Revisionismi

Aurinkoiset päivät - oliko niitä marraskuussa näin monta silloin kun minä olin nuori? Muistanko aivan väärin kaiken sen heltymättömän harmauden? Miten tässä nyt kaamosta itkee ja kitisee, kun joka toinen päivä on pilvetön taivas? Käykö pian ilmi, hyvät kunnat ja seurakunnat, että en sittenkään hiihtänyt kouluun röykkyistä jäätä pitkin ylämäkeä joka suuntaan? Oliko seitsemänkymmentäluvulla iloisia värejä?

Sortit

Valtavassa siivousprojektissa 2007 ollaan nyt pisteessä, jossa totean ettei tästä tällä erää tule tätä siistimpää. Ja kyllä täällä aika lailla siistimpää onkin kuin aloittaessa, mutta surullinen tosiasia on se, että minun kodistani ei koskaan tule sellaista kuin mummini koti. Parhaimmillaankin, juuri heti kaiken puunauksen ja raivauksen jälkeen, sekasorto vaanii reunamilla niin että aistin sen alati. Se vaanii, ja se alkaa pian levitä hiljaa ja kavalasti. Mummini kaltaisten ihmisten kodeissa on pelkästään puhdasta ja siistiä, siellä ei missään nurkassa piile sotkun siemen odottamassa hetkeään. Katson sellaisia ihmisiä ihmetyksen ja kateuden vallassa. Mahtaa olla upeaa olla sellainen.

Maalaisserkku Neuvostoliitosta, päivää

Kävin tänään suuressa maailmassa, ihan Isossa Omenassa saakka. Ensin ajettiin ohi sisäparkkiovesta ja haahuiltiin lasten pöytään, kaukaiseen syrjäulkoparkkiin. Sitten olivat hissit vaikeita. Meneekö tämä nyt ylös? Mikä hissi nyt kilahti? Meneekö tämä ylös?! Sitten pääsin isoon Prismaan, ja siellä vaipui aivoni ylikuormituksen alla. Kuka koskaan aavisti että maailmassa on niin kovin, kovin monta margariinimerkkiä? Ei meillä kulma-Alepassa ole! Leipähyllyt ei loppuneet koskaan. Niin paljon leipää! Ihanaa leipää.

Mikä on mun motivaatio?

Nyt se sitten tapahtui, että aloin parsia. En tiedä, kaipa se huomenna on otettava traktori ja lähdettävä sitä yläpeltoa katselemaan.
Sen haluaisin vielä tästä kodinhoidosta ja kunnon ihmisyydestä, että tässä vaiheessa prosessia olen reuhtonut, nostanut, kantanut, kurkotellut, kyyristellyt, jynssännyt ja kaikin puolin niin suuria määriä hikoillut, että jos maailmassa olisi oikeutta, olisin nyt laiha ja kiinteä. En näytä olevan. En ymmärrä.

Tarkoitus

On pimeitä ja uuvuttavia päiviä, ja on niitä päiviä kun ensin on omansa kanssa ja sitten sen jälkeen toinen erinomainen joku kertoo Henry Cowellin lapsuuspäivistä ja Kalifornian ison järistyksen vaikutuksesta niihin ja tuotantoon. Kun sellainen sattuu, että kerrotaan esimerkiksi sellaisesta asiasta ja samalla on lämmin ja hyvä olo, niin silloin ei voisi olla parempaa. Silloin sitä tietää minkä takia* täällä marraskuussakin vaan ollaan.

*Sen takia että kaikki on niin hienoa!

Uupumus, top 4

Tänään olen

• ollut putoamatta ikkunasta ja saanut ko. ikkunan puhtaaksi, vaikka siinä on kolme 6000 km2 kokoista lasia
• nähnyt vahingossa Spice Girlsin uuden videon. Välitän täten tiedon, jonka välittämistä varten Spice-tytöt ovat valmistaneet videonsa: he ovat kaikki laihoja ja heillä kaikilla on tissit.
• taistellut, paininut ja reuhtonut rikkinäisen monitorin kanssa koko matkan kellarikomerooni, hississä ja portaissa, lopulta ilman kuolonuhreja
• riitaantunut irkkisoftani kanssa. Uhrien määrä ei ole vielä selvillä.
  

Marraskuu

Laulavaisessa eskariryhmässäni on ollut hiljaista. Viime viikolla tapailtiin erittäin lyhyesti Tean kuolemattoman ärsyttävää "Tytöt tykkää pojista" -juttua, tällä viikolla ei kajahtanut yksikään sävel. Onko marraskuu lannistanut lapset? Onko musiikki kuollut heidän sydämissään? Where have all the flowers gone? How many roads must a man walk down?

