Kuvallinen viestintä

Elimistöni on osoittautunut yllättävän yhteistyökykyiseksi. Äskettäin ilmaisemani selkeämmän viestinnän toiveen jälkeen näin viime yönä unta nakkikeitosta. Taivaallisen hyvästä nakkikeitosta, jonka maun kirkkaasti tunsin suussani tässä unessa. Tänään ei tarvitse miettiä mitä aineksia kaupasta hakisi. Niin sitä pitää!

Sisäinen viestintä

On ollut myös sellainen kausi nyt, että en ole millään keksinyt mitä tekisi mieli syödä. Reilun viikon verran jo on reaktioni ihan kaikkeen syötävään mitä olen saattanut keksiä ollut "plääh". Olen sitten syönyt paljon leipää ja tomaattia, koska ne jostakin syystä ovat tuntuneet melko neutraalilta pläähien joukossa. Tämä ei ole ollut varsinaista ruokahaluttomuutta; ihan mieluusti olen syönyt ja kaikki on oikein miellyttävältä tuntunut sen suhteen, paitsi vaan että mikään ruokalaji ei ole sattunut olemaan se, jota tekisi mieli. Tänään keksin wokata katkarapunuudelijuttua, ja se viimein kolahti. Että se se sitten tällä kertaa oli. Elimistö voisi mielellään kehittää jonkinlaisen hiukan täsmällisemmän keinon ilmaista sitä, mikä yksittäinen ruokalaji sillä on milloinkin hakusessa. Tarttis viikkoa rahnustaa ympäri kauppaa ja sanoa plääh.

Jonglööri

Viimeisin pitkässä uudelleenlukemislistassani (nyt on yksi niitä kausia meneillään, kun oikeutan pakkomielteisen kirjojen ostamiseni suorittamalla toisia, kolmansia ja kuudensia lukukertoja) oli Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. (Miten se Loe äännetään? Kertokaa joku jos taidatte norjaa.) Se on kummallinen kirja. Naivistinen, terävä, naurattava ja traaginen samaan aikaan, ja yhtäaikaa myös sekä helppo että raskas lukukokemus. Siinä on paljon asioita yhdellä kertaa oltavaksi. Akrobaattinen suoritus, Erlend! Hyvähyvä.

Turisminestoa

Ajelin hyytävän tuulisessa pääsiäissäässä kauniita reittejä pitkin Lohjalle ja takaisin. Lohjan viehättävää keskiaikaista kirkkoa sain ihailla vain ulkoapäin, sillä jostakin epäilemättä erittäin loogisesta ja luontevasta syystä kirkko on kylläkin auki joka päivä noin muuten, mutta sellaisena vähäpätöisenä kristillisenä päivänä kuin pitkänäperjantaina (ja lankalauantaina, jolloin minä siellä kolkuttelin) se oli kuitenkin kiinni. Siuntion keskiaikaiseen kirkkoon onnistuimme tarkalla ajoituksella ja röyhkeydellä livahtamaan sisään ennen kuin pappi ehti lukita sen jonkin toimituksen jäljiltä. Ei ole turisteeraamista tehty helpoksi.

Once More With Feeling, Indeed

Katsoin ihmisten kanssa Buffysta nk. erikoisjaksot, eli Hushin, Restlessin ja Once More With Feelingin. Olisin halunnut katsoa samassa myös vähemmän tunnetun Fool For Loven ja sen neljännen erikoisjakson The Bodyn, mutta logistiset syyt estivät. (Logistiikka on kauhea vitsaus ihmiselämässä.) Oli taas kerran suuri ilo palata Buffy-maailmaan, ja mukana oli vielä mausteena henkilö joka ei ole nähnyt Buffya tätä ennen. Heräsi vallan halu ryhtyä taas kerran vielä katsomaan sarjaa alusta loppuun. Seuralaisten ylipuhuminen tähän pitkän aikavälin projektiin on saatettu alkuun, olen toiveikas.

Kuultua

...aamuyöllä HKL:n bussissa 92N. Nuori mies toiselle:
"Jos mä oisin sä, mä kiistäisin loppuun saakka. Hei, voi olla että tuolla juoksentelee pikku-Mikkojakin vaikka miten saatanasti. Mullon ollu viistoista naista ja ehkäsyä käytin vittu kerran."

