla virtaviivaistetulla tavalla jolla me niitä toteutamme. Käyn mielelläni avaamassa ovenkin profeetta Elialle. Mutta lammasta en syö. Yäk lammas.

Löytöjä

Akateemisen englanninkielisen osaston halpalaari on hieno asia. Sen ilmeisen seikan lisäksi, että on iloisempaa ostaa kirja kuudella eurolla kuin kuudellatoista, on halpalaari laajentanut kirjallista horisonttiani. Sen ansiosta olen löytänyt Kevin Wignallin, Carolyn Parkhurstin, Todd Hasak-Lowyn ja monta muuta kirjailijaa, joita en oikeanhintaisten hyllystä olisi koskaan lähtenyt etsimään. Viimeksi käydessä sinne oli piilotettu Louise Erdrichiäkin!