Vaihde kakkoselle

Olen viime päivinä käynyt kotini kaaoksen kimppuun. Toistaiseksi urheasti ilman raivaustraktoria ja suurta roviota. On hauskaa havainnoida kuinka prosessi lähtee käyntiin huithapelin päässä - kun on parina päivänä vähäsen jynssännyt, alkaa nyt hiljakseen olla ihan siivousfiilis. Etenen silti hitaasti ja hötkyilemättä, mutta en ollenkaan niin kovasti hampaitani kiristellen ja saamattomana kuin ensalkuun. Erityisen hauskaa on huomata se, että siivoamiseen ja toimekkuuteen näyttää aivoissani kytkeytyvän ruuanlaitto. Olen sitäkin alkanut samaan aikaan harrastaa paljon innokkaammin ja laajamittaisemmin kuin ikiaikoihin. Kaikenlaiset vanhat hyvät reseptit putkahtelevat mieleen ja riennän niitä tomerasti toteuttamaan. Kohta kai ostan verhot, alan kutoa, parsia, opettaa kissoille temppuja ja kyntää yläpeltoa.

Valo

Joulukaahotus on minusta tympeää ja ignoroin sen katukuvassa ja lehdissä ja kaikkialla parhaani mukaan. (Joulu on mukava asia, se kaahotus marraskuusta alkaen tuolla maailmalla vain ei.) Mutta siitä minä tykkään ja iloitsen, että kaikkialla on taas jouluvalot. Siinä mielessä ollaan nyt tältä talvelta pahimman ajan ohi; auringottomuus ei ole vain kestettävämpää vaan suorastaan kaunista, kun keinovaloa kaikenlaisissa väreissä ja muodostelmissa on joka puolella. Energiaa siinä kuluu, mutta ei hukkaan. Eläköön mielialan nostatus!

Kirpakkaa

Bussi meni aivan nenän edestä illalla. Otti päähän. Harjoitin mielenhallintaa ja oivalsin, että seuraavaa odotellessa ehdin juuri sopivasti käydä kotona ja viedä ulos ne roskat jotka on pitänyt. Myöhästyksen aiheuttama reitinmuutos aiheutti varttitunnin kävelyn, ja silloin viimeistään ymmärsin että hyväksi oli kaikki vain. Ihana kirpakka pakkasilta! Ei palellut, tuoksui vain voimallisen hyvältä ja alitajunnasta vyöryivät kaikki pakkasiltojen tunnelmat. Perillä sain ruokaa ja viskiä ja loistavaa seuraa, ja jokerivoittona printterin. Ihmisen omia ihmisiä ei voita mikään.

Ei ihan Austenia

Näin elokuvan Becoming Jane. Se kertoo romanssista, joka ehkä jonkinasteisena oli olemassa Jane Austenin ja miehen välillä. Ymmärrän miksi elokuva on tehty; Austen on taas ja yhä ja ainiaan aika tavalla pinnalla, ja onhan kiinnostavaa hakea ihmistä tarinoiden takaa. Mutta jotenkin homma jää kuitenkin vähän idean asteelle. Jos romanssilla ei ole perinteistä onnellista loppua, sen pitäisi sitten elokuvana toimiakseen olla ainakin aivan kauhean koskettava ja hieno. Samoin auttaisi, jos tällaista austenmaista tarinaa kerrottaessa höysteenä olisi huumoria ja hauskoja sivuhahmoja, Austenin itsensä kuolemattomaan tyyliin. Tässä teoksessa jää kaikki vähän puolitiehen. Se on ihan mukava, mutta ei sen enempää.

Onnenhetkiä

Kävin pitkästä aikaa istumassa lentokenttäravintolassa ja join lasillisen viiniä erinomaisessa seurassa. Helsinki-Vantaa teki taas onnelliseksi. Siellä on valoa ja elämää pimeänä marraskuun päivänä, ja sumukin näyttää hienommalta lasiseinän läpi kentän yllä. Ja tietenkin siellä on aina se ainutlaatuisen levollinen ja onnellinen lähtemisen ja saapumisen, mahdollisuuksien ja suuren koneiston raksuttamisen tunnelma. Oi tyytyväisyyttä.

Pied tabor

Jälleen muuta maailmaa jäljessä löysin tämän. Siinä on epämääräinen hyvä tarkoitus, mutta oleellista on se että siellä on sanoja. Sanoja! Englanninkielisten sanojen merkityksiä tiedetään/veikataan, ja härveli kertoo millä tasolla tietäjä/veikkaaja härvelin omalla logiikalla suoritetun määrityksen mukaan on. Eilen klikkailin täysin hurmaantuneena ikiajat. Hyvänen aika kuinka minä tykkään sanoista.
(Toistaiseksi taso 45, ylimmillään, täällä.)