Rentous

Olin sijaistaessani eilen ja toissapäivänä pienten päiväunihuoneessa. Se on yleensä aina mukavan rentouttavaa ja rauhallista, kuten ymmärtää saattaa. Mikäs on ihmisen lueskellessa ja katsellessa enkelimäisiä nukkujia. Vastoin odotuksia on kuitenkin ilmennyt, että a) päiväunihuoneesta voidaan tehdä oleellisesti vähemmän levollinen ja mukava, ja b) joku tässä maailmassa tahtoo tehdä siitä sellaisen. Sitten viime kokemukseni oli sinne ilmestynyt rentoutumislevyjä. Nämä ovat sellaisia, että toisessa niistä kuuluu korviavihlovaa delfiinien kirkunaa ja vingahtelua ja sekaan on ripoteltu hajanaisia ja epämääräisiä plinkahduksia ja plonkahduksia syntikkamusiikkia; toisessa on samankaltaisen pseudomusiikillisen äänimaailman seassa toisenlaista kirkunaa, mörinää, ulvahduksia ja piipitystä, ja se on kuulemma sademetsän ääntä.
No, tämähän ei vielä sellaisenaan saata pilata minun rentouttavaa tuokiotani, koska eivät ne levyt ääntele ellen laita niitä soittimeen. Mutta ka, lapsetpa sanovat ensimmäiseksi, että laita heti sitä sademetsä-ääntä tulemaan. Myös delfiinejä toivottiin. Ja kun toiveikkaana annoin infernaalisen metelin laantua jonkin ajan kuluttua, oli välittömästi pieni pää ylhäällä kuiskaamassa kuuluvasti, että "I want to listen to the wainfowest!"
Siinä me sitten yhdessä rentouduimme. Kuka enemmän ja kuka hiukan päänsärkyisen vähemmän.

Käänteet

Pieni poika heräsi päiväunilta, meni saman tien makaamaan toisaalle ja sanoi pienenä ja surkeana olevansa kipeä. Vatsatautia on liikkeellä, joten äidille ilmoitettiin. Hän ei ehtinyt paikalle ennen välipalaa, jonka aikana pieni poika oli hyvävointinen ja pyysi kaksi kertaa lisää. Hän oli äitiä odotellessaan kuitenkin muodostanut kätevästi tilastaan sekä diagnoosin että hoito-ohjeen: "Äiti, mulla on vassatauti. Mun ei pidä tehdä mitään." Äiti sanoi, että harmillista kun huominen virpomisretki palvelutaloon jää sitten väliin, jos tästä nyt jokin tauti tulee. Pieni poika suoritti ihailtavan nopean tilanteen uudelleenarvioinnin ja ilmoitti: "Ei tule."

Kevätväsymykseen

Olen viime aikojen projektina kerrannut Miss Marpleja. Olen joskus yllättävässä älykkyyden puuskassa hankkinut alennusmyynnistä kolme hienoa omnibus-painosta, joista kuhunkin on ahdettu neljä Marple-romaania; näitä on nyt kelvannut kahlata. Pikantin lisän tuo elämykseen se, että olen samalla kerrannut synkronoidusti myös iki-ihania 80-luvun filmatisointeja, joissa Joan Hickson nerokkaasti toteuttaa neiti Marplen.
Tällainen rautaisannos turvallista ja säädyllistä menneen maailman viehätystä on kuin... no, rautaisannos. Kuin vitamiinikuuri. Aurinkoa maailmaasi, kepeyttä askeliin! Antaa arjen tulla vaan.

Sairasta

On se kumma kun pitää olla flunssa monta kertaa talvessa. Tällä kertaa on sentään ollut kuumetta sen verran, että on ollut ihan hyvä olo suuren osan aikaa. Olen maannut sohvalla talviurheilua katsellen velttona mutta melko tyytyväisenä. Huomenna pitää kuitenkin poistua kotoa ja tehdä työtä, joka ei sisällä sohvallaistumista (kääntämistöitä olen tehnyt kuumeessakin iloisin mielin koko ajan). Sot sot. Toipumisaika jää kesken! Saan jälkitaudin! Pahuus tulee! Merenpinta nousee, ihmiskunta ei koskaan elä sovussa!

Elossapysyminen

Joskus sitä päätyy kauppaan nälkäisenä. Nälkäisenä, mutta vailla selkeää käsitystä siitä mitä tahtoo syödä. Nälän yltyessä kyky ajatella sitä mitä tahtoisi syödä vähenee vähenemistään. Näin tapahtuu se, että ihminen vaeltaa lähi-Alepassa tunnin verran. Hän vaeltaa, hän seisoo määrättömiä aikoja riisihyllyn edessä ja tuijottaa sitä tyhjin katsein. Hän laahustaa vihannesosastolle ja seisoo sen keskellä liikkumatta. Hän löytää itsensä pakastealtaan luota, mutta ei ymmärrä sen sisältöä. Hänen vaimea, voipunut epätoivonsa kasvaa. Hän ei halua kuolla Alepassa. Hän haluaa elää ja nähdä vielä kotinsa. Hän kokoaa kaikki voimansa, asettaa ostoskärryynsä (johon nojaamalla on pysynyt pystyssä viimeiset ajat) asioita ja horjuu kassalle ja ulos. Kotona hän ottaa kassista valmiskermavaahtoa, juustoraastetta ja tiskiharjan.

Temperamentit

On hauskaa kuinka jotkut ovat vauvana levottomia ja jotkut tyyniä. Jotkut vääntelehtivät ja tahtovat että vaihdetaan asentoa sylissä koko ajan, ja sylistä pois ei herranen aika sentään ainakaan mennä ollenkaan. Jatkuvasti on oltava uudenlaista virikettä ja huvitusta ja liikettä, ja naamalla vaihtuu leveä virne mutristeluun ja taas takaisin onnen hyminään monta kertaa minuutissa. Sitten on toisia, jotka makaavat levollisina lattialla itsekseen, liikuttelevat sormiaan ja pohtivat tätä ja muita maailman ilmiöitä, ja antavat muiden ihmisten kaikin mokomin puuhastella lähistöllä omiaan, kunhan vain eivät päästä Nälkää taikka Väsyä tulemaan kimppuun. Sylissä nämä toiset istuvat aloillaan ja katsovat kiinteästi muita ihmisiä näiden puhuessa toisilleen. Jos pelkkä ihmisten hassujen naamojen tarkkailu alkaa jossakin vaiheessa pitkästyttää, nämä vauvat saattavat huvittaa itseään laittamalla hiljaa ja miettiväisinä nyrkin suuhunsa ja jyystämällä sitä.
Toivon että pääsen näkemään millaisia nuoria ja aikuisia näistä erityyppisistä henkilöistä venähtää.

42?

Näin Joskus Jossakin Jonkun näyttämänä (en yhtään voi muistaa näitä yksityiskohtia, mutta haluan silti kiittää Jotakuta tästä teosta) elokuvan After Life. Pidin siitä silloin ja se herätti ajatuksia. Nyt kun on kulunut aikaa (en tiedä paljonko, mutta on kumminkin kulunut) tiedän, että se teki minuun salaisesti suuremman vaikutuksen kuin edes heti silloin tajusinkaan. Elokuvan premissi on jäänyt vaivaamaan mieltä tavattoman sinnikkäästi. Se on, lyhyesti sanottuna, ajatusleikki: oletetaan, että sinun juuri nyt pitäisi valita elämäsi ajalta yksi ainoa muisto. Tästä eteenpäin eläisit iänkaikkisesti vain tätä yhtä ja ainoaa muistoa, loputtomiin. Ei mitään muuta, koskaan enää. Minkä muiston valitsisit?
Huh. Siinäpä on riittänyt pohtimista minulla jo pitkän aikaa. Ja pohtiessani olen ajatellut elämääni ja olemistani ja muistiani ja kaikenlaisia suuria asioita. Kovasti avaa ajattelulle aihetta, se kysymys. Eikä päästä irti.