Uljas uusi maailma

Etsimme eskarilaisten kanssa kuvasta N-sanoja. N on vaikea äänne lapsen hahmottaa sanasta, mutta tällä kertaa törmättiin myös odottamattomaan vaikeuteen. Kun lapset olivat omatoimisesti maininneet muut relevantit sanat, osoitin jäljellejäänyttä neulan kuvaa ja kysyin mikä se on. Sitten avitin kertomalla että sillä ommellaan. Kankaaseen. "Naula!" "Kudinpuikko!" "KEPPI!"
Umm. No se on neula. Neulalla ommellaan. Entäs tämä tässä neulansilmässä? Kun ommellaan, on neula ja..? "NARU!"

Täti paasaa taas

Kävin tänään HIV-testissä aids-tukikeskuksessa. En siksi että elän hurjaa suojaamattoman irtoseksin ja suonensisäisten huumeiden elämää, vaan siksi että olen ehtinyt elämässäni olla parisuhteissa, ja parisuhdekumppaneillani on ennen minua ollut muita parisuhteita, ja niin edelleen ja niin pois päin. Se riittää. Se ihan tavallinen eläminen vain. Viimein sain siis tämän asian aikaiseksi, ja tämän kokemukseni perusteella suosittelen kaikille tähän tarkoitukseen nimenomaan aids-tukikeskusta. Aivan ältsin hieno kahviautomaatti on siellä heillä, josta ihan ilmatteeksi saa kaikkea frappucino lattea. Se jauhaa ne pavut siinä! Ja sitten on heillä ihana henkilö, ja testi jossa saa heti saman tien tietää jos hiviä ei satu olemaan. (Jos kiehtova testinauha näyttääkin siinä positiivista, sitten tarkistustulosta pitää odotella muutama päivä, mutta kummiskin.) Ja vielä saa sieltä kondomejakin. Kaikki on siellä kovin mukavaa ja sujuvaa.
Niin joo, negatiivinen oli tulokseni. Keitänpä sen kunniaksi vaikkapa kahvit.

Puunaamat

Olen saanut lahjaksi Australian elokuvataiteen helmen Weird Ones, ja nyt sen ylsin katsomaan. Herttaisen kömpelöä kaikilta osin, mutta palkinnon siinä kategoriassa vie täpärästi atleettinen Ariane Degeus, jota pökkelömpää näyttelijää en ole hetkeen nähnyt. Laitettaisiinpa hänet joskus samaan kohtaukseen Steven Seagalin kanssa! En osaa kuvitella millainen olisi vaikutus maailmankaikkeuteen, mutta jotakin hienoa sen olisi oltava. Lupaan tässä ja nyt, että jos sellainen elokuva tehdään, minä rikon pyhän valani Steven Seagal -leffojen suhteen ja katson sen.

Meta

Tänne johtanut hakutermi: IHANA KOFFIN KULJETTAJA.
En pääse tästä yli. Menetän yöuneni. Miksi en ole koskaan kirjoittanut ihanasta Koffin kuljettajasta? Millainen hän on? Ajaako hän Koffin hevoskärryjä, vai kapakkaratikkaa, vai kuljetusautoa? Onko hän mies vai nainen? Millainen tarina on johtanut siihen, että häntä etsitään intternetistä kiihkein isoin kirjaimin? Oliko se rakkautta ensisilmäyksellä, hänen ajaessaan ohi jollakin Koffin kulkuneuvolla? Vai tapahtuiko jotakin enemmän? MINUN ON SAATAVA TIETÄÄ!

Whedonia kansalle!

Katsokaapa kanssaihmiseni tätä: sanovat, että Joss Whedon tekee taas telkkaria! Tämä tuli nyt täälläpäin siinä määrin puskan takaa, etten edes heti ensalkuun osaa olla asiaankuuluvan täpinöissäni. Vähäsen sulateltuani kiidän luultavasti hakemaan kuohujuomaa ja kaivan kaapista serpentiinit.
Sulateltuanikaan osaan tuskin olla asiaankuuluvan innoissani Eliza Dushkun mukanaolosta, koska jonkin aivokemian häiriön takia en ole koskaan Elizan suurenmoisuutta kyennyt hahmottamaan. Mutta ei hän minua haittaakaan, kunhan on Whedon!