Ongelmanratkaisua

Ansaitsin 30 euron lahjakortin Stockmannille puhumalla älykkään kriittisesti hiustuotteista markkinatutkimuskeskustelussa. (Sellaisiin kannattaa, ihmiset, mennä jos päästetään. Joskus joutuu askartelemaan vähäsen leikkaamisen ja liimaamisen muodossa, mutta sitä lukuunottamatta siellä yleensä tuntuu ihan aikuiselta ihmiseltä ja on vaivatonta.) Siitäpä sitten pulma, että kuinka höpsösti se summa pitäisi kuluttaa. Kenkiä kipeästi tarvitsen, niiden katseleminen Stokkalta olisi kovin järkevää, vastuuntuntoista ja tylsää. Sitten olisi se itsestäänselvä keskitien vaihtoehto, että ostaisi kaksi tai kolme kirjaa Akateemisesta; ei kauhean vastuuntuntoista, mutta ei kovasti höpsöäkään, koska kirjojahan ihminen kuitenkin tarvitsee. Sitten olisi olemassa kolmas, Virallinen Höpsö Vaihtoehto, joka sisältäisi uuden Stephen Kingin ostamisen kovakantisena summalla 24 euroa ja joitakin kymmeniä senttejä. Siihen menisi kertaheitolla se lahjakortti, ja niin suuresti kuin King onkin sydäntäni lähellä, niin onhan se kiistatta hyötysuhteeltaan muita kahta heikompi ratkaisu. Kypsä ja järkevä ihminen kun voisi odottaa kolmekymmentäyhdeksän vuotta, että se tulee pokkarina.
Olen ajatellut että jos ostaisin 1-3 kirjaa, joka tapauksessa, ja laittaisin jalat Akateemisen muovikassiin. Tasajalkaa hyppiminen on varmasti erinomaista liikuntaa, ja samalla voisin ilahduttaa rakasta ystävääni, joka joka päivä muistuttaa minulle etten saa puhua vieraille ihmisille kun lähden ulos (ja että pitää laittaa lämpimästi päälle, siitä hän myös muistuttaa joka päivä). Kun reippaana loikkisin pussi jaloissa Mannerheimintiellä, niin enköhän olisi turvassa pelottavilta vierailta ihmisiltä! Siinä mitään kenkiä kukaan kaipaa.

Nyt se tuli

On se vaan ollut kertakaikkiaan hienoa, kun on ollut lunta. Maassa! Aurauskasoja! Ihan on kuin vanhoina aikoina. Naapurin lapset laskee takapihalla mäkeä ja kaikki on kovin kaunista. Niitä ihastuttavia myräköitähän on ollut jokunen, ja sitä olen arvostanut, mutta kyllä siihen lisäksi vielä tahtoisi tämän tällaisen, että se lumi pysyy maassa yli neljätoista minuuttia.
Tein lumiukon. Se on ehkä 30 senttiä korkea, sillä on mustapippurit silminä ja käsivarret on molemmat pitemmät kuin ukko itse. Se ei ole lumitaiteen mestariteos, se ukko, eikä sillä ole nenää eikä suuta. Mutta onpahan tehty. Kuuluu tehdä, kun on lunta.

Kuppaus

Olin verikokeessa. Se on minulle ainaisesti piinallinen ja tukala asia olla. Pyydän aina päästä makuulle etten pyörtyä kupsahda kesken kaiken enkä mahdollisesti myöskään oksenna. Tällä kertaa sain aniliininpunaisen teippirullan toiseen käteen puristeltavaksi, koska sellainen laboratoriotytön mukaan on laboratorioihmiskoulussa todettu hyväksi. Laboratoriotyttö yritti myös uljaasti suunnata huomiotani pois epäonnistuneesta pistämisyrityksestä keskustelemalla pirteästi siitä mitä teen työkseni ja mitä hän tekee työkseen, ja mitä mieltä me olemme siitä. Verenlaskemisen lopuksi sain kumpaankin kyynärtaipeeseen varmuudeksi niin tanakan teippauksen, ettei konsaan. Teippi ei ainoastaan ollut superliimalla siveltyä, vaan myös osapuilleen puoli metriä leveää laatua. Kun kotosalla myöhemmin aloin sitä raastaa irti itsestäni, lähti nahka puolesta käsivarresta. Kummastakin. Toivoa sopii että tämä veriuhri riittää lääketieteen jumalille taas kohtalaisen pitkäksi aikaa.