Askartelun mestarit

Hyvää isänpäivää!
Torstaina paketoin neljä- ja viisivuotiaiden kanssa avaimenperiä, jotka he olivat isilleen valmistaneet. Tämä tapahtui meillä siten, että Maailman Käytännöllisin Ihminen, Taijamai, antoi lapsille iloisenvärisiä aanelosia. Sitten lapset syrttäsivät kukin kykyjensä mukaan paperin avaimenperänsä ympärille enemmän tai vähemmän epämääräiseksi mytyksi. Sitten Maailman Käytännöllisin Ihminen, Taijamai, otti isosta rullasta läpinäkyvää pakkausteippiä, sellaista millä teipataan kasaan pahvilaatikoita, ja läiskäisi sitä sattumanvaraisen kokoisia palasia sattumanvaraisiin kohtiin myttyä. Sitten lapset piirsivät myttyihin, teipin lomaan, kuvia ja kirjoittivat nimensä. Jos eivät nämä tekeleet hellyttäneet isien sydämiä, niin kiveä ovat.

Saarnastuolista tänään

Vieläkin törmää perinteiseen Danny ja Kuusamo -ajatteluun urbaanista elämisestä: "Ihmiset ei tunne edes naapuriaan. Kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee." Paljon on sitä koulukuntaa, että onhan nyt jotenkin ahdistavaa ja väärin, ettei rupattele iloisesti naapuriensa kanssa joka päivä. Että kenen kanssa sitten, jos ei edes sen joka asuu ihan vieressä? Mitä? Missä on kaikki yhteisöllisyys? Mitä?!
Naapurit ovat epäilemättä valloittavia ihmisiä, ja heidän kanssaan on äärimmäisen kätevää olla ystävä jos niikseen osuu. Hehän ovat ihan siinä! Mutta entä jos ei osukaan niikseen? Entä jos he eivät tykkää Neil Stephensonista, kuohuviinistä, Fireflysta ja bussilla ajamisesta ilman määränpäätä? (Ja romanttisista illoista takkatulen ääressä sekä pitkistä kävelyistä hiekkarannalla?) Entä jos heitä ei naurata se mikä minua?
Juuri nyt jaan naiseni Tokiossa iloa, kun hän siellä Tokiossa eläytyy viime sunnuntain bileisiin videotaltioinnin kautta. Samalla pelaan Scrabblea ystäväni kanssa, joka on Lontoossa. Vähäsen vilkuilen tässä myös halpoja lentoja Cambridgeen uutenavuonna, että saan siellä lumessa grillata pihalla. Illemmalla ajan bussilla Kallioon oman ihmiseni luokse olemaan onnellinen, ja toivon että sitä ennen ehdin kuulla kuinka Brisbanessa sujui harrastaminen tänään. Haluaisin voida halata kaikkia ihmisiäni juuri nyt, mutta tärkeämpää kuin se on se, että he ovat minun ihmisiäni. Sitä ei päihitä se saavutus, että kodin ovi sijaitsee minun kotini oven vieressä.

Oodi Postille

Tänään sain postikortin Romaniasta. Se tietenkin ilahdutti, ja erityisbonuksena vielä myös osoitekentällään. Kortti tuli perille käytännössä tiedoilla [Taijamai], Espoo, Finland. Matkan varrella ovat Suomen postin ihanat henkilöt erilaisin käsialoin vetäneet osoitekohdasta yli asioita ja lisänneet toisia asioita. Nuoruudessa sain kerran Italiasta kortin, jonka kirjoituspuolen koko pinta-alan peitti ystäväni piirtämä kartta silloisesta kotilähiöstäni. Siinä näkyivät K-kauppa, kapakka, bussipysäkki ja iso rasti minun kotini kohdalla. Postin ihanat henkilöt olivat postinumeron sun muiden virallisten asioiden lisäksi lisänneet karttaan maamerkkejä. Että postitoimisto tässä, kampaamo tässä. (Kartan vasempaan yläkulmaan oli ystäväni ahtanut pienellä käsialalla terveisensä Italiasta: "Hukkasin kengät.")

I'm afraid that I was very, very polite

Pikkuisen pojan nenästä tulee hiukan verta. Häntä paijataan ja putsataan. Hän kertoo kyyneleisesti mumisten tilanteesta, joka tähän johti: "Muminaa muminaa thing muminaa it in my nose muminaa. I said: no thank you!"

Näköradio

Yksinkertaiset asiat ovat usein nerokkaimpia. Tässä tapauksessa sellainen yksinkertainen asia, että laitetaan radiostudioon kamera ja ruvetaan näyttämään televisiossa sitä, kun radiojuontajat istuvat siellä ja puhuvat. Jo ammoisina aikoina tämä kaistapäinen konsepti lumosi minut täysin, kun kakkoselta katselin YleX Aamua. Tänään olin ensimmäistä kertaa (kauan ja hartaasti odotettuani. Kauan ja hartaasti.) tilaisuudessa katsoa televisiosta kuinka YleX Iltapäivän Tuomas ja Olli istuvat. Yhtä lumoavaa oli kuin ennenkin. Että ne istuvat kiehtovasti!
Televisio kantoi tänä harvinaisena katselupäivänäni myös tietoa maailman pahuudesta. Vaikeata sulattaa moista.

Musical musings

Toisessa esikouluryhmässäni on musiikista innostunutta väkeä, ja aina kun piirretään kuvia, kaikaa siellä laulu, jota on minun turha edes yrittää kokonaan tukahduttaa. Ilouutisena on nyt se, että ainakin hetkellisesti näyttää siltä että Ari Koivunen on saanut väistyä. (Halleluja.) Nyt laulettiin kovaa, korkealta ja epämääräisin sanoin Kolmatta naista: "Tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa! MIELIN MÄÄRIN KAHVII JA TUPAKKAA!" Tämä lämmitti ikääntyneen opetädin sydäntä melko tavalla. Nyt täytyy vain keksiä, miten saadaan Ari pysymään poissa pikkupoikien repertuaarista jatkossakin.

Älä tule puu!

Oli juhlat, ja siellä oli paljon lapsia ja aikuisia, ja kakkua ja kuohuviiniä. Ynnä muita vastaavan onnistuneita asioita. Minut päästettiin ensimmäistä kertaa sitten elokuun pelin kimppuun, eikähän siitä tietenkään mitään hillittyä tai järjellistä seurannut. Onneksi muutkin pelasivat, ettei ollut kauhea epäkorrektius ja tylyys vain minun yksin rellestäessäni.
Marraskuussa tarvitsee ihminen tuollaisia tapauksia.

Asian ydin

Kolmevuotias: "My tractor is lost, mommy."
Äiti: "Oh. Let's look for it. Is it the big one or the small one?"
Kolmevuotias: "It's lost."
Äiti: "Yes... Where did you play with it, honey?"
Kolmevuotias: "It's lost."

Kuvataide

Lankesin epähuomiossa kardinaalivirheeseen ja yritin tunnistaa asian lapsen piirroksesta. "Is this a bunny?" kysyin otuksesta, jolla oli valtavat korvat. "It's a bear!" sanoi lapsi. "So it is! A bear!" sanoin minä kiireesti. Toista kertaa en erehtynyt; seuraavasta, täysin identtisestä eläimestä en esittänyt hupsuja arvauksia vaan kysyin suoraan mikä se on. "It's a bunny."
Samassa piirroksessa oli myös tulivuori ("Pulcano"), josta laavavirta valui kiemuraisena joka puolelle ja tuhosi kaiken. Myös linnut taivaalla. "The lava kills them! It makes them chickens! I like chickens," sanoi lapsi tyytyväisenä.

Alkemiaa

Niitä aamuja: heräsin ihan liian lyhyen unen jälkeen, kissa hakkasi makuuhuoneen ovea hellittämättä, tuleva työpäivä ärsytti, kaikki ärsytti, kompastuin kahteen kissaan horjuessani kohti kahviani, kivahdin kiukkuisesti jääkaapille, kissalle, valokatkaisijalle ja sukille.
Sitten sain kahvia, aamuradion soimaan, ja luonnoton marraskuun auringonpaiste kylvetti minua hyvyydessä. Hmph. Ehkä nyt sietää olla olemassa.
Pari kierrosta addiktiivista klikkailupeliä, Overheard ja Fugit. Toinen muki kahvia. Aika mielettömän kiva aamu, oikeastaan. Mahtava sää! Tosi kivaa kun on just sellainen työpäivä tulossa kuin on. Aika mukavia tyyppejä nuo minun kissat. Valokatkaisijasta olen aina ollut sitä mieltä, että se on erityisen hyvässä paikassa.

Huithapelin valituslaulu

Jos joskus yrittäisi siivota (sitä sattuu käsittääkseni joillekin ihmisille), niin vaikeata olisi, koska on kirjoja joka paikassa. Suuria määriä energiaa kuluu siinä, kun siirtelee kirjoja paikasta toiseen ja kolmanteen ja takaisin, ja kehittää keinoja siivota niiden ympäri. Voisin sitä paitsi käyttää vaatteille niitä vaatekomeron hyllyjä, joissa on kirjoja.